Syvästä masennuksesta parantuneet! Pitääkö paikkansa, että masentunut toipuu tällä kaavalla:

Vähän asian vierestä, mutta: minä olen kokenut kivuliaan avioeron, kun minut vaihdettiin lennosta toiseen 20 onnelliseksi luulemani avioliiton jälkeen. Olin 1,5 vuotta huonossa kunnossa, itkin aina, kun olin yksin, mutta sen alkoi toipuminen.

Muistan, että viikko viikolta hyvä kausi kesti kauemmin ja kauemmin. Sitten huomasin, että hyviä päiviä oli enemmän kuin huonoja päiviä. Sitten huomasin, että vajosin pohjalle kerran kuussa. Muutaman vuoden päöstä romahdin enää silloin, kun jotain tiettyä tapahtui.

Onko kaava sama masennuksesta noustessa?

Vierailija kirjoitti:

Olem tästä ja muualtakin lukenut, että hyväksyminen on se käännekohta. Mutta mitä silloin hyväksytään? Se, että on masentunut? Vai että on toiminut hölmösti? Vai oman luonteensa viat?

Hyväksytään oma ihmisyytensä.

Ihmisellä on tapana kadota abstraktioihin; keinotekoisiin ideaaleihin siitä, mikä on hyvää elämää, mikä on "oikein", jne.

Nämä ideaalit ovat tärkeitä, koska ne tuovat ihmiselle lohtua kuolemanpelkoa vastaan. Mutta pahimmillaan ne tukehduttavat elämän alleen.

Parantuminen on pohjimmiltaan irrottautumista vanhasta minästään, ja kykyä ja (ennen kaikkea) USKALLUSTA antaa uuden elämän kasvaa rinnassaan. Miksi uskallusta? Koska kuolemaa pelkäävä ihminen pelkää uuden aloittamista ja vanhan hylkäämistä; pienen hetken ajan on vailla turvasatamaa, vailla absoluuttista identiteettiä, johon tukeutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olem tästä ja muualtakin lukenut, että hyväksyminen on se käännekohta. Mutta mitä silloin hyväksytään? Se, että on masentunut? Vai että on toiminut hölmösti? Vai oman luonteensa viat?

Hyväksytään oma ihmisyytensä.

Ihmisellä on tapana kadota abstraktioihin; keinotekoisiin ideaaleihin siitä, mikä on hyvää elämää, mikä on "oikein", jne.

Nämä ideaalit ovat tärkeitä, koska ne tuovat ihmiselle lohtua kuolemanpelkoa vastaan. Mutta pahimmillaan ne tukehduttavat elämän alleen.

Parantuminen on pohjimmiltaan irrottautumista vanhasta minästään, ja kykyä ja (ennen kaikkea) USKALLUSTA antaa uuden elämän kasvaa rinnassaan. Miksi uskallusta? Koska kuolemaa pelkäävä ihminen pelkää uuden aloittamista ja vanhan hylkäämistä; pienen hetken ajan on vailla turvasatamaa, vailla absoluuttista identiteettiä, johon tukeutua.

Puhut harvinaisen viisaita. Ei uskois, että ollaan av:lla..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä edelleen toivon välillä, kun on oikein hankalaa, että lähtisin tästä mailmasta mutta se kestää muutaman päivän viikkojen, kuukausien ja vuosien sijaan.

Nykyään mielenterveyden järkkymiseen tarvitaan joka kerta aina vain enemmän, joten esimerkiksi tämän koronan vaikutukset omassa elämässäni eivät saa minkäänlaista ahdistusta yms. aikaan, koska olen käynyt ne vaikutukset läpi jo moneen kertaan, ja oppinut elämään esim. kaikenlaisen epävarmuuden kanssa. Jonkinlaista hyväksymistä kai sekin.

Olen hyväksynyt sen, että elämäni on mennyt niin kuin on mennyt ja että monet asiat eivät ole olleet minun päätettävissäni. Keskityn niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa nyt. Keskityn tekemään parhaani ja yritän muistaa, että se riittää.

Ihana kuulla, että kykenet ajattelemaan noin. Koska olet niiiin oikeassa.

Helppoa se ei ole missään nimessä. Joka kerta kun joku kysyy syyllistävään sävyyn, miten et ole vieläkään valmistunut tai miksi et ole töissä tms., on vaikea ajattella, että parhaansa yrittäminen riittää, mutta sitten pitää käydä itsensä kanssa keskustelu siitä miten joskus ei ole pystynyt tekemään juuri mitään ja nykyään jaksa jo kaikenlaista. Tein miljoona kertaa sen virheen, että heti kun aloin voida paremmin aloin esimerkiksi opiskelemaan monta tuntia päivässä, että valmistuisin, ja sitten väsyin uudestaan aivan kokonaan.

Nykyään itsestä huolehtiminen ja tasapaino elämän eri alueiden välillä on tärkein asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoivat ”hyvin usein menee niin”. Ja molemmat nyökyttelivät.

Tiedän, että on nousuja ja laskuja, myös tervehtymisen jälkeen. Jäin miettimään, mistä tietää, milloin on se viimeinen syvä lasku?

Ei sitä tiedä, milloin se on. Mä lakkasin odottamasta huonoja ja hyviä aikoja. Jossain vaiheessa aloin huomata, että oli parempia päiviä enemmän. Välillä pelotti, että hyvät ajat loppuu, mutta sitten muistin, että sieltä pohjalta on noustu aiemminkin, joten lopetin pelkäämästä.

Aivan kuin minä, ja tuonkin tekstin olisin voinut kirjoittaa sanasta sanaan, jonka kirjoitti nro 18.

Sitten totesin, että häpeä ja pelko ovat ne pohjimmaiset ongelmat. Tai siis eivät ne, vaan niiden pelko. Sitä on kuin raivopäinen kahlekoira, jolla on avohaava jalassa. Kipu ja pelko ja turvattomuudentunne tekee hulluksi, ja haavanhoito unohtuu kun pitää puolustautua maailmaa vastaan. Kun alkaa viljellä myötätuntoa ja nuolla sitä haavaansa, ei satu niin paljon, eikä tarvitse reagoida ihan jokaiseen rasahdukseen. Alkaa näkyä taas värejä.

Sitten kun oppii ottamaan ne häpeän ja kivun oireina eikä toimintaohjeina, niitäkin alkaa sääliä, eikä ole enää niiden vietävissä. Ne tulevat aaltoina, ja kun aalto menee ohi, pää nousee ja elämä ei ole niin vakavaa.

Rohkeutta ja lämpöä teille kaikille!

Mulla toipuminen alkoi:

- Terapia ja hankalasta menneisyydestä puhuminen (salasin useita asioita koska häpesin, esim lapsena hyväksikäytetyksi tuleminen)

- Hyvä ruokavalio

- Liikunta

- Uusi harrastus

Olen nyt vakavasta masennuksesta siirtynyt keskivaikeaan.

Vierailija kirjoitti:

Olem tästä ja muualtakin lukenut, että hyväksyminen on se käännekohta. Mutta mitä silloin hyväksytään? Se, että on masentunut? Vai että on toiminut hölmösti? Vai oman luonteensa viat?

Surutyö siitä, ettei mennyt niin hyvin kuin olisi voinut?

Sairastuneena voi sairastamisen lisäksi surra menetettyä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Masennu on laiskuutta.

Jäädään rypemään itsesääliin ja ei kun lisää pillereitä haetaan millä pää turraksi.

Mitään reali elämää ei muka kesketä.

Mistä tuon repäsit? Et ainakaan tämän ketjun vastauksista. Nämä ihmiset ovat tehneet aivan älyttömästi TÖITÄ parantumisensa eteen.

Ohis

.

En ole oman kokemuksen pohjalta samaa mieltä tuosta, vaikka jos väkisin haluaa, niin munkin toipumisen voi survoa tuohon kaavaan. Mä aloin voida todella paljon paremmin todella nopeasti, mutta en ollut kuitenkaan vielä vakaa. Masennuksesta toipuessa menee paljon aikaa itsen parantamisen lisäksi myös elämän korjaamiseen. Jos ihmissuhteet on huonossa kunnossa tai olemattomia tai muuten perustarpeet ei toteudu, mielekkyys ja osallisuus puuttuu, niin masennus on edelleen jollain tasolla läsnä elämässä ja myös palaa herkästi. Myös vahingollisten käyttäytymis- ja ajattelumallien ja haitallisten selviytymisstrategioiden korjaaminen voi vaatia paljon aikaa ja työtä mielialan parantumisen jälkeen, ja motivaatio tähän voi olla heikkoa silloin kun mieluummin keskittyisi elämään oman elämänsä nousukautta ja antaisi mielensä levätä surusta, tuskasta ja huolesta vapaana.

Voin paremmin kuin ikinä olin voinut, mutta olin silti ailahteleva enkä osannut huolehtia itsestäni tai olla hyvä läheinen. Ei tarvittu kuin vähän huonoa onnea ja pari vastoinkäymistä, niin romahdushan siitä tuli. Romahdus on shokki, se on omalla tavallaan vakava vaikka siinä ei tultaisi lähellekään pohjaa. Seuraava toipuminen alkoi kuitenkin pian ja oli nopea niinkuin ensimmäinenkin. En ollut enää optimistinen, koska se ei ollut mulle uusi kokemus ja uskomaton käsittämätön onnenpotku. Toipumisen noste ja euforia ei antanut minkäänlaista turvallisuudentunnetta, väärää tai oikeaa. Odotin hyvän mielialani olevan taas vain hengähdystauko ennen seuraavaa romahdusta, mutta toivoin kuitenkin varovaisesti, että jokainen romahdus olisi aina edellistä pienempi.

Seuraava vuosi oli kamala. Pienet ja suuret asiat menivät pieleen koko ajan ja yhtä aikaa. Jouduin valtavan paineen ja rasituksen alle, olin uupunut, äärimmilleen venytetty ja jatkuvasti fyysisesti sairas. Toimeentuloni oli epävarmaa, jouduin töihin jotka olivat aivan liian raskaita vointiini nähden. Läheiseni kuoli odottamatta ja turhaan. Jouduin hoitamaan hänen asioitaan suunniltaan menneiden, itseään syyttävien ihmisten keskellä. Menetin vanhoja ystäviä. Mulla oli todella ikäviä deittailukokemuksia. Hoitoni lopetettiin vastoin tahtoani. Jokaisen vastoinkäymisen jälkeen odotin romahdusta, mutta sitä ei tullut. Olin vain väsynyt, stressaantunut ja surullinen. Masennus, ahdistus, pelko ja lamaannus pysyivät poissa. Sen jälkeen en ole enää pitänyt itseäni masennuspotilaana, enkä ole pelännyt relapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennu on laiskuutta.

Jäädään rypemään itsesääliin ja ei kun lisää pillereitä haetaan millä pää turraksi.

Mitään reali elämää ei muka kesketä.

Mistä tuon repäsit? Et ainakaan tämän ketjun vastauksista. Nämä ihmiset ovat tehneet aivan älyttömästi TÖITÄ parantumisensa eteen.

Ohis

Kiitokset. Nykyäänkin ajatellaan, että masennuksesta parannutaan jotenkin maagisesti tekemättä mitään. Minulle ainakin terapia oli raskainta työtä, jota olen elämässäni tehnyt.

Ensimmäiselle kirjoittajalle voisin todeta, että jotkut ei syö pillereitä ollenkaan. Tai toki syö, mutta itse en ole vielä saanut ehkäisypillereillä, allergialääkkeellä ja satunnaisella panadolilla päätäni turraksi.

Hienoa keskustelua!

Armo itseää kohtaan on tärkeintä. Olen tällainen ja maailma on tällainen. Ahdistus helpotti kun annoin trauman tulla ja olin samalla vastaanottava ja annoin sen vyöryä sisimpään. Muutama kuukausi psykosomaattisia fyysisiä oireita, kuten unettomuutta ja paniikkikohtauksia ja sitten aivot alkoivat korjata itseään.

Minulla siis traumaperäinen ahdistushäiriö muttei masennusta, mutta osallistuin keskusteluun kuitenkin.

Up

Up

Kaikilla on oma tiensä ja tarinansa. Mulla auttoi lääkitys. Sitä ennen räpistelin ainakin kymmenen vuotta ylös ja alas eritasoisista depressioista. En oikeastaan pelkää vakavan masennuksen uusiutumista enää, koska lääkityksestä on niin hyvä kokemus. Hakeudun sit vaan ajoissa psykiatrille taas.

Mikä auttaa siihen, kun mikään ei tunnu miltään?

Siinä vaiheessa kun lakkaa taistelemasta vastaan ja hyväksyy masennuksensa ja pyrkii suhtautumaan siihen rakastavasti niin se lähtee :D

Paranin vaikeasta vuosia kestäneestä masennuksesta, mutta ei sitä iloa kestänyt kauaakaan kun sairastuin fyysisesti. Nyt sitten uhkaa korona viedä hengen. Toivoisin että olisin taistellut sieltä masennuksesta ulos aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on oma tiensä ja tarinansa. Mulla auttoi lääkitys. Sitä ennen räpistelin ainakin kymmenen vuotta ylös ja alas eritasoisista depressioista. En oikeastaan pelkää vakavan masennuksen uusiutumista enää, koska lääkityksestä on niin hyvä kokemus. Hakeudun sit vaan ajoissa psykiatrille taas.

Eli uskot siihen, että saat haluamasi napit hamaan tappiin asti?