Onko yleistä, että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, mutta seurustelee silti itselleen sopivamman/käytännöllisemmän kanssa?

Ihastuin kerran yhteen toiseen mieheen, joka oli yhtä himokas kuin minä, toisin kuin nykyinen kumppanini. Vieläkin välillä mietin, että miltä tuntuisi olla suhteessa hänen kanssaan, koska tiedän, että tunne oli molemminpuolinen. Kuitenkin järkeni jo yksistään sanoo, etten kestäisi hänen kanssaan yhteiselämää kovinkaan pitkään, koska olemme mielenkiinnonkohteiltamme aivan erilaisia ja minä lisäksi olen introvertti. Nykyinen kumppani on se, jota rakastan ja jonka kanssa haluan elämäni jakaa, vaikka halut eivät kohtaakaan. Ihminen vain haaveilee sellaisista asioista joita ei sillä hetkellä ole ajattelematta niitä asioita joita on. En koe kuitenkaan tyytyneeni kumppaniini. Haaveilen vain, että kumppanini löytäisi sisäisen kiimansa.

Mulla on yksi suuri elämäni rakkaus, mutta yhdessä ei voida olla. Ja olenkin parisuhteessa itselleni paremmin paperilla olevan kanssa. 

Tämä suuri rakkauteni -mies-, ajattelee samalla tavalla musta. Yhdessä meistä tulee mustasukkaisia, suhde on todella repivä ja kuluttava. 

Rakastetaan varmaan ikuisesti, mutta ei olla koskaan pari. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tällaisessa suhteessa. Mun mies on aivan umpirakastunut toiseen naiseen ja seurustelee hänen kanssaan mun luvalla. Mies ja tämä hänen naisystävänsä tykkäävät tehdä tosi paljon samanlaisia asioita, joista minä taas en välitä. Mies saa tehdä asioita joista tykkää jonka seurauksena hän on sit kotona iloinen ja osallistuva isä ja tehdään perheenä tosi paljon asioita ja kotona on rauha maassa. Ja koska miehellä on se toinen suhde niin mulla taas ei oo paineita lähteä alpeille laskettelemaan ja saan tehdä asioista joita itse tykkään. Meillä kolmelms on sopimus, että hän priorisoi perheensä ja kun lapset on 18 ja meillä ei ole enää huoltajuutta katsotaan uusiks vieläkö halutaan olla naimisissa. Uusi nainen on täysin tietoinen mikä kuvio on ja hänkin on sujut sen kanssa, että niin pitkään kuin lapset on alaikäisiä me asutaan saman katon alla ja ollaan naimisissa, koska se on järkevämpää ja lapset ei joudu kulkemaan kahden kodin väliä.

Lapsethan on ihan kykeneväisiä päättämään joskus 12-vuotiaana kumman vanhemman luona haluaa asua. En oikein käsitä, miksi ainakaan 18v. asti pitäisi asua yhdessä ihan käytännön syiden takia.

No ihan siksi, kun meistä kumpikaan ei halua asua erillään niistä lapsista. Se on jo aika iso käytännön syy, että meistä kumpikin haluaa olla täysiaikainen vanhempi eikä joka toinen viikonloppu vanhempi.

Lapsille voi olla ihan ok olla viisi päivää erossa toisesta vanhemmasta viides-kuudesluokkalaisena. Silti tärkeintä, mitä vanhemmat haluaa?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yksi suuri elämäni rakkaus, mutta yhdessä ei voida olla. Ja olenkin parisuhteessa itselleni paremmin paperilla olevan kanssa. 

Tämä suuri rakkauteni -mies-, ajattelee samalla tavalla musta. Yhdessä meistä tulee mustasukkaisia, suhde on todella repivä ja kuluttava. 

Rakastetaan varmaan ikuisesti, mutta ei olla koskaan pari. 

Eikö ole repivää sit olla erillään :(

Olen parisuhteessa, ja elämäni rakkaus omassaan. Molemmilla lapsia, joiden vuoksi ei kannata hajottaa perheitä.

Nähdään aina silloin tällöin. Ei elämä mene aina niinkuin haluaisi.

Persoonakohtaista, ihmiset etsivät parisuhdetta eri lähtökohdista. Myös se itselle kumppaniksi valikoitunut. Mieti mitä itse haluat, älä sitä mitä "kaikki" muut tekevät.

Vierailija kirjoitti:

Tunteet tulee ja menee mutta joku on valittava puolisoksi jos sellaisen meinaa saada. Mä olen parisuhteissa enemmänkin tällainen järkityyppi. Valitsin puolison järjellä, en niin kovin tunteella ja yhdessä on oltu jo yli 20 vuotta.

Oli mulla ihastuksia, joita joskus ajattelen yhä mutta tunne ei mitä ilmeisimmin ollut molemminpuolista. Miksi olisin jäänyt odottamaan sellaista mitä ei ehkä koskaan olisi tullut?

Ajattelen täysin eri tavalla. Itse en näe parisuhteessa mitään ideaa, jos se ei perustu molemminpuolisiin tunteisiin. Epämiellyttävä ajatuskin. Parisuhde ei ole pakollinen ja sitä ilmankin pärjää. Näen parisuhteen jopa elämänlaatua heikentävänä asiana, jos kumppani on vain joku. Yksinomaan tunteet ovat ne, jotka suhteeseen motivoivat.

Minun paras ystäväni on tässä tilanteessa!

Hänen elämänsä rakkaus olisi ihan mahdoton elämänkumppani. He kyllä yrittivät, mutta siitä ei tullut mitään eikä ystäväni ollut onnellinen. Se oli yhtä draamaa ja kriisiä kriisin perään.

Nyt ystäväni elää tosi onnellisessa suhteessa paljon sopivamman kumppanin kanssa, ja molemmat ovat tyytyväisiä. Se hänen elämänsä rakkaus rakastaa ystävääni yhä ja tämäkin miestä, mutta kumpikin tietää ettei yhteiselämästä tulisi ikinä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Joskus elämäntilanteet ei sovi yhteen, silti myöhemmin elämässä hetki suhteelle suuren rakkauden kanssa voi olla sopiva. Minun suuri rakkauteni palasi luokseni, kun hetki oli oikea.

No oho oletpa onnekas 🥰

En tiedä miten yleistä on, mutta varmasti tapahtuu. Jollain tavalla vaikuttaa hyvin ihmisystävälliseltäkin sellainen ratkaisu, missä parisuhteen osapuolten ei tarvitse valehdella tunteistaan, kun monella niitä on useampaa ihmistä kohtaan. Kaikkien pitäisi kylläkin olla samalla sivulla asiasta eikä tuollaiset viritykset välttämättä kestä aikaa.

Minä ja mun eksä.

Ei sovita toisillemme mitenkään päin, suhde on repivä, kuluttava, hajottava.

Silti rakastetaan niin että siinä ei ole mitään järkeä, ja tämä sama on jatkunut siitä lähtien kun oltiin 16 vuotiaita!! Eli 20 vuotta. Seurusteltiin joskus parikymppisenä muutama vuosi muttei siitä tullut mitään.

Silti viimeksi eilen päädyttiin suutelemaan autotallin seinää vasten. Meidän välinen seksuaalinen vetovoima on ihan käsittämätön. Mä rakastan häntä, niin paljon että se koskee ja tiedän tunteen olevan molemminpuolinen.

Silti olemme suhteissa itsellemme paremmin sopivien ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ihastuin kerran yhteen toiseen mieheen, joka oli yhtä himokas kuin minä, toisin kuin nykyinen kumppanini. Vieläkin välillä mietin, että miltä tuntuisi olla suhteessa hänen kanssaan, koska tiedän, että tunne oli molemminpuolinen. Kuitenkin järkeni jo yksistään sanoo, etten kestäisi hänen kanssaan yhteiselämää kovinkaan pitkään, koska olemme mielenkiinnonkohteiltamme aivan erilaisia ja minä lisäksi olen introvertti. Nykyinen kumppani on se, jota rakastan ja jonka kanssa haluan elämäni jakaa, vaikka halut eivät kohtaakaan. Ihminen vain haaveilee sellaisista asioista joita ei sillä hetkellä ole ajattelematta niitä asioita joita on. En koe kuitenkaan tyytyneeni kumppaniini. Haaveilen vain, että kumppanini löytäisi sisäisen kiimansa.

Olipa hyvin sanottu. Ja kun on sen löytänyt, olisi se täydellinen puoliso. Mutta kukapa meistä on täydellinen. Rakkaus kestää yllättäviäkin asioita.

Kyllä aikuinen ymmärtää, ettei pitkää liittoa voida perustaa vain tunteisiin vaan kumppaninvalinnassa pitää käyttää sekä järkeä että tunnetta. Monella tunteet vie ihan järjettömiin valintoihin. Onnellinen se joka hallitsee molemmat.

Ei. Ennemminkin epäterveitä riippuvuussuhteita nämä suuret rakkausdraamat. Vrt. tuossa ylempänä joku kertoi haikailevansa jonkun luuseripilvenpolttajan perään. Lienee enempi fantasia (se ois TÄYDELLINEN jos se vaan ei polttais pilvee ja hankkisi työpaikan). Todellisuudessa jos tyyppi raitistuisi jne niin tuskin enää kiinnostaisi. Turvallista kaukokaipuuta siis, samanlaista kuin yläkouluikäisten tyttöjen unelmat jostain poppareista ja räppäreistä tai että se koulun kovis huomaisi tavistytön ja mystisesti ihastuisi niin kuin elokuvissa ja nuortenkirjoissa.