Luin vanhoja papereita poliklinikkakäynneiltä

Erikoislääkäritkin on vain ihmisiä.

Ne on lähinnä hoitamassa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Erikoislääkäritkin on vain ihmisiä.

On mutta tämä oli vanhempi lääkäri, luulis että kokemusta olisi kertynyt.

Kuinka moni muu on oireineen tulkittu väärin?

Mä oon elämäni aikana tavannut monta psykiatria joista yksikään ei oo keskittynyt ongelmien syihin, eivät oo ymmärtäneet mistä ne johtuu. Hoitona on toiminut laitoksiin sulkeminen ja lääkitykset, kukaan ei huomioinut traumataustaani. Ihan pienestä asti isä käski olla aina hiljaa, suuttui jos piti vähänkin meteliä. No, mä sitte olin hiljaa. Mut äiti suuttui kun olin niin hiljainen. Jossain vaiheessa äiti alkoi olemaan väkivaltainen mua kohtaan, hiuksista repimisen ja tönimisen muistan kun olin joku 5 tai 6v. En muista missä vaiheessa alkoi lyöminen, viimeistään kun olin 7v. Mulla todettiin selektiivinen mutismi koska en enää puhunut. Kukaan ei miettinyt miksi en puhunut, asia vain oli niin ja mulle suututtiin jatkuvasti. Koulussa kiusattiin, haukkumalla ja lyömällä. Äiti jatkoi mun hakkaamista siihen asti että olin 14v. Katsoin vierestä kun isäpuoli hakkasi äitiä ja pelkäsin että äiti kuolee. Tätä tapahtui siitä asti kun olin 8v., siihen asti kun olin 15v. Olin suljetulla osastolla ekan kerran 14-vuotiaana, sen jälkeen pari kertaa uudestaan ja muissa laitoksissa myös. Mut huostaanotettiin kun olin 16v. Mitään psykoterapiaa ei mietittykään, ihmeteltiin kun lääkkeet ei auttanut masennukseen ja ahdistukseen. Viimeisessä laitoksessa koin väkivaltaa. Sitte uskalsin mennä psykiatrian polille, heti valitettiin etten edistynyt tarpeeksi. Enhän mä pystynyt niin nopeesti kertomaan mitä mulle oli tapahtunut.. Psykiatri totesi että toimintaterapiaan voisin mennä, psykoterapiaa ei edelleenkään edes harkittu. Lopulta olin luovuttamassa mut viime hetkellä päätin ottaa riskin ja aloittaa psykoterapian, ite maksamalla sitte. Terapeutti ymmärsikin heti mistä mun ongelmat johtuu, oon traumatisoitunut eikä sitä lääkkeillä korjata. Se sai mut myös ymmärtämään dissosiaatio-oireeni sekä vuosien aukot muistissa. Ikää mulla on nyt 28v., ihan lohduttavaa saada vihdoin joku selitys kaikelle.. Oon kyllä pettynyt psykiatrien ammattitaitoon, miten kukaan ei ymmärtänyt mistä on kyse. Luovuttivat vaan mun suhteen ja totesivat etteivät voi auttaa.

Kannattaa pitää puolensa eikä suostua kaikkeen mitä ehdotetaan.

Tiedän nuoren joka äkisti traumatisoitui lapsena. Traumaoireita ja paikassa jossa hän kävi, ei ymmärretty traumaoireita.

Niin selkeät oireet oli.

Oli vielä antanut vinkin yhdessä lauseessa mutta puupäät ei tajunnu.