Normaali perhe, harvinainen tänä päivänä?

Jep. On hienoa, että asiat on hyvin, mutta tuollainen jako normaaleihin ja muihin ei ole kovin kestävä. Se saattaa muuttua yhdessä yössä toiseksi. 

Minkä takia sun perhe on normaalimpi kuin vaikkapa yksinhuoltajan perhe tai perhe, jonka omakotitalo on velkainen? Miksei vaan voida hyväksyä sitä, että jokaisen perheen ei tarvitse eikä voi olla samanlainen ja ne lapset voivat saada ihan yhtä paljon rakkautta siltä yksin huoltajalta tai siinä velkaisessa kodissa.

Ehkä te edustatte sitä vanhempaa onnellisuuden mallia?

Olen 30, ja ainoa meidän kaveriporukasta joka on naimisissa. Meilläkin on 2 lasta, mutta vasta ostettiin ensimmäinen asunto eli velkaa on.

Kavereistani osa on sinkkuja, osalla uusi suhde, ja osa asuu toisella puolen maapalloa. Vain yhdellä on pieni lapsi ja ovat avoliitossa lapsen isän kanssa. Kaverit ovat pääosin maistereita, mutta haluavat hyvin eri juttuja kuin vaikka yleistetysti yli 45 vuotiaat.

Yksi haluaa lapsen, mutta ei ole löytänyt hyvää miestä. Muut haluavat jotain ihan muuta.

Omistusasunto on meistä 4/8. Yksi osti vanhan ja rähjäisen mökin, mutta asuu vuokralla eikä ole Suomessa kuin 1/3 vuodesta . Asunnon omistaminen ei ole meistä kenellekään itseisarvo, jokainen on perimässä jotakin joskus vanhemmiltaan.

Lasteni kavereista ehkä 70 prosentilla on vanhemmat yhdessä.

Lapsellamme on astma, josta saa vammaistukea muistaakseni 100e kuussa. En koe sen tekevän meistä kovin erilaisia, vaikka olemmekin jonnekin kelan sivuille tietomme antaneet.

Silti ahdistun tällaisesta luokittelusta valtavasti. En osaa sanoa miksi. Tulee paha mieli, ja tuntuu että osa ihmisistä haluaa erottua paremmuudellaan olemalla perinteinen, tuntuu että tämän ryhmän vanhempia on myös lastemme kavereissa, en halua kuulua heihin.

Mistä te tiedätte että aikuisilla lapsillanne on hyvä olla?

Olen lääkäri, naimisissa ihan hyvän miehen kanssa ja meillä on 2 tervettä lasta.

Töitä on liikaa, olen todella väsynyt ja poikki. Emme kommunikoi mieheni kanssa enää kovin hyvin. Olen joka ilta niin väsynyt, että itkettää. Enkä tunne olevani onnellinen. Oikeasti olen aika yksinäinen, vaikka ystäviä onkin.

Ne hetket kuin olen lapsuuden perheeni kanssa, olen onnellinen. Pelaamme ja juttelemme politiikasta ja lapsista. Aika pysähtyy ja stressitaso laskee. En minä halua rasittaa heitä huolillani, ja juuri he voisivat ajatella että heidän lapsillaan on kaikki hyvin.

Ei normaalius tarkoita sitä ettei olisi huolia.

Niitä on jokaisella mutta ei mun mielestä työväsymys, yksinhuoltajuus tai oman lapsen diabetes tee meistä erityisiä. Ne kuuluu elämään, samoin asuntolaina ( meillä jo maksettu, lapsilla vaiheessa) tai huoli työpaikan pysyvyydestä.

Normaaliudella käsitän lähinnä sen että selviämme näistä omin avuin emmekä elä yhteiskunnan varoilla. Ei ole mitään poikkeamia lapsissa (diabetesta lukuunottamatta) eikä meissä aikuisissakaan. Meillä ei käy sossu eikä poliisi oven takana

Kyllä minun lähipiirissä ja koko asuinpaikkakunnalla perheet ovat ns. normaaleja ydinperheitä. Tunnen meidän perheen oudoksi, kun meillä ei ole vielä omakotitaloa, kovasti siihen kyllä pyritään. En tunne ketään lasu- tai sossutapauksia, kai niitäkin on. Eroperheitä tiedän.

Suru, sairaudet ja muut vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Kerronpa uutisen: joka ainoa meistä kuolee täältä pois. Kuolema kuuluu siis jokaisen elämään. Huonot asiat ovat yhtä normaaleja kuin hyvätkin. Lapsillekin pitää opettaa, että huonot tunteet kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin. Inhoan yli kaiken sellaista ajattelutapaa, että vain hyvä on "normaalia". Se on harhaista.

Ette ole harvinaisia.

Omat vanhemmat ovat sosiaalitapauksia.

Tapasivat levottomissa tunnelmissa 70-luvulla.

Äiti on veteraanin kasvattama (mielestäni hemmoteltu) seitsemän sisaruksen nuorimmainen.

Isä on sitten karummista olosuhteista, mutta veijari ja vähän sellainen rikollisuuteen taipuvainen.

Kaikesta huolimatta ainakin itse olen jostain saanut sellaisen konservatiivisen mallin ja mitään ongelmia ei ole ollut. Väittäisin että hyvinkin paljon perimästä kiinni varmasti ja miten helpolla elämässä päästetään.

Itse olen näiden kahden veijarin takia joutunut kasvamaan aikuiseksi jo aika varhain.

Muistan kun yksitoistavuotiaana hain nuorimmat siskot päiväkodista kun äiti ja isä oli niin tillin tallin parvekkeella täydessä "komissaario palmu" kännissä.

Ehkä se perimä tai geeni hyppäsi yhden ohi. Omissa lapsissa en ole havainnut mitään ongelmia tai käytöshäiriöitä. Ovat oikein suloisia ja helppoja tapauksia.

Oman veljen perheessä on sitten monenlaista ongelmaa.

Ehkä pitää olla kiitollinen että on hyvät geenit saanut, mitä omat vanhemmat eivät saaneet :D

Heidän elämänsä on ollut lähinnä sellaista "rillumarein" meninkiä.

Raskausaikana liityin vauvaryhmään. Kaikkien vauvat syntyivät samassa kuussa. Äitejä oli yli 40. Nyt lapset ovat 5v. 90% on eronneet lapsen isistä. Me olemme yhdessä, oltu jo 10v. Molemmat töissä ja korkeakoulutettuja. Olemme hyväosaisia kaikin puolin ja lapsi on terve ainokainen, kummankin ainoa lapsi.

Sellaisessa perheessä, jossa ”normaaliin elämään” ei mahdu erikaisuutta, voi olla hyvin ahdistava kasvaa. Oma lapsuudenperheeni on aikalailla sellainen. Minäkin olin varmasti ”terve, normaali lapsi”, jolla oli loistava tulevaisuus edessä. Olinhan lahjakas koulussa ym. Teininä olin ahdistunut ja itsetuhoinen. Aikuisena sain asperger-diagnoosin. Olen syrjäytynyt työelämästä. Olen kuitenkin aika onnellinen! Lapsillanikin on nähdäkseni oikein hyvä olla.

Tottakai kaikilla on vastoinkäymisiä ja ongelmia, surua ja iloa. Mutta nekin on ollut ns. normaaleja. Läheisiä kuollut sairauksiin, vanhuuteen jne. Mutta niissäkään ei ole mitään poikkeavaa, ei väkivallan tekoa tms. Annan kaiken kunnian myös yksinhuoltajalle tai uusperheelle, myös ne voivat olla täysin "normaaleja". Osa teistä on ymmärtänyt mitä aloituksella tarkoitin ja ehkä normaali perhe oli väärin sanottu, mutta tarkoitus oli kuvata sitä tavallista perhettä jolla ei ole omakohtaisia kokemuksia elämän äärilaidasta.

Ap

Jaa no en osaa sanoa, ollaanko me normaali perhe? Mies töissä, minä pienituloinen yrittäjä. Lapset onneksi terveitä ja on heillä harrastuksiakin, mutta eivät voi kyllä kaikkea harrastaa mitä haluavat, koska rahat eivät riittäisi kolmen kalliisiin harrastuksiin. On heillä silti kivoja harrastuksia, yksi on bändikoulussa ja käy liikuntakerhossa, toinen käy tanssitunneilla ja on musiikkikerhossa, kolmas harrastaa valokuvausta. Yhden kohdalla oli koulukiusaamista, mutta se loppui kun luokan kiusaaja muutti pois. Molemmat papat ovat jo kuolleet, mummot tarvii meidän apua, toinen melkein joka päivä ja toinen n. kerran viikossa, se on vähän raskasta. Itsellä ei hirveästi ole aikaa harrastaa, käyn kävelyllä ja pyöräilemässä, joogailen ja luen. Mies pelaa lentopalloa. Talovelkaa on vielä 15 vuodeksi. Ulkomailla ei ole varaa käydä, mutta reissataan kotimaassa ja käydään lähiympäristössä retkillä. Ihan hyvää elämää eletään, ei saada mitään tukia, mukava olisi jos rahaa olisi vähän enemmän, mutta näinkin ollaan tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

Jaa no en osaa sanoa, ollaanko me normaali perhe? Mies töissä, minä pienituloinen yrittäjä. Lapset onneksi terveitä ja on heillä harrastuksiakin, mutta eivät voi kyllä kaikkea harrastaa mitä haluavat, koska rahat eivät riittäisi kolmen kalliisiin harrastuksiin. On heillä silti kivoja harrastuksia, yksi on bändikoulussa ja käy liikuntakerhossa, toinen käy tanssitunneilla ja on musiikkikerhossa, kolmas harrastaa valokuvausta. Yhden kohdalla oli koulukiusaamista, mutta se loppui kun luokan kiusaaja muutti pois. Molemmat papat ovat jo kuolleet, mummot tarvii meidän apua, toinen melkein joka päivä ja toinen n. kerran viikossa, se on vähän raskasta. Itsellä ei hirveästi ole aikaa harrastaa, käyn kävelyllä ja pyöräilemässä, joogailen ja luen. Mies pelaa lentopalloa. Talovelkaa on vielä 15 vuodeksi. Ulkomailla ei ole varaa käydä, mutta reissataan kotimaassa ja käydään lähiympäristössä retkillä. Ihan hyvää elämää eletään, ei saada mitään tukia, mukava olisi jos rahaa olisi vähän enemmän, mutta näinkin ollaan tyytyväisiä.

Vaikutatte erittäin normaalilta perheeltä. Ei raha tuo onnellisuutta tai terveyttä, vaan se miten sen olemassa olevan tulon käyttää. Ja sinun lapset todennäköisesti harrastaa just sitä mitä he haluavat, kyllä mekin olisimme joutuneet miettimään voiko harrastaa mitä haluaa jos se esim olisi ollut meidän tuloihin nähden liian kallista tjms. Meillä myös äitini tarvitsee viikottain apua, mutta minusta sekin kuuluu tavalliseen elämään. Aikansa kutakin asiaa tehdään.

Ap

Lähes kaikki tuttavani ovat ihan normaaleja. Teillähän on hyvin suoritettu jos ei velkaakaan enää.

Tuskin noita sossutapauksia kauheasti on. Etäisesti tiedän yhden sellaisen perheen.