Oppiiko puolessa vuodessa seurustelukumppanin kanssa sopiiko yhteen?

Yleensä yhteenmuuttaessa oppii tuntemaan parhaiten, oli se sitten 3 kk:n tai viiden vuoden päästä seurustelun alusta.

Vierailija kirjoitti:

Pitkät seurusteluajat on naisille huono juttu.

T. Mummo

Ei ole, jos on tarkoitus muodostaa nykyaikainen, tasa-arvoon perustuva suhde. Entisaikaan on varmaan toiminut sellainen, että mies ikään kuin painostetaan naimisiin sillä, että seksiä ei tipu ennen sitoutumista. Nykyään on enemmän vallalla ajatus, että suhteessa jossa jompi kumpi (tai kumpikin) on vain olosuhteiden pakosta, on jotain pielessä.

Ex-kumppanini yritti painostaa ja manipuloida minua naimisiin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Seurustelukin alkoi hänen puoleltaan jo ensitreffeistä, vaikka itse tarvitsin enemmän aikaa. Kova oli kiire sitoutua ja muuttaa yhteen. Puolen vuoden kohdalla hänen kaunis käytöksensä ja rakastava olemuksensa alkoivat rakoilla, ja esille tuli aivan vastakkainen puoli hänestä. Kahden vuoden jälkeen olin nähnyt riittävästi ja kiitin luojaani että en ollut suostunut naimisiin. Eroaminen oli paljon helpompaa siinä tilanteessa.

Se vähän riippuu, että miten paljon sitä yhteistä aikaa viettää. Jos etenee vaan sellasena treffisuhteena, niin ei siitä välttämättä toisesta oikein mitään selvää saa.

Vierailija kirjoitti:

Pitkät seurusteluajat on naisille huono juttu.

T. Mummo

Nyt kyllä kiinnostaa kuulla perustelut tuolle väitteelle.

t. Mummoikäinen mutta ei mummo

Vierailija kirjoitti:

Yleensä yhteenmuuttaessa oppii tuntemaan parhaiten, oli se sitten 3 kk:n tai viiden vuoden päästä seurustelun alusta.

Nuorten maailmassa se on niin helppoa, että muutetaan kotoa poikkiksen tai tyttiksen luo tai luovutaan vuokrakämpästä ja luotetaan, että erottua saadaan uusi. Aikuisena se on hieman isompi kysymys. Vaikka toinen ei myisi omaa asuntoaan, niin vuokralaisen ottaminenkin on paitsi riski niin myös asia, joka sitoo. Sinne omaan asuntoon ei palata heti samana päivänä, jos tulee riita tai suhde menee poikki.

Jos yhteenmuutto edellyttää toiselle paikkakunnalle muuttamista, niin työpaikan vaihtaminen ei ole ihan pikkujuttu sekään. Ja jos vielä toisella tai molemmilla on lapsia, niin ei todellakaan ole oikein, että he joutuvat sopeutumaan uuteen aikuiseen ja jopa uusiin sisko- ja velipuoliin.

En ymmärrä, miksi ihmisillä on kiire muuttaa yhteen. Miksi ei nautita seurusteluajasta? Siitä, kun on toisen tavatessa aina aidosti aikaa juuri hänelle. Kyllä sitä arkeakin tulee ihan riittävästi, jos pystytään viettämään yhdessä viikonloput ja lomat.

Mutta kukin tavallaan. Itse en olisi huolinut ihmistä, jolla on taustallaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, koska en uskoisi, että hänen sitoutumisensa on yhtään sen vahvempi minuakaan kohtaan. Enkä liioin olisi muuttanut yhteen ihmisen kanssa, joka olisi halunnut sitä taloudellisista syistä. Minulle on tärkeää, että yhdessäolo perustuu rakkauteen ja sitoutumiseen eikä siihen, että toisella tai molemmilla menisi taloudellisesti huonosti yksin asuessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu todella paljon, joten vastaisin että saattaa nähdä tai sitten ei.

Itse toteutan vakavaan seurusteluun itselläni pettämätöntä kaavaa. Tietystikään mikään ei takaa myöhempää onnea, mutta sen sentään, voiko suhteesta ylipäätään tulla mitään.

Ensin siis tapaillaan.

Tapailu tarkoittaa sitä että mielellään vietetään tosien kansa aikaa, ja halutaan tutustua toiseen. Tapailuvaiheessa ei kysellä vielä sen kummempia, vaan nautitaan toisen seurasta, ja pidetään kivaa yhdessä. Ei mietitä onko toisella jotain muutakin tapailua siinä rinnalla, koska itselläkin saattaa olla joku jonka kanssa on pikkusutinaa ollut. 

Tapailu kestää 3-4kk. Tuossa ajassa pitää molempien tietää haluaako seurustella. 

Jos toinen haluaa vielä katsella, eikä ole seurusteluun valmis, ymmärrän että hänellä on joku kiinnostavampi nainen jossain, jonka jälkeen en enää miehestä viehäty, ja tapailu loppuu, koska en viehäty miehistä jotka ovat mielellään vähän kaikkien kanssa. toinen syy kateluun vielä, on se että mies ei halua seurustella ylipäätään. Tällöin voidaan jatkaa kivan pitoa yhdessä, mutta olen valmis ihastumaan uudelleen johonkin toiseen, jonka jälkeen kivan pito jää tämän kanssa, kun alan tapailla jotain toista miestä. Viimeistään silloin jos päätämme tämän uuden miehen kanssa alkaa seurustella.

Jos molemmat haluaa seurustella, niin siirrytään seurusteluun.

Seurustelu kestää 6kk-1,5v. Tuossa ajassa pitää pystyä oppia tuntemaan toinen niin hyvin että tietää haluaako hänen kanssaan muuttaa yhteen asumaan, ja kerkeää jo heilastella matkoilla, ja eri tilanteissa, majailla toisen luona, tavat tulee tutuiksi, ja ENNEN kaikkea kerkeää puhua, ja keskustella ne asiat joita seurusteluaikana punnitaan, eli perheen perustaminen, asuminen missä päin, ulkomailla? Eriävätkö mielipiteet liikaa, onko suhde eksklusiivinen, millaista on toisen alkonkäyttö jne.

Seurustelun jälkeen mennään "kihloihin", ja muutetaan yhteen, vapaavalintaisessa järjestyksessä. "Kihloihin" siksi, että hommataan sormukset. Jos tämä pelottaa toista, eli ei millään haluaisi näyttää ympäristölle sormuksella että on varattu, niin sitten seurustelu loppuu. Tuon nimittäin olisi pitänyt olla selvä jo siinä vaiheessa kun tapailusta siirryttiin seurusteluun.

Sormusten jälkeen n. 6kk-1v siihen että mennään naimisiin. Tällä en tarkoita hääjuhlaa, vaikka toki sellaisenkin voi pitää jos haluaa. Maistraatti riittää. Jos naimisiin menoa ei tapahdu 6kk-1v sormusten jälkeen, niin sitteen mietitään missä on se vika ettei toinen halua sitoutua. Tästä joko päästään yli, eli pelot puhutaan pois, tai sitten huomataan että kok homma onkin virhe. Tällöin kihlaus perutaan, ja erotaan.

Näin omalla kohdallani, ja naimisiin olen mennyt vain tämän nykyiseni kanssa, kaikkien muiden karva on tullut esiin yleensä jo tapailusta seurusteluun siirtyessä. Koko hommaan aikaa menee siis noin 2-3v. Eli ei tarvitse tuhlata parhaita vuosiaan jonkun pelleilijän kanssa.

Vaikutat jopa pelottavalta, kaavamaiselta, mustavalkoiselta ja tuomitsevan äkkiväärältä tyypiltä. Ensinnäkin jos on muodostunut oikein "kaava" oikeaoppiselle parisuhteelle, niin se kertoo jotakin. Toisekseen asetat muodollisia ehtoja valtavasti ja niiden suhteen eri lailla ajattelevat ovat mielestäsi pelleilijöitä. Olin itse sitoutunut äärimmäisen selvästi parisuhteeseen, joka kesti vuosikymmeniä, mutta en käyttänyt käytännössä ikinä sormusta merkkinä ympäristölle varattuna olemisesta. Eikä puolisonikaan. Kumpikan ei sellaista pitänyt tarpeellisena, kun tiesimme ihan itse olevamme varatut ja sitoutuneet, luotimme toisiimme, ja osasimme asian tarvittaessa tehdä ulkopuolisille selväksi. Kumpikaan ei sormuksettomuudesta johtuen koskaan päätynyt mihinkään vahinkosivusuhteisiin. Naimisiin menimme 15:n vuoden jälkeen. Ei se tehnyt siihenastisesta suhteesta vähemmän vakavaa tai sitoutumatonta. Avioliitto on taloudellinen sopimus ja sen solmimme siinä vaiheessa kun mukaan tuli omistusasuminen ja lapset.

Itse kehotan keskittymään muotoseikkojen sijaan enemmän sisältöön.

Viestistäni ei mitenkään käy selväksi että keskittyisin muotoseikkoihn enemmän kuin sisältöön. Minulle sinä olisit kauhistus kumppanina, koska arvailisit ja kääntelisit sanojani jatkuvasti ja keksisit rivien väliin sellaista mitä siellä ei ole. Onneksi tuollainenkin käy yleensä jo tapailuvaiheessa selväksi, viimeistään seurustelun alkaessa.

Ja kyllä, minä en pärjää lastuna laineilla seilaamalla ja toisista hyvää uskomalla, saati että pätisin hyvällä ihmistuntemuksella. Minua on monesti loukattu pahasti, mutta tämän kaavan kautta nämä hyväksikäyttöyritykset ovat jääneet kokonaan pois. Minäkin voisin seurustella loppuikäni ilman mitään tästä kaavasta, mutta näin saan selville onko toinen samassa veneessä. Jos ei kehtaa näyttää olevansa kanssani, niin sitten ei tarvitse olla. En minä halua sinua enkä ketään sellaista joka ei voi sormusta sormaan laittaa.  Pointti ei kuitenkaan ole sormuksessa, vaan siinä mitä se edustaa ja ympäristölle näyttää. Sitä ei ole pakko pitää sormessa, jos vaikka 6kk päästä tuntuu että se painaa tai työt estää. Se on kuitenkin haluttava hommata, on haluttava näyttää kaikille että yhdessä ollaan.

 Sekin on totta että minulla on parisuhteesta mustavalkoinen kuva, jossa rakastetaan toista, halutaan olla yhdessä ja viettää aikaa tosien kanssa sekä pyritään siihen että toisella on hyvä olla. Haluan ja tarvitsen parisuhteeseen ehdottomasti samalla tavalla ajattelevan ja tuntevan ihmisen, ja jos ja kun se tällä kaavalla selviää maks 2v, niin ei ole mitään syytä muuttaa toimintatapaa. Nyt siis olen onnellisesti naimisissa, mutta jossain vaiheessa voin olla taas ilman parisuhdetta. Elämästä kun ei koskaan tiedä. 

Jännä myös tämä, että ollaan niin mielellään disauttamassa toisen tapaa, vaikka tämä tapani ei ole sinulle eikä suhteellesi mitenkään vahingollinen, eikä sinulla tulisi olla mitään syytä arvostella, kun kerran itse olet omalla tyylillä si onnellinen. Minäkin olen omalla tyylilläni onnellinen, joten mikä takana tässä toiminnassasi?

Tietenkin käy ilmi. Sinä esität oman kaavamaisen muodollisen prosessin pakollisine steppeineen ja muut mallit ovat pelleilevien ajantuhlaajien. Kaavasi kertoo, että vaadit ehdokkaalta muotoseikkoja ehdottomasti ja lemppaat heti jos eivät suostu. Sinä kiristät siis nopeaan(kin) muodolliseen sitoutumiseen, vaikka toinen epäröisi. Lähinnä sellainen saattaa epätoivoisia ja -varmoja houkuttaa. Harvemmin uhkavaatimuksilla tervepäisiä saa kimppaan. 

Sulle on tärkeämpää, miltä näytät(te) ympäristölle. Sekä omien epävarmuuksiesi paikkuu muotoseikoilla. Ymmärrän sen, enkä dissaa. Totesin vain että olet pelottava vaatimuksinesi. Kiva, jos olet siitä huolimatta saanut jonkun kiikkiin ja menee hyvin. Vilpittömät onnet siitä. 

En siis halunnut sanoa sun mallin olevan sulle väärä, mutta että yleisohjeeksi siitä ei todellakaan ole, niin että kenenkään kannattaisi erityisesti alkaa harkita moista. 

Se, että onko toinen samanluontoinen, samaa haluava ja sitoutumaan kykenevä, selviää tietenkin ilman sormusvelvollisuuksia, määräaikoja ja uhkavaatimuksiakin. Normaalien kesken. 

Jännä miten eri tavalla ihmiset lukee tuon pitkän kommentin. En nähnyt siinä mitään kiristämistä, kiikkiin nappaamista, uhkavaatimuksia tai edes sitä, että tärkeintä olisi, miltä suhde näyttää ulospäin.

Vaikka tuo nyt kuulostikin vähän kaavamaiselta toimintatavalta, niin vastaukseen mahtui paljon hyviä ohjeita. Naisten kannattaisi enemmänkin noudattaa tuollaista kaavaa kuin jäädä epämääräiseen "suhteeseen" kuukausiksi tai jopa vuosikausiksi "epäröivien" miesten kanssa.

Jep, raikas tuulahdus 1950-luvulta. ”Näin pyydystät aviomiehen.” Mitäs, jos ei edes kiinnosta mikään avioliitto tai edes yhdessä asuminen, vaan pelkkä seurustelu omista osoitteista ilman sormuksia? Onko se jotenkin vähemmän vakavaa ja epämääräistä?

Sivusta

No jos minulta kysyt niin  sinulle parasta olisi varmaan sellainen ihminen joka on samoilla linjoilla kanssasi. Ei sinua varmaan ihan oikeasti kiinnosta mitä muut on suhteestasi mieltä. Minä en ainakaan ole toisetn suhteista mitään mieltä, keskityn omaani.

Puoli vuotta on liian lyhyt aika oppia tuntemaan toinen kunnolla. Omien kokemusteni mukaan sitten, kun on asuttu yhdessä jo jonkin aikaa alkavat itseä mahdollisesti ärsyttävät piirteet tulla esiin. Puoli vuotta menee vielä ihastuksen huumassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä yhteenmuuttaessa oppii tuntemaan parhaiten, oli se sitten 3 kk:n tai viiden vuoden päästä seurustelun alusta.

Nuorten maailmassa se on niin helppoa, että muutetaan kotoa poikkiksen tai tyttiksen luo tai luovutaan vuokrakämpästä ja luotetaan, että erottua saadaan uusi. Aikuisena se on hieman isompi kysymys. Vaikka toinen ei myisi omaa asuntoaan, niin vuokralaisen ottaminenkin on paitsi riski niin myös asia, joka sitoo. Sinne omaan asuntoon ei palata heti samana päivänä, jos tulee riita tai suhde menee poikki.

Jos yhteenmuutto edellyttää toiselle paikkakunnalle muuttamista, niin työpaikan vaihtaminen ei ole ihan pikkujuttu sekään. Ja jos vielä toisella tai molemmilla on lapsia, niin ei todellakaan ole oikein, että he joutuvat sopeutumaan uuteen aikuiseen ja jopa uusiin sisko- ja velipuoliin.

En ymmärrä, miksi ihmisillä on kiire muuttaa yhteen. Miksi ei nautita seurusteluajasta? Siitä, kun on toisen tavatessa aina aidosti aikaa juuri hänelle. Kyllä sitä arkeakin tulee ihan riittävästi, jos pystytään viettämään yhdessä viikonloput ja lomat.

Mutta kukin tavallaan. Itse en olisi huolinut ihmistä, jolla on taustallaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, koska en uskoisi, että hänen sitoutumisensa on yhtään sen vahvempi minuakaan kohtaan. Enkä liioin olisi muuttanut yhteen ihmisen kanssa, joka olisi halunnut sitä taloudellisista syistä. Minulle on tärkeää, että yhdessäolo perustuu rakkauteen ja sitoutumiseen eikä siihen, että toisella tai molemmilla menisi taloudellisesti huonosti yksin asuessa.

Kehottiko kyseinen kommentti sinua muuttamaan yhteen mahdollisimman nopeasti?

Kyllä minustakin se selviää kunnolla, sovitaanko yhteen siinä vaiheessa kun asutaan saman katon alla. Seurustelin 4 vuotta miehen kanssa, ja tuo vaihe oli aivan upea ja luulin tuntevani miehen. Kun muutettiin yhteen niin paljastuikin väkivaltaiseksi kusipääksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä yhteenmuuttaessa oppii tuntemaan parhaiten, oli se sitten 3 kk:n tai viiden vuoden päästä seurustelun alusta.

Nuorten maailmassa se on niin helppoa, että muutetaan kotoa poikkiksen tai tyttiksen luo tai luovutaan vuokrakämpästä ja luotetaan, että erottua saadaan uusi. Aikuisena se on hieman isompi kysymys. Vaikka toinen ei myisi omaa asuntoaan, niin vuokralaisen ottaminenkin on paitsi riski niin myös asia, joka sitoo. Sinne omaan asuntoon ei palata heti samana päivänä, jos tulee riita tai suhde menee poikki.

Jos yhteenmuutto edellyttää toiselle paikkakunnalle muuttamista, niin työpaikan vaihtaminen ei ole ihan pikkujuttu sekään. Ja jos vielä toisella tai molemmilla on lapsia, niin ei todellakaan ole oikein, että he joutuvat sopeutumaan uuteen aikuiseen ja jopa uusiin sisko- ja velipuoliin.

En ymmärrä, miksi ihmisillä on kiire muuttaa yhteen. Miksi ei nautita seurusteluajasta? Siitä, kun on toisen tavatessa aina aidosti aikaa juuri hänelle. Kyllä sitä arkeakin tulee ihan riittävästi, jos pystytään viettämään yhdessä viikonloput ja lomat.

Mutta kukin tavallaan. Itse en olisi huolinut ihmistä, jolla on taustallaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, koska en uskoisi, että hänen sitoutumisensa on yhtään sen vahvempi minuakaan kohtaan. Enkä liioin olisi muuttanut yhteen ihmisen kanssa, joka olisi halunnut sitä taloudellisista syistä. Minulle on tärkeää, että yhdessäolo perustuu rakkauteen ja sitoutumiseen eikä siihen, että toisella tai molemmilla menisi taloudellisesti huonosti yksin asuessa.

Outo ajattelutapa, että päättyneet liitot kertoisivat sitoutumisen puutteesta. Jos ihminen ylipäänsä näkee sen vaivan ja ottaa sen riskin, että muuttaa jonkun kanssa saman katon alle, ei silloin ole sitoutumisesta kiinni asia. Erot johtuvat yleensä siitä, että tulee joku ylitsepääsemätön ongelma. Siinä ei mikään sitoutuminen ole se ratkaiseva tekijä. Mistä sinä voit ikinä tietää, mitä ihmisten erojen taustalla on? Aika monta hyvää tapausta menee ohi, jos tuolla perusteella suoraan sivuuttaa.

Ei. Reilu 2 v, ja nyt on alkanut tuntua etten tunne koko ihmistä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä yhteenmuuttaessa oppii tuntemaan parhaiten, oli se sitten 3 kk:n tai viiden vuoden päästä seurustelun alusta.

Nuorten maailmassa se on niin helppoa, että muutetaan kotoa poikkiksen tai tyttiksen luo tai luovutaan vuokrakämpästä ja luotetaan, että erottua saadaan uusi. Aikuisena se on hieman isompi kysymys. Vaikka toinen ei myisi omaa asuntoaan, niin vuokralaisen ottaminenkin on paitsi riski niin myös asia, joka sitoo. Sinne omaan asuntoon ei palata heti samana päivänä, jos tulee riita tai suhde menee poikki.

Jos yhteenmuutto edellyttää toiselle paikkakunnalle muuttamista, niin työpaikan vaihtaminen ei ole ihan pikkujuttu sekään. Ja jos vielä toisella tai molemmilla on lapsia, niin ei todellakaan ole oikein, että he joutuvat sopeutumaan uuteen aikuiseen ja jopa uusiin sisko- ja velipuoliin.

En ymmärrä, miksi ihmisillä on kiire muuttaa yhteen. Miksi ei nautita seurusteluajasta? Siitä, kun on toisen tavatessa aina aidosti aikaa juuri hänelle. Kyllä sitä arkeakin tulee ihan riittävästi, jos pystytään viettämään yhdessä viikonloput ja lomat.

Mutta kukin tavallaan. Itse en olisi huolinut ihmistä, jolla on taustallaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, koska en uskoisi, että hänen sitoutumisensa on yhtään sen vahvempi minuakaan kohtaan. Enkä liioin olisi muuttanut yhteen ihmisen kanssa, joka olisi halunnut sitä taloudellisista syistä. Minulle on tärkeää, että yhdessäolo perustuu rakkauteen ja sitoutumiseen eikä siihen, että toisella tai molemmilla menisi taloudellisesti huonosti yksin asuessa.

Outo ajattelutapa, että päättyneet liitot kertoisivat sitoutumisen puutteesta. Jos ihminen ylipäänsä näkee sen vaivan ja ottaa sen riskin, että muuttaa jonkun kanssa saman katon alle, ei silloin ole sitoutumisesta kiinni asia. Erot johtuvat yleensä siitä, että tulee joku ylitsepääsemätön ongelma. Siinä ei mikään sitoutuminen ole se ratkaiseva tekijä. Mistä sinä voit ikinä tietää, mitä ihmisten erojen taustalla on? Aika monta hyvää tapausta menee ohi, jos tuolla perusteella suoraan sivuuttaa.

Minulle avo- tai avioliitto (omalla kohdallani avoliitto koska avioliitolla ei ole kummallekaan mitään merkitystä) on loppuelämän sitoutuminen. Jos toinen on sitoutunut jo monta kertaa loppuelämäkseen, niin miksi uskoisin, että meidän liittomme on yhtään sen vakavampi sitoutuminen hänen puoleltaan? En haluaisi puolisokseni jotain nykästä, joka avioituu aina kun sattuu olemaan rakastunut, ja liitto loppuu kun rakastumisvaihe päättyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä yhteenmuuttaessa oppii tuntemaan parhaiten, oli se sitten 3 kk:n tai viiden vuoden päästä seurustelun alusta.

Nuorten maailmassa se on niin helppoa, että muutetaan kotoa poikkiksen tai tyttiksen luo tai luovutaan vuokrakämpästä ja luotetaan, että erottua saadaan uusi. Aikuisena se on hieman isompi kysymys. Vaikka toinen ei myisi omaa asuntoaan, niin vuokralaisen ottaminenkin on paitsi riski niin myös asia, joka sitoo. Sinne omaan asuntoon ei palata heti samana päivänä, jos tulee riita tai suhde menee poikki.

Jos yhteenmuutto edellyttää toiselle paikkakunnalle muuttamista, niin työpaikan vaihtaminen ei ole ihan pikkujuttu sekään. Ja jos vielä toisella tai molemmilla on lapsia, niin ei todellakaan ole oikein, että he joutuvat sopeutumaan uuteen aikuiseen ja jopa uusiin sisko- ja velipuoliin.

En ymmärrä, miksi ihmisillä on kiire muuttaa yhteen. Miksi ei nautita seurusteluajasta? Siitä, kun on toisen tavatessa aina aidosti aikaa juuri hänelle. Kyllä sitä arkeakin tulee ihan riittävästi, jos pystytään viettämään yhdessä viikonloput ja lomat.

Mutta kukin tavallaan. Itse en olisi huolinut ihmistä, jolla on taustallaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, koska en uskoisi, että hänen sitoutumisensa on yhtään sen vahvempi minuakaan kohtaan. Enkä liioin olisi muuttanut yhteen ihmisen kanssa, joka olisi halunnut sitä taloudellisista syistä. Minulle on tärkeää, että yhdessäolo perustuu rakkauteen ja sitoutumiseen eikä siihen, että toisella tai molemmilla menisi taloudellisesti huonosti yksin asuessa.

Outo ajattelutapa, että päättyneet liitot kertoisivat sitoutumisen puutteesta. Jos ihminen ylipäänsä näkee sen vaivan ja ottaa sen riskin, että muuttaa jonkun kanssa saman katon alle, ei silloin ole sitoutumisesta kiinni asia. Erot johtuvat yleensä siitä, että tulee joku ylitsepääsemätön ongelma. Siinä ei mikään sitoutuminen ole se ratkaiseva tekijä. Mistä sinä voit ikinä tietää, mitä ihmisten erojen taustalla on? Aika monta hyvää tapausta menee ohi, jos tuolla perusteella suoraan sivuuttaa.

Minulle avo- tai avioliitto (omalla kohdallani avoliitto koska avioliitolla ei ole kummallekaan mitään merkitystä) on loppuelämän sitoutuminen. Jos toinen on sitoutunut jo monta kertaa loppuelämäkseen, niin miksi uskoisin, että meidän liittomme on yhtään sen vakavampi sitoutuminen hänen puoleltaan? En haluaisi puolisokseni jotain nykästä, joka avioituu aina kun sattuu olemaan rakastunut, ja liitto loppuu kun rakastumisvaihe päättyy.

Entä jos olen ollut sitoutunut loppuelämäksi esim. kolme kertaa, mutta kukaan kolmesta kumppanistani ei ollutkaan sitoutunut loppuelämäksi. Käsiraudoilla patteriinko mun olisi pitänyt heitä yrittää sitouttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän siihen ole yhtä oikeaa sääntöä. Riipuu ihmisistä ja tilanteista.

Jos kumpikin on kypsä ihminen, tietää tarpeensa, tuntee itsensä ja on valmis sitoutumaan ja heittäytymään, sekä pystyvät kaikin puolin kommunikoimaan ja avautumaan toisilleen, niin jo muutamassa viikossa runsasta kanssakäymistä voi selvitä, että toinen on just se, jonka kanssa haluaa kokeilla tappiin saakka. 

Jos taustalla on traumoja tai mieli on rikki tai on muuta epävarmaa elämässä, myös yleisten tulevaisuudensuunnitelmien suhteen, saattaa kivankin ihmisen kanssa vatuloida vaikka kymmenen vuotta kykenemättä sitoutumaan. 

Viime kädessä koskaan ei voi ennalta olla täysin varma onnistumisesta ja suhde kuin suhde on jatkuvaa kehitystä ja oppimista. Suhteen toimivuuden saa selville ainoastaan käymällä läpi sen kaikkine vaiheineen ja koska tahansa voi tulla stoppi, vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua. 

Minä olen sen verran vanhanaikainen, että en voisi kuvitella ottavani vakavissani ihmistä, joka on sitoutunut monta kertaa elämässään. Sitoutumiseksi lasken avo- tai avioliiton. Minulle ne ovat niin isoja steppejä, että jos miehelläni olisi ollut takanaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, en olisi voinut uskoa, että meidän avoliittomme olisi hänelle loppuelämän suhde.

Yksi eroon päättynyt liitto oli itsellänikin takana kun tapasimme, mutta sen päättymisestä oli jo yli 20 vuotta. Niiden vuosien aikana oli muutama seurustelusuhde mutta ei yhtään sellaista, joka olisi johtanut liittoon.

Parisuhteessa mikään asia ei ole vain toisesta kiinni.

Aika rankkaa mikäli on jätetty kahdesti pienen ajan sisällä etkä katsoisi päinkään. Mistään et voi tietää mitä arvoja jättäjillä oli kun päätyivät eroon.

Leimaat jätetyt huonoiksi vaikka ovat olleet epäsopivia jättäjälle jolla on ollut munaa katkaista suhde jossa ei ole tulevaisuutta.

Kaikki eivät pysty edes siihen vaan valitsevat helpmman reitin jatkamalla suhdetta ettei toiselle tule paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän siihen ole yhtä oikeaa sääntöä. Riipuu ihmisistä ja tilanteista.

Jos kumpikin on kypsä ihminen, tietää tarpeensa, tuntee itsensä ja on valmis sitoutumaan ja heittäytymään, sekä pystyvät kaikin puolin kommunikoimaan ja avautumaan toisilleen, niin jo muutamassa viikossa runsasta kanssakäymistä voi selvitä, että toinen on just se, jonka kanssa haluaa kokeilla tappiin saakka. 

Jos taustalla on traumoja tai mieli on rikki tai on muuta epävarmaa elämässä, myös yleisten tulevaisuudensuunnitelmien suhteen, saattaa kivankin ihmisen kanssa vatuloida vaikka kymmenen vuotta kykenemättä sitoutumaan. 

Viime kädessä koskaan ei voi ennalta olla täysin varma onnistumisesta ja suhde kuin suhde on jatkuvaa kehitystä ja oppimista. Suhteen toimivuuden saa selville ainoastaan käymällä läpi sen kaikkine vaiheineen ja koska tahansa voi tulla stoppi, vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua. 

Minä olen sen verran vanhanaikainen, että en voisi kuvitella ottavani vakavissani ihmistä, joka on sitoutunut monta kertaa elämässään. Sitoutumiseksi lasken avo- tai avioliiton. Minulle ne ovat niin isoja steppejä, että jos miehelläni olisi ollut takanaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, en olisi voinut uskoa, että meidän avoliittomme olisi hänelle loppuelämän suhde.

Yksi eroon päättynyt liitto oli itsellänikin takana kun tapasimme, mutta sen päättymisestä oli jo yli 20 vuotta. Niiden vuosien aikana oli muutama seurustelusuhde mutta ei yhtään sellaista, joka olisi johtanut liittoon.

Parisuhteessa mikään asia ei ole vain toisesta kiinni.

Aika rankkaa mikäli on jätetty kahdesti pienen ajan sisällä etkä katsoisi päinkään. Mistään et voi tietää mitä arvoja jättäjillä oli kun päätyivät eroon.

Leimaat jätetyt huonoiksi vaikka ovat olleet epäsopivia jättäjälle jolla on ollut munaa katkaista suhde jossa ei ole tulevaisuutta.

Kaikki eivät pysty edes siihen vaan valitsevat helpmman reitin jatkamalla suhdetta ettei toiselle tule paha mieli.

Mitä kohtaa tekstissäni et ymmärtänyt? En puhunut parisuhteista vaan liitoista. Juuri sen takia kannattaa seurustella eli olla parisuhteessa pitkään, että voi tietää, onko suhteella tulevaisuutta. Minut on jätetty monta kertaa ja olen itse jättänyt. Siksi tiedän, että vasta muutaman vuoden tuntemisella voi alkaa olla varma siitä, onko kyseessä loppuelämän suhde. Silloinkin voi erehtyä. Jompi kumpi voi muuttua, voi sairastua alkoholismiin tai henkisesti, voi kasvaa erilleen. Kuitenkin liitto on alun alkaen ihan eri pohjalla, jos on oltu yhdessä jo muutama vuosi kuin jos muutetaan yhteen muutaman kuukauden jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän siihen ole yhtä oikeaa sääntöä. Riipuu ihmisistä ja tilanteista.

Jos kumpikin on kypsä ihminen, tietää tarpeensa, tuntee itsensä ja on valmis sitoutumaan ja heittäytymään, sekä pystyvät kaikin puolin kommunikoimaan ja avautumaan toisilleen, niin jo muutamassa viikossa runsasta kanssakäymistä voi selvitä, että toinen on just se, jonka kanssa haluaa kokeilla tappiin saakka. 

Jos taustalla on traumoja tai mieli on rikki tai on muuta epävarmaa elämässä, myös yleisten tulevaisuudensuunnitelmien suhteen, saattaa kivankin ihmisen kanssa vatuloida vaikka kymmenen vuotta kykenemättä sitoutumaan. 

Viime kädessä koskaan ei voi ennalta olla täysin varma onnistumisesta ja suhde kuin suhde on jatkuvaa kehitystä ja oppimista. Suhteen toimivuuden saa selville ainoastaan käymällä läpi sen kaikkine vaiheineen ja koska tahansa voi tulla stoppi, vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua. 

Minä olen sen verran vanhanaikainen, että en voisi kuvitella ottavani vakavissani ihmistä, joka on sitoutunut monta kertaa elämässään. Sitoutumiseksi lasken avo- tai avioliiton. Minulle ne ovat niin isoja steppejä, että jos miehelläni olisi ollut takanaan enemmän kuin yksi avo- tai avioliitto, en olisi voinut uskoa, että meidän avoliittomme olisi hänelle loppuelämän suhde.

Yksi eroon päättynyt liitto oli itsellänikin takana kun tapasimme, mutta sen päättymisestä oli jo yli 20 vuotta. Niiden vuosien aikana oli muutama seurustelusuhde mutta ei yhtään sellaista, joka olisi johtanut liittoon.

Parisuhteessa mikään asia ei ole vain toisesta kiinni.

Aika rankkaa mikäli on jätetty kahdesti pienen ajan sisällä etkä katsoisi päinkään. Mistään et voi tietää mitä arvoja jättäjillä oli kun päätyivät eroon.

Leimaat jätetyt huonoiksi vaikka ovat olleet epäsopivia jättäjälle jolla on ollut munaa katkaista suhde jossa ei ole tulevaisuutta.

Kaikki eivät pysty edes siihen vaan valitsevat helpmman reitin jatkamalla suhdetta ettei toiselle tule paha mieli.

Mitä kohtaa tekstissäni et ymmärtänyt? En puhunut parisuhteista vaan liitoista. Juuri sen takia kannattaa seurustella eli olla parisuhteessa pitkään, että voi tietää, onko suhteella tulevaisuutta. Minut on jätetty monta kertaa ja olen itse jättänyt. Siksi tiedän, että vasta muutaman vuoden tuntemisella voi alkaa olla varma siitä, onko kyseessä loppuelämän suhde. Silloinkin voi erehtyä. Jompi kumpi voi muuttua, voi sairastua alkoholismiin tai henkisesti, voi kasvaa erilleen. Kuitenkin liitto on alun alkaen ihan eri pohjalla, jos on oltu yhdessä jo muutama vuosi kuin jos muutetaan yhteen muutaman kuukauden jälkeen.

Ei mikään liitto tai pitkä yhdessäolokaan suojele siltä että jotain yllättävää voi tulla eteen ihan kumman puolelta vain. Sellaisia turvatakuita ei valitettavasti elämässä ole, vaikka kuinka haluaisit. Toki kannattaa tutustua kumppaniin pitkällisesti ennen kuin sitoutuu syvemmin, mutta silti ihan hyville ja sitoutumiskykyisillekin ihmisille tulee eroja liitoista, enkä lähtisi tuomitsemaan pelkästään sen perusteella ketään.