Herkkujen säännöstely ja ahmiminen vs. herkut osana arkea

Älä osta niin paljon niitä herkkuja. Kun niitä ei ole kotona paljon niin et ahmi niin paljon. Laita vaikka joku läheinen käymään kaupassa puolestasi herkkupäiväostoksia varten, niin että et ole siellä itse kauhomassa kärryä täyteen.

Valitettavasti asun yksin ja tällä paikkakunnalla asuu lähinnä työkavereita ja tuttavia, joilta on aika iso kynnys pyytää käymään kaupassa ostamassa herkkuja.

Monesti olen päättänyt ennen kaupassa käyntiä, että nyt ostan sipsiä, mutta poistun sitten sen sipsipussin lisäksi myös karkkipussin ja jäätelöpaketin kera.

Olin ennen juuri kuin sinä! Lopulta kyllästyin siihen kamalaan ähkyyn ja pahaan oloon, jota herkkujen nopea ahmiminen aiheutti ja siirryin pieniin herkkuannoksiin, joita syön useammin. Nyt esim. korona-aikana olemme perheen kanssa päättäneet, että joka päivä lounaalla on jälkiruoka (lohtusyömistä parhaillaan näinä kummallisina aikoina...). Se voi olla pari palaa suklaata, keksi tai siivu jäätelöpaketista. Kaloreissa nuo määrät eivät minulla tunnu, joten tällä ei ole vaiktuusta painoon suuntaan tai toiseen.

Minulle tämä nykytapa useine pienine herkkuineen sopii erittäin hyvin, enkä kaipaa lainkaan kokonaista suklaalevyä/sipsipussia jne. Käytännön toteuttamisessa auttaa, että minulla on iso perhe: ostan kaupasta perheelle esim. leffailtaa varten pari pussia sipsiä, josta otan itselleni pieneen kippoon parikymmentä grammaa ja perhe hoitelee loput (kaikki urheilevia ja normaalipainoisia).

Itse muutos suurista annoksista pieniin tapahtui minulla totaalilakon kautta. Eli olin ensin kolmisen kuukautta syömättä herkkuja lainkaan ja sen jälkeen otin nämä useat mutta pienet herkkuannokset käyttöön. Ja tosiaan viimeiset viikot herkuttelun taajuus on vielä entisestään lisääntynyt, mutta en ole siitä lainkaan huolestunut. 

Testaa, sopisiko joku vastaava myös sinulle!

Ei kun nyt seuraavalla kerralla päätät että ostat pelkän karkkipussin. Se riittää/riittänee? pidemmäksi aikaa kuin sipsit. Ja sit kans ostat pelkän karkkipussin. Tule tänne raportoimaan miten sujui. :-)

Luovut tuosta perjantai-pullo (= karkkipäivä) systeemistäsi kokonaan. Tuo on pomminvarma tapa varmistaa tuo ahmiminen. Ostat jonkun pienen herkun joka päivä, ja nautiskelet sen. Pikkuhiljaa sun pää tottuu siihen, että karkki ei lopu maailmasta ja sitä ei tarvitse samantien ahmia kilokaupalla, kun sitä siinä edessä on. Ja sitten sitä alkaa sinne kaappiin jäädä syömättömänä..  mutta siis pienen, ei mitään tupla-jumbo juustonaksupussia.

Osta useammin herkkuja, mutta vain yksi juttu kerralla. Ja kannattaa suosia pienempiä pakkauksia. Päätä että voit ostaa herkkuja jopa 2-3 kertaa viikossa, mutta se on joku suklaapatukka, pieni karkkipussi tai sipsipussi.

Entä jos jonkun aikaa ostaisit vain terveellisempiä herkkuja? Esim ananas, tumma suklaa jne.

Miten muu ruokavalio, saatko tarpeeksi oikeaa ravintoa ja hivenaineita? Syötkö tarpeeksi ja nälän mukaan?

Sisältääkö ruoka paljon vaaleaa vehnää ja nopeaa hiilaria, jotka laukaisevat ahmintaa?

Onko sulla muuten elämässä asiat kunnossa?

Kiitos kommenteista!

Täytyy ehkä yrittää nyt vaan ostaa esim. pieni suklaapatukka kerran viikossa ja lopettaa isojen erien ostamista kerralla harvemmin. Googlasin myös asiaa enemmän ja tämä on näköjään monen muunkin ongelma. Mietin, että voisi mennä johonkin terapeutille koronatilanteen lauettua.

Koen, että syön muuten perusterveellisesti. Olen kasvissyöjä ja annoskoot ovat mielestäni järkeviä. Urheilen joukkuelajia (normaalitilanteessa) pari kertaa viikossa, muuten on hyötyliikuntana töihin kävely ja työtilanteen salliessa (teen usein pitkää päivää) käyn myös salilla ja lenkillä.

Muuten elämässä on kaikki kunnossa. Ehkä ongelmana on se, että olen aina ollut laiha (on ns. Osa perusidentiteettiä). Siksi aineenvaihdunnan hidastumisen ja tavallisen aktiivisuuden väheneminen (eli istun töissä 8-16h päivittäin vs. salikäynnit ja lenkkeilyt säännöllisesti opiskeluaikana) on kasvattanut lihomisen pelkoa. Tästä olisi varmaan hyvä päästä juttelemaan terapeutin kanssa.

Onko muita vielä, jotka olisivat tästä ongelmasta päässeet irti?

Minulla oli ennen ahmimishäiriö ja lihoin todella lihavaksi. Tunsin valtavaa syyllisyyttä ja häpeää, etten saa itseäni kuriin. Ajattelin että kunnon ihmiset ei syö usein herkkuja. Sinnittelin ja paine kasvoi kunnes taas päädyin raahaamaan kassillisen hyvää kaupasta ja syömään itseni ähkyyn. Tasapaino löytyi vasta, kun hyväksyin olevani herkkuhiiri ja sallin itselleni pienen herkun joka päivä, yleensä se on joku pikkupatukka, joissa on noin 100 kaloria tai jäätelöpuikko. Painoa on pudonnut ja henkisesti on helpompaa.

Itselläni herkut ovat luontevana osana arkea. Saan tutuilta aina välillä hämmästyneitä kommentteja, kun esim. heidän yllätyskylään tullessaan avaan kaapin ja kysyn, mitä suklaata haluaisivat kahvin kanssa, kun täältä löytyy x, y tai z ja samalla huomaavat, että kaapissa on myös pari-kolme karkkipussia, kuivattuja taateleita ja pähkinöitä. Saan aina selittää, että minulle ei ole mikään ongelma, että kaapissa on kasa herkkuja, sillä en syö niitä sieltä saman tien kun ne siellä näen, vaan nuo herkut voivat olla viikkoja koskemattomina, mutta sitten jos tekee mieli, voin ottaa muutaman palan suklaata, pienen kourallisen karkkia tai viisi taatelia. Joskus syön pienen määrän herkkuja melkein joka päivä viikon ajan, sitten voi mennä viikkoja, ettei tee mieli mitään ja useimmiten syön pienen määrän herkkua kerran tai kahdesti viikossa. Mutta juuri luin jostain, että ihmisten luontaisessa makeanhimossa on eroja, jotka selittyvät sikiöaikaisella altistuksella ja ehkä myös perimällä. Eli uskoisin itse kuuluvani siihen porukkaan, jolla ei ole kovin kaksista makeanhimoa, niin tuollainen vähän silloin tällöin tyyli toimii hyvin. Jollekin todella makealle persolle ihmiselle tuo ei välttämättä toimisi yhtään.

Sairastuin lukion lopulla anoreksiaan. Siitä parantumisen tie oli pitkä, ja ajauduin vuosiksi kierteeseen, jossa kielsin itseltäni herkut --> lopulta ahmin hulluna --> ahdistuin ja kieltäydyin taas.

Todellinen parantuminen alkoi, kun luin kirjan "Lupa syödä". Opettelin pureskelemaan joka suupalaa 20 kertaa - tämä oli oikeasti paras neuvo, se on todella vaivalloista aluksi, mutta toimii! Eikä sitä loppuelämää tarvitse tehdä.

Toinen tärkeä asia oli alkaa syödä kunnollisia määriä herkullista kunnon ruokaa kolme kertaa päivässä. Ei siis pelkkää rasvatonta salaattia vaan mitä tahansa teki mieli: savukalapastaa, perunamuusia ja kastiketta, pitsaa, aasialaista wokkia katkaravuilla. Kunnon aamiainen: leipää ja jogurttia/kananmunia. Pidin vain huolen, että söin aina puolet lautasesta vihanneksia, niin syömishäiriöaivoni eivät ahdistuneet liikaa. 

Kaikkein tärkein asia oli: jos tulinkin ahmineeksi, en OLLENKAAN vähentänyt sen perusteella seuraavan päivän tai aterian syömisiä. Toki jossain vaiheessa hyvin pian luonnostani en kyennyt syömään heti seuraavalla aterialla yhtä paljon, kuin jos en olisi syönyt kolmea palaa kakkua. Mutta en koskaan - vieläkään - tietoisesti rankaise itseäni ahmimisesta ja syö sen vuoksi vähemmän.

Lopputuloksena syön lähes joka päivä makeaa, usein sekä lounaan että päivällisen jälkeen - mutta vain heti ruoan jälkeen, vain pari palaa suklaata tai keksin - ja se siinä. Tähän on kuitenkin tultu pitkä ja kivinen tie, eikä oikoteitä sinullekaan valitettavasti ole antaa. 

Anoreksian jälkeen painoni nousi ahmimisen vuoksi normaalipainon ylärajalle. Vuosien tasapainoisemman syömiskäyttäytymisen jälkeen paino laski luonnostaan normaalipainon alakolmannekseen - vaikka syön yhä usein makeaa, rasvaista ja ns. epäterveellistä ruokaa. Harrastin läpi kaiken liikuntaa, ahmimisvaiheessa ehkä kaikkein eniten, joten sillä ei ole vaikutusta painoon.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin lukion lopulla anoreksiaan. Siitä parantumisen tie oli pitkä, ja ajauduin vuosiksi kierteeseen, jossa kielsin itseltäni herkut --> lopulta ahmin hulluna --> ahdistuin ja kieltäydyin taas.

Todellinen parantuminen alkoi, kun luin kirjan "Lupa syödä". Opettelin pureskelemaan joka suupalaa 20 kertaa - tämä oli oikeasti paras neuvo, se on todella vaivalloista aluksi, mutta toimii! Eikä sitä loppuelämää tarvitse tehdä.

Toinen tärkeä asia oli alkaa syödä kunnollisia määriä herkullista kunnon ruokaa kolme kertaa päivässä. Ei siis pelkkää rasvatonta salaattia vaan mitä tahansa teki mieli: savukalapastaa, perunamuusia ja kastiketta, pitsaa, aasialaista wokkia katkaravuilla. Kunnon aamiainen: leipää ja jogurttia/kananmunia. Pidin vain huolen, että söin aina puolet lautasesta vihanneksia, niin syömishäiriöaivoni eivät ahdistuneet liikaa. 

Kaikkein tärkein asia oli: jos tulinkin ahmineeksi, en OLLENKAAN vähentänyt sen perusteella seuraavan päivän tai aterian syömisiä. Toki jossain vaiheessa hyvin pian luonnostani en kyennyt syömään heti seuraavalla aterialla yhtä paljon, kuin jos en olisi syönyt kolmea palaa kakkua. Mutta en koskaan - vieläkään - tietoisesti rankaise itseäni ahmimisesta ja syö sen vuoksi vähemmän.

Lopputuloksena syön lähes joka päivä makeaa, usein sekä lounaan että päivällisen jälkeen - mutta vain heti ruoan jälkeen, vain pari palaa suklaata tai keksin - ja se siinä. Tähän on kuitenkin tultu pitkä ja kivinen tie, eikä oikoteitä sinullekaan valitettavasti ole antaa. 

Anoreksian jälkeen painoni nousi ahmimisen vuoksi normaalipainon ylärajalle. Vuosien tasapainoisemman syömiskäyttäytymisen jälkeen paino laski luonnostaan normaalipainon alakolmannekseen - vaikka syön yhä usein makeaa, rasvaista ja ns. epäterveellistä ruokaa. Harrastin läpi kaiken liikuntaa, ahmimisvaiheessa ehkä kaikkein eniten, joten sillä ei ole vaikutusta painoon.

Tässä on muuten paljon hyviä pointteja. Ap, yksi osa ongelmaasi voi hyvinkin olla se, että muu ruokavaliosi on liiankin terveellinen ja kevyt. Eli sinulle voisi auttaa ihan sekin, että alat syödä enemmän sitä kunnon ruokaa, et välttele esim. hiilihydraatteja, katsot, että rasvaa ja proteiinia tulee tarpeeksi ja syöt kunnon kokoisia annoksia. Esimerkiksi vähänkin aktiivisemmin urheilevalle salaatti tai kasviskeitto ei ole riittävä lounas. Eli josko koittaisit purkaa niitä vähänkään ortoreksiaan viittavia asioita siitä normaalista syömisestäsi, etkä pitäisi mitään ravintoainetta kiellettynä tai tarkkailisi, että annoskoko varmasti on riittävän pieni, niin sinulle ei välttämättä tulisi tuollaisia herkkuhimojakaan samalla tavalla.

Mulla sama ongelma ja mulla on ollut vaikka mitä pään sisäisiä sääntöjä herkkujen syömiseen. Ihan totaalikieltäytymistä, saa syödä kun mieli tekee, täytyy syödä joka päivä joku pieni herkku, saa syödä vain jos on etukäteen kuluttanut sen tyyliin lenkillä, saa syödä jos oksentaa, saa syödä jos syö niin vähän ettei tarvitse oksentaa, saa syödä jos muut syö, saa syödä vaan jos oikeasti haluaa itse syödä, saa syödä kun ensin odottaa tunnin ja perustelee itselleen miksi haluaa syödä jne. Eipä ole mikään auttanut. Edelleen, jos herkkuja on, joko syön niitä järjettömiä määriä tai en syö lainkaan. Painon nousu toimii minulla sellaisena itseinhon nostattajana, ettei se ole koskaan pitkäaikaista, vaan jos lihon 5 kg, yleensä laihdun sen jälkeen 10 kg ja sitten paino taas pikkuhiljaa asettuu omalle paikalleen. Ei varmaan hirveästi lohduta. Jään tähän kuitenkin kärkkymään jos jollain olisi joku ihmekikka mikä auttaa. Olen elänyt näin 20 vuotta, ollut syömishäiriöhoidossa (milloin avoin ja milloin osasto) ja käynyt terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni herkut ovat luontevana osana arkea. Saan tutuilta aina välillä hämmästyneitä kommentteja, kun esim. heidän yllätyskylään tullessaan avaan kaapin ja kysyn, mitä suklaata haluaisivat kahvin kanssa, kun täältä löytyy x, y tai z ja samalla huomaavat, että kaapissa on myös pari-kolme karkkipussia, kuivattuja taateleita ja pähkinöitä. Saan aina selittää, että minulle ei ole mikään ongelma, että kaapissa on kasa herkkuja, sillä en syö niitä sieltä saman tien kun ne siellä näen, vaan nuo herkut voivat olla viikkoja koskemattomina, mutta sitten jos tekee mieli, voin ottaa muutaman palan suklaata, pienen kourallisen karkkia tai viisi taatelia. Joskus syön pienen määrän herkkuja melkein joka päivä viikon ajan, sitten voi mennä viikkoja, ettei tee mieli mitään ja useimmiten syön pienen määrän herkkua kerran tai kahdesti viikossa. Mutta juuri luin jostain, että ihmisten luontaisessa makeanhimossa on eroja, jotka selittyvät sikiöaikaisella altistuksella ja ehkä myös perimällä. Eli uskoisin itse kuuluvani siihen porukkaan, jolla ei ole kovin kaksista makeanhimoa, niin tuollainen vähän silloin tällöin tyyli toimii hyvin. Jollekin todella makealle persolle ihmiselle tuo ei välttämättä toimisi yhtään.

Jotenkin tosi erikoista, että henkilö, jolla on monen sortin suklaata sun muuta kaapissa, ja joka niitä myös syö, kertoo ettei hänellä ole makeanhimoa.

Minulla nuorempana ei ollut ollenkaan makeanhimoa, ja se tosiaankin tarkoitti sitä etten koskaan syönyt makeaa. Kaappiin ei ollut kerta kaikkiaan järkeä ostaa sitä. Sitten asiat muuttuivat, kun tapasin miehen, jolla oli jatkuvasti karkinnälkä. Oppii sitä näköjään vanhempanakin karkkihiireksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni herkut ovat luontevana osana arkea. Saan tutuilta aina välillä hämmästyneitä kommentteja, kun esim. heidän yllätyskylään tullessaan avaan kaapin ja kysyn, mitä suklaata haluaisivat kahvin kanssa, kun täältä löytyy x, y tai z ja samalla huomaavat, että kaapissa on myös pari-kolme karkkipussia, kuivattuja taateleita ja pähkinöitä. Saan aina selittää, että minulle ei ole mikään ongelma, että kaapissa on kasa herkkuja, sillä en syö niitä sieltä saman tien kun ne siellä näen, vaan nuo herkut voivat olla viikkoja koskemattomina, mutta sitten jos tekee mieli, voin ottaa muutaman palan suklaata, pienen kourallisen karkkia tai viisi taatelia. Joskus syön pienen määrän herkkuja melkein joka päivä viikon ajan, sitten voi mennä viikkoja, ettei tee mieli mitään ja useimmiten syön pienen määrän herkkua kerran tai kahdesti viikossa. Mutta juuri luin jostain, että ihmisten luontaisessa makeanhimossa on eroja, jotka selittyvät sikiöaikaisella altistuksella ja ehkä myös perimällä. Eli uskoisin itse kuuluvani siihen porukkaan, jolla ei ole kovin kaksista makeanhimoa, niin tuollainen vähän silloin tällöin tyyli toimii hyvin. Jollekin todella makealle persolle ihmiselle tuo ei välttämättä toimisi yhtään.

Jotenkin tosi erikoista, että henkilö, jolla on monen sortin suklaata sun muuta kaapissa, ja joka niitä myös syö, kertoo ettei hänellä ole makeanhimoa.

Minulla nuorempana ei ollut ollenkaan makeanhimoa, ja se tosiaankin tarkoitti sitä etten koskaan syönyt makeaa. Kaappiin ei ollut kerta kaikkiaan järkeä ostaa sitä. Sitten asiat muuttuivat, kun tapasin miehen, jolla oli jatkuvasti karkinnälkä. Oppii sitä näköjään vanhempanakin karkkihiireksi.

Kommentoit minun viestiäni, joten selvennän nyt sinulle ajatuksiani. Olen jotenkin ajatellut tuon makeanhimon nimenomaan sellaiseksi, että sitä makeaa tekee mieli niin, ettei voi lopettaa järkevään määrään, vaan syö sen koko suklaalevyn tai pussillisen, ja jos siellä kaapissa jotain vierasvaraa onkin, sen syö sieltä pois kuleksimasta ennen kuin ensimäinenkään vieras ehtii kylään. Eli niin, että siihen makeaan on oikeasti se himo - pakko saada. Ei minulla ole alkoholin himoa, vaikka viikonloppuna saatan juoda lasillisen tai parin hyvää viiniä ruoan kanssa. Eikä seksin himoa, vaikka hyvästä seksistä puolisoni kanssa nautinkin. Eli käsitän tuon himon myös makean yhteydessä niin kuin se psykologiassa käsitetään - pakottavaksi tarpeeksi, jota ei voi hillitä, vaikka haluaisi ja yrittäisi. Minusta suklaa on ihan hyvää - ihan kuten pähkinät ja marjat ja hyvä pihvi ja savulohi ja moni muukin asia. Kaikkea nosita syön silloin tällöin järkevässä määrin ja nautin niistä syödessäni, koska ne maistuvat hyvälle. Mihinkään niistä en koe mitään ihmeempää himoa. Sen sijaan mitä olen kavereitani kuunnellut, niin monella on se tilanne, että sitä makeaa on pakottava tarve saada ja jos sitä kotona on, sitä ei pysty olemaan syömättä. Eli vähän vastaava tilanne kuin aloittajalla - vaikka kuinka päättäisi, että en osta ja en syö, silti ostaa ja syö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni herkut ovat luontevana osana arkea. Saan tutuilta aina välillä hämmästyneitä kommentteja, kun esim. heidän yllätyskylään tullessaan avaan kaapin ja kysyn, mitä suklaata haluaisivat kahvin kanssa, kun täältä löytyy x, y tai z ja samalla huomaavat, että kaapissa on myös pari-kolme karkkipussia, kuivattuja taateleita ja pähkinöitä. Saan aina selittää, että minulle ei ole mikään ongelma, että kaapissa on kasa herkkuja, sillä en syö niitä sieltä saman tien kun ne siellä näen, vaan nuo herkut voivat olla viikkoja koskemattomina, mutta sitten jos tekee mieli, voin ottaa muutaman palan suklaata, pienen kourallisen karkkia tai viisi taatelia. Joskus syön pienen määrän herkkuja melkein joka päivä viikon ajan, sitten voi mennä viikkoja, ettei tee mieli mitään ja useimmiten syön pienen määrän herkkua kerran tai kahdesti viikossa. Mutta juuri luin jostain, että ihmisten luontaisessa makeanhimossa on eroja, jotka selittyvät sikiöaikaisella altistuksella ja ehkä myös perimällä. Eli uskoisin itse kuuluvani siihen porukkaan, jolla ei ole kovin kaksista makeanhimoa, niin tuollainen vähän silloin tällöin tyyli toimii hyvin. Jollekin todella makealle persolle ihmiselle tuo ei välttämättä toimisi yhtään.

Jotenkin tosi erikoista, että henkilö, jolla on monen sortin suklaata sun muuta kaapissa, ja joka niitä myös syö, kertoo ettei hänellä ole makeanhimoa.

Minulla nuorempana ei ollut ollenkaan makeanhimoa, ja se tosiaankin tarkoitti sitä etten koskaan syönyt makeaa. Kaappiin ei ollut kerta kaikkiaan järkeä ostaa sitä. Sitten asiat muuttuivat, kun tapasin miehen, jolla oli jatkuvasti karkinnälkä. Oppii sitä näköjään vanhempanakin karkkihiireksi.

Kommentoit minun viestiäni, joten selvennän nyt sinulle ajatuksiani. Olen jotenkin ajatellut tuon makeanhimon nimenomaan sellaiseksi, että sitä makeaa tekee mieli niin, ettei voi lopettaa järkevään määrään, vaan syö sen koko suklaalevyn tai pussillisen, ja jos siellä kaapissa jotain vierasvaraa onkin, sen syö sieltä pois kuleksimasta ennen kuin ensimäinenkään vieras ehtii kylään. Eli niin, että siihen makeaan on oikeasti se himo - pakko saada. Ei minulla ole alkoholin himoa, vaikka viikonloppuna saatan juoda lasillisen tai parin hyvää viiniä ruoan kanssa. Eikä seksin himoa, vaikka hyvästä seksistä puolisoni kanssa nautinkin. Eli käsitän tuon himon myös makean yhteydessä niin kuin se psykologiassa käsitetään - pakottavaksi tarpeeksi, jota ei voi hillitä, vaikka haluaisi ja yrittäisi. Minusta suklaa on ihan hyvää - ihan kuten pähkinät ja marjat ja hyvä pihvi ja savulohi ja moni muukin asia. Kaikkea nosita syön silloin tällöin järkevässä määrin ja nautin niistä syödessäni, koska ne maistuvat hyvälle. Mihinkään niistä en koe mitään ihmeempää himoa. Sen sijaan mitä olen kavereitani kuunnellut, niin monella on se tilanne, että sitä makeaa on pakottava tarve saada ja jos sitä kotona on, sitä ei pysty olemaan syömättä. Eli vähän vastaava tilanne kuin aloittajalla - vaikka kuinka päättäisi, että en osta ja en syö, silti ostaa ja syö. 

Moni ajattelee samoin kuin sinä. Esimerkiksi ne alkoholin suurkuluttajat, jotka usein perustelevat jokapäiväistä juomistaan sillä, että he eivät koskaan juo humalaan saakka. He eivät siis himoitse alkoholia - he ihan muuten vain juovat sitä. Ja koska heillä ei ole ongelmaa, ei ole myöskään tarvetta rajoittaa alkoholin käyttöä.

Nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja. Jos jotakin asiaa saa aina kun haluaa, sitä ei tosiaankaan tarvitse himoita. Mutta silloin siitä helposti tulee tapa, eivätkä kaikki tavat ole hyviä tapoja.