Tabuaihe: jos eroaa, niin lapsella ei ikinä enää ole yhtä hyvät suhteet molempiin vanhempiin

Tai sitten lapsella onkin läheisempi suhde siihen etävanhempaan, kuin aiemmin.

Esim monesta isästä tulee hyvä isä vasta kun menettää lapset. Sillon se isä vasta tutustuu niihin oikeasti, kun niiden kanssa on kaksin. 

Sivusta olen tämmöistä havainnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pidän omalta kohdalta enemmän ongelmana,  että isälleni jäin pikkutytöksi, ja hän ei koskaan joutunut kasvamaan aikuistuvan ihmisen isäksi. Eli tietty sentimentaalinen läheisyys ehkä parani, mutta samaan aikaan kohteliaana teininä väistin konflikteja hänen kanssaan, enkä ymmärtänyt että sen takia isäni jäi aivan kuutamolle siitä, kuka minä olen, ja miten minuun pitäisi suhtautua. Eikä ymmärtänyt sitä itse.

Ja vasta nyt viisikymppisenä olen alkanut ymmärtää, miten kovaa hintaa olen itse maksanut asiasta. Olen pitänyt itseäni pärjäävänä, mutta tosiasiassa olin aivan samanlainen vahvuuteen sairastuja kuin niin moni tässä maassa. Koska minullahan ei ole koskaan ollut oikeutta olla kokonainen ihminen.  Äidin kanssa se onneksi onnistui hiukan paremmin, muuten voisi olla vielä huonommin asiat.

Ja nyt näen, että oma poikani välttelee konflikteja ja muutenkin on varovainen antautumaan tunneyhteyteen kanssani. Ne muutama päivä jotka hän luonani on, joudun skarppaamaan etten tyydy asiaan vaan oikeasti autan häntä nostamaan kissan pöydälle kun pitää. Mietin, miten kovilla hän on, koska hän on sentään luonani kouluviikon ajan ja odottaa viikonloppua kuin kuuta nousevaa, että pääsee isälleen. Minä jouduin teeskentelemään ongelmatonta tytärtä vain joka toinen viikonloppu, ja sekin jo tuhosi minusta paljon.

Ja samaan aikaan mietin, että jos alan joustaa ja poika muuttaa isälleen, loppukin yhteys menee. Sitten minulla on todella kiva ja kohtelias lapsi, jonka tulevaisuudesta olen huolissani.

Hyvä esimerkki. Tätä tarkoitin myös. Ydinperheen dynamiikka on koko ajan läsnä ja se tasapainottaa, kun taas eroperheessä ei ole yhtä kokonaisuutta.

Ja korostan: en puhu sairaista suhteista.

Ap

Miksi kukaan ei koskaan halua puhua sairaista suhteista. Ne ovat melko yleisiä ja vaikuttavat sekä oireilevan omaan vanhemmuuteen sekä terveemmän osapuolen vanhemmuuteen. Naistenlehtienkin parisuhdevalistajat vaahtoavat sormi pystyssä, kuinka turhaan ei saa erota ja kuinka mikä tahansa elämänmuutos on lapselle paha, jos se liittyy eroon. Ja se parisuhdekin pitäisi pelastaa vaikka yksin. Sitten sivulauseessa todetaan, että nyt ei sitten puhuta sairaista suhteista ja annetaan jokin standardiluettelo niistä tilanteista, joista ei nyt puhuta. Jos haluaa tietoa vanhemmuudesta sairaissa suhteissa, on kaiveltava kivien alta. Ja sanon nyt uudestaan, että sairaat suhteet eivät ole harvinaisia. Miksi vanhemmuudesta niissä ei haluta puhua, eivät tavikset eivätkä ammattilaiset. Tabu?

Hyvin sanottu! Olen niin kyllästynyt tuohon "ero on aina AINA väärin lapsia kohtaan *moraalisaarnaa pitkä pätkä* paitsi jos suhteessa on väkivaltaa, alkoholismia, sivusuhteita yms". Jos ulkopuoliset ihan oikeasti tietäisivät mitä siellä kotona on tapahtunut vuosien varrella, niin ainakin joku näistä sairaan suhteen kriteereistä täyttyisi. Suomessa käytetään niin paljon mielialalääkkeitä, että sairaat suhteet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös työssäkäyviä alkoholisteja (joita kukaan ei edes tunnista) on hyvin paljon.

Jaa, enpä nyt tiedä. Itse havahduin teininä vanhempieni eron jälkeen, että en tunne isääni ollenkaan. Luulin olevani isän tyttö, mutta kun olimme kahdestaan, meillä ei ollut oikein mitään puhuttavaa. Äidin kanssahan minä ennen eroa enimmäkseen aikaani vietin, kun isäni oli aina jossain miesluolassa. Tottakai se etäisyys lisääntyi, kun äitini ei ollut pitämässä suhdettamme yllä ja keskustelemassa meidän välissämme. 

Oman exäni suhteen taas en osaa sanoa. Toisen lapsen kohdalla tuntuu, että suhde on lähentynyt, mutta toisen lapsen kanssa ehkä etääntynyt. 

Jos pystyy eron jälkeen noudattaa ohjetta "Muista erottaa omat tunteet lapsen tunteista." niin se auttaa paljon. Jos olet katkera ja vihaat exää niin lapsi ei välttämättä koe samoin! Lisäksi kun muistaa että jos lapsella on hyvä olla isän kans niin se ei ole äidiltä pois ja toisinpäin. Kun ymmärtää että eron jälkeen jos koskaan lapsi tarvitsee tukiverkkoa ja toista vanhempaa haukkumalla pienennät lapsen tukiverkkoa.On vaan päästävä sen katkeruuden yli-yhteiselämä ei onnistunut mutta yhteisvanhemmuus jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Jos pystyy eron jälkeen noudattaa ohjetta "Muista erottaa omat tunteet lapsen tunteista." niin se auttaa paljon. Jos olet katkera ja vihaat exää niin lapsi ei välttämättä koe samoin! Lisäksi kun muistaa että jos lapsella on hyvä olla isän kans niin se ei ole äidiltä pois ja toisinpäin. Kun ymmärtää että eron jälkeen jos koskaan lapsi tarvitsee tukiverkkoa ja toista vanhempaa haukkumalla pienennät lapsen tukiverkkoa.On vaan päästävä sen katkeruuden yli-yhteiselämä ei onnistunut mutta yhteisvanhemmuus jatkuu.

Aloituksessa lähdetään siitä, että teki niin tai näin, niin aina suhde jompaan kumpaan vanhempaan kärsii.

Vierailija kirjoitti:

Jaa, enpä nyt tiedä. Itse havahduin teininä vanhempieni eron jälkeen, että en tunne isääni ollenkaan. Luulin olevani isän tyttö, mutta kun olimme kahdestaan, meillä ei ollut oikein mitään puhuttavaa. Äidin kanssahan minä ennen eroa enimmäkseen aikaani vietin, kun isäni oli aina jossain miesluolassa. Tottakai se etäisyys lisääntyi, kun äitini ei ollut pitämässä suhdettamme yllä ja keskustelemassa meidän välissämme. 

Oman exäni suhteen taas en osaa sanoa. Toisen lapsen kohdalla tuntuu, että suhde on lähentynyt, mutta toisen lapsen kanssa ehkä etääntynyt. 

Näin tapahtui meilläkin. Meidän lapset rakastivat isäänsä yli kaiken ennen eroa. Minä äitinä olin pehmuste äkkipikaisen ja lasten välillä. Kun minua ei enää ollut, onnistui isä pilaamaan suhteensa molempiin lapsiin niin, että molemmat vuorotellen teini-iässä katkaisivat suhteet isäänsä.

Ja ei, minä en koskaan purkanut katkeruutta lapsiin tai mustamaalannut isää. Isä ihan itse onnistui tekemään sen.

Eli kyllä, ero hajotti suhteet isään, ydinperheessä olisi korkeintaan ollut vähän hankalaa.

En kaikkea lukenut, mutta itse erolapsena kommentoin, eli jotta lapset eivät etääntyisi tulisi olla oikeasti ne kaksi rakastavaa KOTIA. Ne olisi paikat jotka on tutut ja ns. yhdessä muutettu vanhemman kanssa, ei esimerkiksi isän uuden naisystävän asunto tms. Sinne pitäisi voida mennä reppu viskaten ja moikattua että tulin ja ei sen kummempaa yhteistä väkinäistä tekemistä tai muuten erilaista kuin siinä aiemmassa ydinperheen elämisessä. Vanhemmalla iälläkin voisi mennä opiskeluboxista käymään kummankin vanhemman luona ja olla kuin kotonaan, eikä mennä tyyliin isovanhempien luokse rupattelemaan jäykästi olohuoneeseen että ilmoja pidelly...

Minulla on läheiset välit molempiin vanhempiin ja nään kumpaakin säännöllisesti. Eli en usko, että toisen vanhemman kanssa välttämättä etääntyy. Sanoin aina sekä isän että äidin kotia omaksi kodikseni ja ne myös tuntuivat kodeilta. Meillä siis oli niin päin, että isä piti meistä lapsista huolta suurimman osan aikaa ja äitiä nähtiin viikonloppuisin.

N22

Vierailija kirjoitti:

En kaikkea lukenut, mutta itse erolapsena kommentoin, eli jotta lapset eivät etääntyisi tulisi olla oikeasti ne kaksi rakastavaa KOTIA. Ne olisi paikat jotka on tutut ja ns. yhdessä muutettu vanhemman kanssa, ei esimerkiksi isän uuden naisystävän asunto tms. Sinne pitäisi voida mennä reppu viskaten ja moikattua että tulin ja ei sen kummempaa yhteistä väkinäistä tekemistä tai muuten erilaista kuin siinä aiemmassa ydinperheen elämisessä. Vanhemmalla iälläkin voisi mennä opiskeluboxista käymään kummankin vanhemman luona ja olla kuin kotonaan, eikä mennä tyyliin isovanhempien luokse rupattelemaan jäykästi olohuoneeseen että ilmoja pidelly...

Juuri näin. Lapsen täytyy tuntea olevansa kotonaan molemmissa kodeissa. Pitää olla oma paikka, eikä jokin vieraspeti olohuoneen nurkassa. Usein myös isän tai äidin uusi kumppani tekee lapsille epämukavan olon, vaikka kumppani olisi mukava. Jos haluaa tehdä lapsilleen palveluksen, ei ota vieraita aikuisia asumaan lasten kotiin. Naiset tajuavan tämän useammin kuin miehet.

Mitä te höpisette? Kun vanhemmat eroavat, ei lapsella ole kahta kotia. On vain äidin koti ja isän koti. Tunneyhteys vanhempaan määrittää, kumpi on enemmän koti. Se, että lapsi haluaa olla yhteydessä myös siihen vanhempaan, jonka luona ei se koti ole, riippuu kuinka paljon vanhempi lahjoo lasta. Jos vanhempi ei lahjo (karkilla/ruutuajalla/shoppailulla), niin ei se lapsi sinne halua.

Tää on nähty niiiiiin monta kertaa.