Mikä asia tai teko sinua on loukannut elämässä eniten?

noin hyvän ystävän temppu loukkasi kyllä kaikkein eniten ; (



lisää teidän muiden kokemuksia!



-ap-

Vuoden petti mun selän takana. Eipä silti, hyvä että petti, pääsinpä siitäkin eroon

Onhan sitä kaikkee sattunu ja tapahtunu, mutta ilmeisesti en oo mikään pitkävihainen kun ei mikään tuu mieleen.

Ei ehkä ole niin vakavista asioista kysymys. Mutta pahimmin olen loukkaantunut niistä tilanteista, kun ystävät eivät ole olleet luotettavia, eli kun selviää, että selän takana on puuhailtu ja suunniteltu muuta kuin mitä minun kanssani on puhuttu. Sellaista en siedä tippaakaan.

Ja joskus nuoret ihmiset (ilmeisesti laivalle menossa) pilkkasivat sitä koko bussimatkan Turkuun. Olin silloin heitäkin nuorempi, olivat jotain vähän päälle 20.

Että mua suretti toisten käytös koko matkan.

Vietin lapsena paljon aikaa sairaalassa vaikean sairauden vuoksi. No niinä vuosina ei vielä panostettu ainakaan lasten henkiseen puoleen ollenkaan ja minulle jäi siitä pahemmat arvet kuin kukaan(vanhempani) ehkä osaavat kuvitellakaan. Ja kun aloin murrosikäisenä oirehtia, sain vanhemmilta vaan paskaa niskaan, kuinka he häpesivät käytöstäni ja jopa minua itseänikin, millainen silloin (13-17v) olin. Oikeesti tuntuu niin julmalta nyt ajatella itseä taakse päin tuohon tilaan. Onneksi on terapia alkanut aukaisemaan noita haavoja, ehkä ne joku päivä arpeutuvatkin...

Monet asiat.

9 vuoden koulukiusaamishelvetti. Ihme, että olen vielä hengissä.



Isäni kuoleman jälkeen mua kuunneltu. Isäni kuoli syöpään 3 vuotta sitten, asuin vielä kotona. Olisin halunnut isälleni joko sinivalkoiset nauhat tai karjalan värit (punamustat) nauhoihin (siis seppeleen nauhoihin). Mutta äitipä sitten hankki jotkut paskanvihreät nauhat siihen seppeleeseen. Mut jätettiin täysin ulkopuolelle koko asian suhteen, tarkoitan hautajaisten. Ja tuo loukkasi mua todella paljon. Mun siskojen toiveita kyllä kuunneltiin jne. Mutta ei mun.



Tästä on jo aikaa ties kuinka kauan, olin silloin pikkulikka ja mummikin on jo heittänyt veivinsä, mutta tämä loukkaa mua edelleen. Mummilla oli tapana antaa jokaiselle lapselleen ja lapsenlapselleen jouluna rahaa. Yhtenä jouluna hän sitten kutsui jokaisen vuorollaan luokseen (käytiin aina joulupäivänä mummilassa) ja totta hitossa mäkin odotin, että koska on mun vuoro. Noh, sain odottaa turhaan. Mä en saanut tuona jouluna mitään ja tuona jouluna hän antoi rahaa myös lapsenlapsenlapsille, jota hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Äitini sitten yritti lohduttaa, että mummi antoi sun siskollesi sun osuutesi vahingossa, just joo, niin varmaan joo antoikin. Äitini sitten soitti seuraavana päivänä mummille ja sanoi, että taisi kuules jotai unohtua ja tuo oli vaan, että vai niin, KUKA? En sitten huolinut sen rahoja sinä jouluna, vaikka olinkin pahalla mielellä todella kauan.



Mummini temppuja myös tämä. En ollut koskaan yhtä arvokas kuin muut lapsenlapset. Jos hän sattui soittamaan ja mä vastasin, niin ei se jäänyt mun kanssa turisemaan mitään, siskojeni kanssa hän saattoi turista puolikin tuntia. Mutta toinen hänen loukkaavista teoistaan oli, kun pääsin ripille. Kaikille muille hän antoi arvokellon. Arvatkaapa mitä armon rouva antoi mulle??? EI MITÄÄN. Enoni kyllä toi kortin ja kukkia ja muistaakseni 100 markkaa rahaa ja kortissa oli sitten mumminkin nimi. Mutta kyllä vitutti, tuokin ele osoitti, että mä en ole mitään. Ja tuon tempun jälkeen en puhunut mummilleni enää mitään ja hän eli rippijuhlien jälkeen vielä 2 vuotta.



Myös tämä on tuon paskapää mummelin tekoja. Arvatkaapa mitä sain perinnöksi? NOTHING. Esim. mun siskot sai jonkun kalliin korun.

hyvä ystäväni sanoi ettei voisi kuvitella minua äidiksi ja alkoi kehumaan sitten kuinka huippumahtava äiti hänestä tulee sitten kun saa lapsia. Tämän sanoi kun olin kertonut että olen sairastunut vakavasti ja mahdollisesti en koskaan voi saada lapsia. Surin menetettyä terveyttä ja lapsettomuutta, mutta sen kummempaa tukea en tältä ystävältä saanut vaikka itse olin siihen saakka hänelle ollut tukena pienissä ja suurissa murheissa :(



En sitten osannut olla kovinkaan paljon tukena hänelle kun hän sai vaativan vauvan eikä pärjännyt tämän kanssa ollenkaan. Ajattelin vaan että ole nyt sitten se hyvä äiti kun kerran niin kovasti hehkutit. Taisinpa sanoa ääneenkin kun en jaksanut marinoitaan kuunnella.

äitini omaishoitaja reilu 20-vuotiaana ja jälleen kerran apteekissa hakemassa äidin lääkkeitä. Puolituttu keski-ikänen nainen (joka tunsi siis äitinikin jotenkin) tuli juttelemaan ja sanoi, että " kyllä sää siitä äitisi tulevasta kuolemasta selviät, ku oot noin nuori...niin minäkin aikaan selvisin" . Äitini siis eli vielä silloin, vaikka tosiasia oli että toivoa ei enää ollut. En silti kaivannut raskaaseen elämäntilanteeseeni tuollaista kommenttia, varsinkaan juuri tältä naiselta, josta muutenkin olin aiemmin saanut tosi koppavan ja ylpeän vaikutelman.



Itku kurkussa hoidin apteekkikäynnin ja kotona vasta itkin ihan tosissaan! Toinen vastaava kommentti tuli lääkäriksi opiskelevalta mieshenkilöltä (joka ei todellakaan tuntenut mua eikä äitiäni yhtään). Jälkeenpäin tuli mieleen, että ois pitäny sanoa sillon, että susta ei ainakaan tuu sympaattista lääkäriä koskaan! Mutta jälkiviisaus kai se paras on....=/

En voi ymmärtää oman sukupuolen pettämistä tilanteessa, jossa isä ja veljet toimivat täysin epäoikeudenmukaisesti ja järjettömästi.

:(

Yks mikä ehkä tuoreimpana on se, että mieheni osti poikamme synnyttyä todella kauniita ruusuja jo sairaalaan, mutta kun tyttömme syntyi ei tuonut laitokselle kukkia, sanoi vaan että kotona sitten.. Kohta vuosi kulunut eikä kukkia ole kuulunut. En jaksa uskoa, että kyse olisi poika vastaan tyttö asetelmasta, enemmän koen että siinähän se toinen synnytyskin missä ensimmäinenkin.. kummatkin ihan normaaleja, toinen nopeampi, mutta tästä toisesta se retale totes äidillensä että oli Helppo! No hänelle varmaan kun luki urheilulehteä pahimpien supistusten aikana.. Nojoo oikeesti se kukka-asia loukkas...

Kaikilla on niin tavattoman inhottavia ja surullisia tarinoita (hänen tarinaansa yhtään vähättelemättä), mutta aivan kuin muiden kokemukset eivät sinusta olisi sitten niin ankaria.

-Tosi töykeää ja junttimaista käytöstä!

parhaana ystävänäni pitänyt henkilö ei ollutkaan ystävä alkuunkaan. Epäluotettava hyväksikäyttäjä vain.

ihastuin söpöön Molla-Maijaan, jonka serkkuni ilmoiti mummun ostaneen.. mummomme ei ollut ostanut minulle ikinä lahjan lahjaa, joten silloin se loukkasi.. Ja yhtään korttiakaan ei tullut 31vuoteen, jonka olin hänen kuollesaan..

tämän (ei tulla edelleenkään) miehen kanssa toimeen. Hän syytti minua kaikesta, kaikesta! Äidilleni tuli aivoverenvuoto ja hän makasi sairaalassa kolme viikkoa ja sai sen kokoajan olla sydän kurkussa, että entä jos hän ei enää palaakaan...ja mitä teki tämä mies? Syytti kaikesta minua! Koskaan ei perustellut mitään. Aina manasi että sitten joskus kun alan seurustelemaan, ei tule suhteeni kestämään, olen niin ärsyttävä akan alku. Vähän ajan päästä kuitenkin tapasin mieheni, olemme olleet 5 vuotta yhdessä ja meillä on aivan ihana 3-vuotias pikku-prinsessa!



Ja eniten satutti, kun kaiken tämän ym. syyttelyiden aikaan äiti ei koskaan puuttunut asiaan ja sanonut mitään miehelleen!!



Olimmekin puoli vuotta " riidoissa" äitini kanssa, mutta ajattelin että elämä on liian lyhyt riitelemiseen!

Ei oikein syytä kertonut, vaan vetosi siihen ettei muutkaan ole. Muutimme jopa erillemme ja sitten kuukausien jälkeen mies lupasi mennä naimisiin. Ei kyllä sittenkään vielä menty, vaan riitaa vieläkin. No nyt naimisissa jo kohta 7 vuotta.



Loukkaa vieläkin kuitenkin tuo. Asia oli minulle todella tärkeä. Olin itsekin tyhmä kun vinguin ja ruinasin. Mies on nyt jälkeen päin sanonut, että olisi voinut mennä naimsiin jo aikaisemmin, jos en olisi painostanut niin kovasti. Mies ei vain tajua sitä, että hänellä ei olisi minun mielestäni edes mitään oikeutta kieltäytyä, kun eka kertaa naimisiinmeno tuli puheeksi. Ehkä asiat olisivat menneet toisin ja romanttisemmin, jos yksinkertaisesti olisin heti kieltäytymisen jälkeen pakannut kamani ja häipynyt. Kai kosinta olisi tullut sitten? Mies ei vain tajua, kuinka asia vieläkin satuttaa. Tunsin itseni pelleksi. Vieläkin itkettää.

olen meinaan huomannut että oma mummoni oli paljon läheisempi tyttäriensä lasten kanssa kun poikiensa!

Paska akka, mitä siitä!

Pidin ystävänäni erästä ihmistä, jolle kerroin paljon sydämeni asioita. Sitten he muuttivat uuteen asuntoon. Sain kutsun tupareihin näin: " Eräs ihminen peruutti tulonsa meidän tupareihin ja ajattelin, että nyt sinäkin sopisit tulla mukaan." Toinen kerta oli, kun he saivat lapsen. Minä luulin jo olevani suurin piirtein kummi, mutta en saanut kutsua edes ristiäisiin, vaikka muita ei-sukulaisia ristiäisissä olikin. Sen sijaan lapsen kaitsijaksi hän pyysi tilanteen tullen. Tämän lapsen hoidon hän pyysi " ystävyyden" nimissä ja siitä en saanut edes palkkaa. Minun puoleltani ystävyys laantui aika nopeaan tahtiin näiden tapahtumien jälkeen.



Vuosia myöhemmin tämä ihminen soitti, kun olin itse saanut miehen ja lapsia. Hän lupasi tuoda oman lapsensa vanhoja vaatteita lahjaksi. Sen jälkeen en enää koskaan kuullut hänestä.



Satuttaa, että olin kuvitellut häntä ystäväkseni. Ehkä sitten olin hänelle liiankin avoin ja hän säikähti sitä. Ehkä hän halusikin ystävyydeltä pientä etäisyyttä ja minä kerroin kaiken maailman asioita ja ajatuksia niin monisanaisesti.