Lue keskustelun säännöt.
Tabuaihe: jos eroaa, niin lapsella ei ikinä enää ole yhtä hyvät suhteet molempiin vanhempiin
23.03.2020 |
Väitän, ettei eroperheessä suhteet molempiin vanhempiin ikinä pysy samalla tasolla kuin ydinperheessä. Vaikka monet väittävät, että erotessa mikään ei muutu, lapsella on vain kaksi rakastavaa kotia.
Perustan väitteeni omiin ja tuttujen kokemuksiin. Itse erosin kymmenen vuotta sitten ja lapset jäivät vuoroviikkoon. Teineinä halusivat purkaa sen, ja suhde isään on hyvin etäinen nykyään. Ennen eroa isä oli parasta maailmassa.
Näitä tarinoita on satoja. Lähellä ja kaukaa.
Väitän, että 99 % todennäköisyydellä suhteet lapseen rikkoutuvat jollain tasolla, jos eroaa. Se tapahtuu viimeistään ajan kuluessa, ei heti eron jälkeen. Vaikka lapsi menee innoissaan etävanhemmalle, niin etävanhemman koti ei kuitenkaan ole koskaan koti.
(Enkä puhu nyt väkivalta- tai alkoholitapauksista, joissa ihmissuhteet kärsivät ydinperheen sisälläkin).
Tiedän asian olevan tabu, joka kielletään. Muita kokemuksia?
Kommentit (50)
Hyvä ja tiivis suhde on täysin mahdollinen, siihen pitää tosin etävanhemman haluta. Tunnen perheitä, joissa isä on jatkuvasti yhteydessä lapseensa videopuheluin ja viestein, yhdessä oloa ja tulevaa suunnitellaan ja kaikesta pitää kertoa ensin isälle, vapailla ja lomilla paljon yhdessä, spontaanistikin.
Tunnen isän, jonka luokse lapsi saapuu joka toinen viikonloppu lähinnä oleilemaan ja pelaamaan pleikkaa. Usein ottaa kaverinsa yökylään että olis seuraa. Kun lapsesta tulee teini, isä huomaa lapsen tulevan harvoin, on mieluisampaa tekemistä. Isä on tottunut harrastamaan ja kulkemaan, tekee paljon töitä, lapsiviikonloppu on poikkeus arkeen.
Ei tämä minusta mikään tabu ole. Ero usein osoittaa ovatko molemmat todella henkisesti läsnä lapsen elämässä.
Joskus etävanhemman etäisyys tulee yllätyksenäkin. Kun asuttiin saman katon alla, ei huomattu että todellisuudessa vain toinen kannatteli vanhemmuutta, toinen oli lähinnä paikalla ja teki velvollisuutensa. Eron jälkeen etävanhempi ei välttämättä edes osaa olla yksin vanhempi: mitäs tässä nyt juttelisi, en osaa laitella viestejä tai en ole soittelija, mitäs me nyt sitten tehtäisi kun lapsi tulee, sillä on omat kaverit niin ei täällä ole tekemistäkään jne.
Lapsi ei osaa luoda suhdetta, vanhempi ssen tekee ja ylläpitää, jos haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aikuisilla olisi mitään empatiakykyä, olisi kaikille päivänselvää, että on yksi koti. Ihminen valitsee sen tärkeimmän paikan ja lapsella se useimmiten on äidin koti. Vaikka pakotetaan olemaan yhtä paljon muualla, toinen paikka on kuitenkin koti ja toinen kylä. Niin ihmisen psyyke toimii.
Mutta kyllä ydinperheessäkin toinen vanhempi voi jäädä etäiseksi. Semmoista se on. En ole koskaan ajatellut, että se olisi tabu.
Av:lla se on tabu. Täällä hyökätään sitä vastaan, joka uskaltaa sanoa, että jos lapsen parasta ajattelee, niin ei erota turhaan.
Mikä on tämä "turhaan"? En tiedä pariskuntia jotka olisivat eronneet muuten vain vaikka kaikki oli ok, minkä käsittäisin turhaksi eroksi.
Turhia eroja on:
- oman henkilökohtaisen kriisin vuoksi eroavat (joita suurin osa keski-iässä tapahtuvat ovat)
- kun mies ei lähde lasten kanssa leikkipuistoon
- kun mies makaa liikaa sohvalla
- kun haluaa elämältä jotain muuta
- kun ansaitsen parempaa
- kun ei edes yritetä hakea apua.
Kaikkea tapahtuu IRL.
Vuoroasuminen on tutkimuksien mukaan lähes yhtä hyvä vaihtoehto lasten mielenterveyden kannalta kuin ydinperhe. Toki jos toinen vanhempi on esim. persoonallisuushäiriöinen ja estää vuoroasumisen ja/tai heikentää lasten suhdetta toiseen vanhempaan, niin jättäähän se jälkensä.
Perheen sisäiset suhteet muuttuu ajan myötä, erotilanteessa se ehkä näkyy selvemmin. Kyllä lapset voi ajan myötä lähentyä etävanhemman kanssa, kunhan sille on mahdollisuuksia. Vanhemmuus on erilaista, mutta ei se tarkoita, että on huonompaa. Paljon on siitä kiinni, millaista vanhemmuutta perheessä on ja miten toimitaan aikuisina yhteen lasten asioissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ydinperheissäjään suhteet aina ole hyvät molempiin vanhempiin. Ei meillä ainakaan. Ex oli aina etäinen eikä huolehtinut lasten tarpeista. Sama jatkui eron jälkeenkin.
Totta. Tiedän perheitä joissa toinen vanhempi hoitaa kaiken lapseen liittyvän, toinen kiukkuaa jos täytyisi suunnilleen puolen tunnin ajan katsoa lapsen perään kerran viikossa. Muuttuuko erotessa mikään ainakaan huonompaan? Ehkä joutuvat nämä lapsensa välttelijät pikemminkin lisäämään sen lapsen kanssa olemistaan.
Aika harvoin ero muuttaa mitään parempaan suuntaan. Joskus isä voi ryhdistäytyä ja nähdä lapsiaan useammin. Tämä näkeminen kuitenkin tarkoittaa sitä, että jokainen katsoo omaa netflixiään.
Se kotona täysin passiivinen ja osallistumaton isä ei siis tee mitään kummempaa muutenkaan, eli ero ei pahenna asioita.
Lapsuudessanikin kavereilla oli perheitä, jotka olivat "kasassa", mutta isä oli juuri tuollainen poissaoleva. Jotkut kavereista sanoivat jopa, että eroaisivat nyt jos kun ei tuollaisesta feikkiperheestä ole mitään iloa. Ja isä on joka tapauksessa etäinen.
Mitä suuremmalla todennäköisyydellä tilanne vain pahenee:
- se pienikin suhde isään kuihtuu pois
- äidillä ei ole sitä vähäistäkään turvaverkkoa isästä
- mukaan tuleva ilkeä äitipuoli
- uusperheen myötä tulevat muut lapset
- tämän myötä vähenevä rahallinen tuki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ao on oikeassa. Voi verrata eron jälkeistä tilannetta vaikka särkyneeseen ruukkuun, josta ei tule ikinä samanlaista tai yhtä hyvää, kun palaset yritetään liimataan yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ydinperheissäjään suhteet aina ole hyvät molempiin vanhempiin. Ei meillä ainakaan. Ex oli aina etäinen eikä huolehtinut lasten tarpeista. Sama jatkui eron jälkeenkin.
Totta. Tiedän perheitä joissa toinen vanhempi hoitaa kaiken lapseen liittyvän, toinen kiukkuaa jos täytyisi suunnilleen puolen tunnin ajan katsoa lapsen perään kerran viikossa. Muuttuuko erotessa mikään ainakaan huonompaan? Ehkä joutuvat nämä lapsensa välttelijät pikemminkin lisäämään sen lapsen kanssa olemistaan.
Aika harvoin ero muuttaa mitään parempaan suuntaan. Joskus isä voi ryhdistäytyä ja nähdä lapsiaan useammin. Tämä näkeminen kuitenkin tarkoittaa sitä, että jokainen katsoo omaa netflixiään.
Se kotona täysin passiivinen ja osallistumaton isä ei siis tee mitään kummempaa muutenkaan, eli ero ei pahenna asioita.
Lapsuudessanikin kavereilla oli perheitä, jotka olivat "kasassa", mutta isä oli juuri tuollainen poissaoleva. Jotkut kavereista sanoivat jopa, että eroaisivat nyt jos kun ei tuollaisesta feikkiperheestä ole mitään iloa. Ja isä on joka tapauksessa etäinen.Mitä suuremmalla todennäköisyydellä tilanne vain pahenee:
- se pienikin suhde isään kuihtuu pois
- äidillä ei ole sitä vähäistäkään turvaverkkoa isästä
- mukaan tuleva ilkeä äitipuoli
- uusperheen myötä tulevat muut lapset
- tämän myötä vähenevä rahallinen tuki.
Ymmärrän että lainasit viestiä jossa puhuttiin isästä, mutta annan vielä muutaman kuvan lisää:
-äiti koettaa kaikin keinoin etäännyttää lapsen isästään vedoten vuoroilun vaikeuteen
-äiti puhuu isästä alentavasti
-mukaan tule oikeasti mukava äitipuoli jota äiti ei siedä
-uusperheen myötä tulevat lapset kun äiti löytää uuden kumppanin
-isä maksaa lapsestaan vähemmän suoraan äidille heidän ollessaan tasavertaisemmassa maksuasemassa vuoroviikottelun myötä.
Vika ei todellakaan aina ole isän päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ihmeen tabu? Kyllä minä ja minun ihmispiiri voidaan puhua tästä aiheesta ihan vapaasti.
Meillä erovanhemmilla on hyvät välit keskenämme, arvostamme toisiamme lastemme vanhempina. Kyllä, erosimme, koska parisuhde oli vaikea, riitaisa, tosin alkoholiongelma ja mielenterveyden haasteet sitä rassasi. Minä olen se jolla ei ole alkoholiongelmaa eikä diagnoosia. Minun tehtävä on koko ajan ollut tukea lasten ja toisen vanhemman suhdetta. Ja olla lapsille sanoittamassa sitä, että iskä on sairas ja silloin kun sairaus on päällä niin tapaamiset ei ole mahdollista. Mutta jopka kerta, kun se taas sieltä koloistaan kaivautuu ja haluaa olla lasten kanssa, minä tuen sitä.
Väitän, että lasten ja isän välit ovat nykyään hyvät siksi, että erottiin. Se kaoottinen kotielämä olisi kyllä tehnyt hulluiksi kaikki.
Se on aikuisen tehtävä turvata suhteet vanhempiin, jos se vaan on mitenkään mahdollista. Ja jos ei ole, esim. välinpitämätön vanhempi tai kiusaava vanhempi, on lapsen etu turvattava toisilla ratkaisuilla. Ja olla lapsen tukena tilanteesssa.
Vierailija kirjoitti:
Päinvastoin voi olla jopa paremmat. Kaikilla ei ole läheiset suhteet lapsiin, mutta eron jälkeen tulee pakollista yhteistä aikaa.
Pakollista yhteistä aikaa? Ai niinkun millähän tavoin pakollista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kokenut ap:n väitettä tabuna, vaan asiana joka valitettavasti vain usein ”väkisinkin” tapahtuu. Poikkeuksia tietysti aina löytyy, mutta 50% vanhemman syliä on aina vain 50%, vaikka kuinka soiteltaisiin (mistä toki apua isompien kanssa). Suurempana tabuna nykyisessä aikuisten itsenäisyyttä ja onnea korostavassa ilmapiirissä pidän eron pitkän ajan vaikutuksia lapseen. Googlettamalla vaikka ”vanhempien eron vaikutus lapsen aikuisiän parisuhteisiin” saa jotain käsitystä siitä millainen taakka ero voi lapselle ja vielä lapsenlapsillekin pitkällä aikavälillä olla. Väkivaltaperheet yms. toki sitten asia erikseen.
Vierailija kirjoitti:
Ao on oikeassa. Voi verrata eron jälkeistä tilannetta vaikka särkyneeseen ruukkuun, josta ei tule ikinä samanlaista tai yhtä hyvää, kun palaset yritetään liimataan yhteen.
Niin. Se ruukku on vanhempien parisuhde. Se särkyy omia aikojaan ja pysyy särkyneenä, liimailtiinpa miten tahansa. Liima on tässä kulissiav(i)oliitto. Rikkinäistä ei korjaa se, että jaetaan sama ruokapöytä ja yritetään vältellä toista mahdollisimman paljon jos edes pystytään olemaan riitelemättä sitenkään. Rikki mikä rikki. Parasta on huolehtia kaikkien osapuolten hyvinvoinnista, mitä ikinä se vaatiikaan. Useimmiten ero on parempi ratkaisu, koska välit eivät enää korjaannu yhdessä asujen ja teeskennellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ao on oikeassa. Voi verrata eron jälkeistä tilannetta vaikka särkyneeseen ruukkuun, josta ei tule ikinä samanlaista tai yhtä hyvää, kun palaset yritetään liimataan yhteen.
Niin. Se ruukku on vanhempien parisuhde. Se särkyy omia aikojaan ja pysyy särkyneenä, liimailtiinpa miten tahansa. Liima on tässä kulissiav(i)oliitto. Rikkinäistä ei korjaa se, että jaetaan sama ruokapöytä ja yritetään vältellä toista mahdollisimman paljon jos edes pystytään olemaan riitelemättä sitenkään. Rikki mikä rikki. Parasta on huolehtia kaikkien osapuolten hyvinvoinnista, mitä ikinä se vaatiikaan. Useimmiten ero on parempi ratkaisu, koska välit eivät enää korjaannu yhdessä asujen ja teeskennellen.
Aina sanotaan, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Mites sitten ne lapset, jotka asuvat sijaisperheessä tai koulukodissa, joissa ei parisuhdetta ole, vain kaverisuhde? Tai lapsi tuntemattoman kanssa?
Kai se lapsi nyt kasvaa tasapainoiseksi ilman vanhempien välistä rakkauttakin....
Miten niin "etävanhemman koti ei ole oikea koti"? Siis koko lähi/etävanhempi-jako on keinotekoinen jos lapset ovat molemmilla vanhemmillaan yhtä paljon. Minä olen virallisesti etä-äiti lasten koulun sijainnin takia, mutta en hetkeäkään usko että se tekisi minusta lapsille kaukaisemman vanhemman kuin isästä.
Minulla on kolme lasta ja yksi heistä kokee minun kotini enemmän kodikseen kuin isän kodin. Kaksi muuta taas kokeaa kodit yhtä tärkeinä ja vanhemmat yhtä läheisinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä pidän omalta kohdalta enemmän ongelmana, että isälleni jäin pikkutytöksi, ja hän ei koskaan joutunut kasvamaan aikuistuvan ihmisen isäksi. Eli tietty sentimentaalinen läheisyys ehkä parani, mutta samaan aikaan kohteliaana teininä väistin konflikteja hänen kanssaan, enkä ymmärtänyt että sen takia isäni jäi aivan kuutamolle siitä, kuka minä olen, ja miten minuun pitäisi suhtautua. Eikä ymmärtänyt sitä itse.
Ja vasta nyt viisikymppisenä olen alkanut ymmärtää, miten kovaa hintaa olen itse maksanut asiasta. Olen pitänyt itseäni pärjäävänä, mutta tosiasiassa olin aivan samanlainen vahvuuteen sairastuja kuin niin moni tässä maassa. Koska minullahan ei ole koskaan ollut oikeutta olla kokonainen ihminen. Äidin kanssa se onneksi onnistui hiukan paremmin, muuten voisi olla vielä huonommin asiat.
Ja nyt näen, että oma poikani välttelee konflikteja ja muutenkin on varovainen antautumaan tunneyhteyteen kanssani. Ne muutama päivä jotka hän luonani on, joudun skarppaamaan etten tyydy asiaan vaan oikeasti autan häntä nostamaan kissan pöydälle kun pitää. Mietin, miten kovilla hän on, koska hän on sentään luonani kouluviikon ajan ja odottaa viikonloppua kuin kuuta nousevaa, että pääsee isälleen. Minä jouduin teeskentelemään ongelmatonta tytärtä vain joka toinen viikonloppu, ja sekin jo tuhosi minusta paljon.
Ja samaan aikaan mietin, että jos alan joustaa ja poika muuttaa isälleen, loppukin yhteys menee. Sitten minulla on todella kiva ja kohtelias lapsi, jonka tulevaisuudesta olen huolissani.
Hyvä esimerkki. Tätä tarkoitin myös. Ydinperheen dynamiikka on koko ajan läsnä ja se tasapainottaa, kun taas eroperheessä ei ole yhtä kokonaisuutta.
Ja korostan: en puhu sairaista suhteista.
Ap
Miksi kukaan ei koskaan halua puhua sairaista suhteista. Ne ovat melko yleisiä ja vaikuttavat sekä oireilevan omaan vanhemmuuteen sekä terveemmän osapuolen vanhemmuuteen. Naistenlehtienkin parisuhdevalistajat vaahtoavat sormi pystyssä, kuinka turhaan ei saa erota ja kuinka mikä tahansa elämänmuutos on lapselle paha, jos se liittyy eroon. Ja se parisuhdekin pitäisi pelastaa vaikka yksin. Sitten sivulauseessa todetaan, että nyt ei sitten puhuta sairaista suhteista ja annetaan jokin standardiluettelo niistä tilanteista, joista ei nyt puhuta. Jos haluaa tietoa vanhemmuudesta sairaissa suhteissa, on kaiveltava kivien alta. Ja sanon nyt uudestaan, että sairaat suhteet eivät ole harvinaisia. Miksi vanhemmuudesta niissä ei haluta puhua, eivät tavikset eivätkä ammattilaiset. Tabu?
Vierailija kirjoitti:
Miten niin "etävanhemman koti ei ole oikea koti"? Siis koko lähi/etävanhempi-jako on keinotekoinen jos lapset ovat molemmilla vanhemmillaan yhtä paljon. Minä olen virallisesti etä-äiti lasten koulun sijainnin takia, mutta en hetkeäkään usko että se tekisi minusta lapsille kaukaisemman vanhemman kuin isästä.
Minulla on kolme lasta ja yksi heistä kokee minun kotini enemmän kodikseen kuin isän kodin. Kaksi muuta taas kokeaa kodit yhtä tärkeinä ja vanhemmat yhtä läheisinä.
Kun minun lapseni olivat vuoroviikkolapsia, niin olin samaa mieltä kuin sinä. Mielipiteeni sittemmin muuttui, kun täysi-ikäisyyden jälkeen kerran keskustelimme vuoroviikkoilusta. Molemmat lapset sanoivat, etteivät koskaan tunteneet isän luona oloaan kodikseen.
He olivat vuoroviikkona 8-9 vuotta. Isä on absoluuttinen isätyyppi, perhekeskeinen, minä boheemimpi. Minä myös olin se, joka muutti lasten lapsuudenkodista ulos, ei isä. Olin siksi hämmästynyt.
Syitä löydän seuraavat: minä olin lasten kanssa kotona ekat neljä vuotta, eli he ehkä kiinnittyivät minuun alussa, ja minä olin aina se, joka oli kotona kun lapset sairastivat. Tai syynä voi olla se, että isän uusi nainen muutti saman tien sisään, kun minä ulos. Kotiin tuli uusi kodinhengetär, eikä hän voinut eikä halunnut luomaan sitä, mitä minä loin.
Eli nykyään olen sitä mieltä, että lapsella voi olla vain yksi koti. Näköjään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä pidän omalta kohdalta enemmän ongelmana, että isälleni jäin pikkutytöksi, ja hän ei koskaan joutunut kasvamaan aikuistuvan ihmisen isäksi. Eli tietty sentimentaalinen läheisyys ehkä parani, mutta samaan aikaan kohteliaana teininä väistin konflikteja hänen kanssaan, enkä ymmärtänyt että sen takia isäni jäi aivan kuutamolle siitä, kuka minä olen, ja miten minuun pitäisi suhtautua. Eikä ymmärtänyt sitä itse.
Ja vasta nyt viisikymppisenä olen alkanut ymmärtää, miten kovaa hintaa olen itse maksanut asiasta. Olen pitänyt itseäni pärjäävänä, mutta tosiasiassa olin aivan samanlainen vahvuuteen sairastuja kuin niin moni tässä maassa. Koska minullahan ei ole koskaan ollut oikeutta olla kokonainen ihminen. Äidin kanssa se onneksi onnistui hiukan paremmin, muuten voisi olla vielä huonommin asiat.
Ja nyt näen, että oma poikani välttelee konflikteja ja muutenkin on varovainen antautumaan tunneyhteyteen kanssani. Ne muutama päivä jotka hän luonani on, joudun skarppaamaan etten tyydy asiaan vaan oikeasti autan häntä nostamaan kissan pöydälle kun pitää. Mietin, miten kovilla hän on, koska hän on sentään luonani kouluviikon ajan ja odottaa viikonloppua kuin kuuta nousevaa, että pääsee isälleen. Minä jouduin teeskentelemään ongelmatonta tytärtä vain joka toinen viikonloppu, ja sekin jo tuhosi minusta paljon.
Ja samaan aikaan mietin, että jos alan joustaa ja poika muuttaa isälleen, loppukin yhteys menee. Sitten minulla on todella kiva ja kohtelias lapsi, jonka tulevaisuudesta olen huolissani.
Hyvä esimerkki. Tätä tarkoitin myös. Ydinperheen dynamiikka on koko ajan läsnä ja se tasapainottaa, kun taas eroperheessä ei ole yhtä kokonaisuutta.
Ja korostan: en puhu sairaista suhteista.
Ap
Miksi kukaan ei koskaan halua puhua sairaista suhteista. Ne ovat melko yleisiä ja vaikuttavat sekä oireilevan omaan vanhemmuuteen sekä terveemmän osapuolen vanhemmuuteen. Naistenlehtienkin parisuhdevalistajat vaahtoavat sormi pystyssä, kuinka turhaan ei saa erota ja kuinka mikä tahansa elämänmuutos on lapselle paha, jos se liittyy eroon. Ja se parisuhdekin pitäisi pelastaa vaikka yksin. Sitten sivulauseessa todetaan, että nyt ei sitten puhuta sairaista suhteista ja annetaan jokin standardiluettelo niistä tilanteista, joista ei nyt puhuta. Jos haluaa tietoa vanhemmuudesta sairaissa suhteissa, on kaiveltava kivien alta. Ja sanon nyt uudestaan, että sairaat suhteet eivät ole harvinaisia. Miksi vanhemmuudesta niissä ei haluta puhua, eivät tavikset eivätkä ammattilaiset. Tabu?
Ei niistä ole mitään puhuttavaa. Ihmisen pitää pelastaa itsensä sairaasta suhteesta. Mitä sinä haluaisit siitä puhua?
Minun vanhemmat erosivat, kun olin 11-vuotias. Olen varma, että se oli välttämätöntä ja väistämätöntä enkä ole koskaan pitänyt eroa pahana asiana, mutta olen kyllä teini-ikäisestä asti pystynyt nimeämään erosta seuranneita huonoja asioita. Halusin jäädä asumaan äidin kanssa. Koska vanhemmat eivät pystyneet sopimaan keskenään mistään, kaikki asiat "sovittiin" käräjäoikeudessa. Tapasin isää jokatoinen viikonloppu. Aluksi yritin sanoa, että menen toiseen kotiin, mutta lopetin sen heti, kun isä sanoi, että ei tämä oikeastaan ole sun koti, kun olet täällä niin harvoin. Isä asui ensin yksiössä, jonka vuodesohvalla nukuin. Kun isä luuli minun nukkuvan, hän soitteli "maksullisiin puhelinnumeroihin", mikä oli todella hämmentävää 11-12-vuotiaalle tytölle.
Vajaan vuoden kuluttua isä löysi uuden vaimon ja muutti hänen luokseen. Äiti patisti minua käymään edelleen isän luona joka toinen viikonloppu, mutta se alkoi tuntua koko ajan vaikeammalta. Nukuin edelleen olohuoneessa vuodesohvalla, kun isän vaimon lapsilla oli omat huoneet. Minulla ei ollut mitään omaa paikkaa tai edes tervetullut olo isän luokse mennessäni. Noin 14-vuotiaana isän luona käyminen muuttui koko ajan harvemmaksi ja loppui lopulta lähes kokonaan. Lukioikäisenä oltiin jo tilanteessa, jossa kävin isän luona vain isän syntymäpäivänä, isänpäivänä ja jouluna. En jäänyt yöksi. Joulun jälkeen olo oli huojentunut: nyt tämän vuoden pakkovierailut on hoidettu.
Ymmärsin kyllä teininäkin, että isä-tytärsuhde on kaksipuolinen. Että ei isä voi suhdetta kannatella, jos minä en siellä käy. Mutta olen vuosien varrella todennut, että isän uusi vaimo ei tukenut isää olemaan isä minulle. Isään sattui varmasti valtavan paljon joka kerta, kun minä lähdin viikonlopun jälkeen omaan kotiini. Olen myöhemmin lukenut, että se on yksi syy, miksi etävanhemmasta etäännytään: Toistuvat eronhetket ja niitä seuraavat ensimmäiset päivät ovat etävanhemmalle niin tuskaisia, että erillään oleminen on lopulta helpompaa. Etääntyessä tunneyhteys katkeaa. Se on valitettavaa, mutta ei satu samalla tavalla jatkuvasti. Lisäksi isä kaatoi niskaani kyllä valtavan määrän katkeruutta äitiäni kohtaan. Oli liian suuret elatusmaksut, oli epäreilu omaisuuden jako, oli oikeussalissa isän lisäksi pelkkiä naisia. Varsinkin eron akuuttivaiheessa, mutta myöhemminkin koin olevani pelinappula äidin ja isän välillä.
Nyt olen kolmekymppinen. Isäni on kuollut, ja olen valtavan helpottunut, ettei isän luona enää tarvitse vierailla jouluna kohteliaisuudesta. Aikuisvuosinani olimme toisillemme aivan vieraita.
Katsoin viikonloppuna elokuvan Marriage Story. Tuntui hämmentävältä, kuinka universaali teema avioero on. Elokuva palautti mieleeni omia kokemuksiani eroperheen lapsena, mutta pystyin samaistumaan myös perheen äidin ja isän ajatusmaailmaan. Saatoin todeta vain, että avioero lapsiperheessä on epäreilu kaikille osapuolille. Siinä ei ole voittajia, eikä mikään ratkaisu ole jokaisen osapuolen kannalta tasavertainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päinvastoin voi olla jopa paremmat. Kaikilla ei ole läheiset suhteet lapsiin, mutta eron jälkeen tulee pakollista yhteistä aikaa.
Pakollista yhteistä aikaa? Ai niinkun millähän tavoin pakollista?
No esimerkiksi se lastenhoidon äidin niskoille kasannut isä, joka piti omia menojaan perhe-elämää tärkeämpänä, joutuu nyt isäviikolla pakosti olemaan sen lapsen kanssa, jos velvollisuutensa mielii hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päinvastoin voi olla jopa paremmat. Kaikilla ei ole läheiset suhteet lapsiin, mutta eron jälkeen tulee pakollista yhteistä aikaa.
Pakollista yhteistä aikaa? Ai niinkun millähän tavoin pakollista?
No esimerkiksi se lastenhoidon äidin niskoille kasannut isä, joka piti omia menojaan perhe-elämää tärkeämpänä, joutuu nyt isäviikolla pakosti olemaan sen lapsen kanssa, jos velvollisuutensa mielii hoitaa.
Sehän on täysin omasta tahdosta tehty se elatussopimus, ei suinkaan mitään velvollisuutta. Jos isä on halunnut olla lasten kanssa, nii se sillä sopimuksella on sovittu, mutta yhtälailla on voitu laittaa äiti yksinhuoltajaksi ja isää ei ole merkattu lapsen tapaamissopimukseen.
Se kotona täysin passiivinen ja osallistumaton isä ei siis tee mitään kummempaa muutenkaan, eli ero ei pahenna asioita.
Lapsuudessanikin kavereilla oli perheitä, jotka olivat "kasassa", mutta isä oli juuri tuollainen poissaoleva. Jotkut kavereista sanoivat jopa, että eroaisivat nyt jos kun ei tuollaisesta feikkiperheestä ole mitään iloa. Ja isä on joka tapauksessa etäinen.