Kun mikään ei tunnu miltään.

Tämä nyt on vähän tällainen hassu ympäristö kirjoittaa, mutta jotenkin ajatukset pyörivät mielessä niin sokkeloisesti, että tuli tarve saada niitä kirjoitettua ulos. Kenenkään ei tarvitse lukea, mutta josko kirjoittaminen saisi oman pääni jäsenneltyä.

Olen naimisissa, vakityössä, asun omakotitalossa, kaksi koiraa ja kissoja. Ei lapsia. Mikään ei tunnu miltään. Tai en tokikaan voi sanoa, ettei mikään tuntuisi rehellisesti miltään.. koirieni kanssa on mukava kulkea lenkillä ja niiden turkki on pehmeä. En oikein osaa sanoa olenko kadottanut yhteyden aviomieheeni, vai mistä tämä tunteeni johtuu. Olen säälimätön itselleni ja tahtoisin nähdä elämässäni jonkun tarkoituksen. Toki ammattini (se jääköön mainitsematta) on sellainen, että varmasti se on jollekin merkityksellinen mutta itse koen senkin jotenkin vähäpätöiseksi. Ihan kuin minulla ei olisi mitään "virkaa". Lapsista puhumme usein mutta emme kumpikaan puolisomme kanssa taida olla oikein varmoja siitäkään aiheesta..ikään kuin ajelehtisimme veneessä ilman airoja. En kuitenkaan näe eroa ratkaisuna, koska minulla ei ole mitään mielenkiintoa esimerkiksi muita miehiä kohtaan. Ihan kuin mielenkiinto koko elämää kohtaan olisi jotenkin piilossa. Periaatteessa kaikki asiani ovat hyvin, mitään pahaa ei ole tapahtunut (toki elämäni on ollut haasteellisempaa kuin esimerkiksi monella ystävälläni), mutta silti jotenkin tuntuu että tällä elämällä ei ole oikein mitään annettavaa minulle, eikä minulla elämälle. Toisaalta haaveilen asioista, esimerkiksi maalle muuttamisesta, että en usko olevani ainakaan valtavan masentunut, ehkä alavireinen ennemmin. Menimme vasta viime kesänä naimisiin, ja sitä ennen oli ehtinyt kulua yhteiseloa avoliitossa jo monta vuotta.. pohdin, voisko tuntemukseni olla jotakin avioliiton/häiden jälkeistä hämmennystä..onkohan muilla ollut tällaisia ajatuksia naimisiin menon jälkeen.. Olen hyvin jalat maassa- tyyppinen ihminen, enkä usko elokuvien kaltaisiin rakkaustarinoihin, vaan ennemmin uskon että onnistunut liitto on työtä ja tahtoa, siinä missä rakkautakin. Pilvilinnoissa ei voi elää.. tai ainakaan sellainen elämä ei minulle olisi tarkoitettu.

Sekavaa tekstiä, ajatusten rönsyilyä ja purkua.. olenko epänormaali vai täytyisikö koko ajan tuntua helvetin mahtavalta.. Tietämättömyys lapsien haluamisesta (saati että olisiko niiden saaminen mahdollista, sekään kun ei ole itsestäänselvyys) ahdistaa.. olisi niin helppoa kun voisi sanoa aina halunneensa äidiksi ja tietäisi hoitavansa homman hienosti ja ettei katuisi koskaan. Mitä jos katuisin jos yrittäisimme ja onnistuisimmekin saamaan lapsen, menettäisinkö itseni? Tulisiko minusta vain väritön haamu, joka eläisi lapsensa vuoksi.. vai toisiko äitiys kuitenkin sen kaipaamani "jonkin" elämääni... onko tämä merkityksettömyyden tunne biologisen kellon tikitystä, jota pelko katumuksesta, oman itsensä menettämisestä suitsii.. Mistä sen tietää, että haluaako äidiksi.. Monet sanoo, että sen vain tietää.. Olen jo päälle kolmenkymmenen kuitenkin, joten ei tässä enää niin kauaa voi ajatusta haudutella.. Joskus toivon, että heräisin jonain kauniina aamuna 100 vuotta taaksepäin ja minulla olisi selvät sävelet ja odotukset elämässä.. tehdä lapsia ja olla niille hyvä äiti. Muu jääköön. Ja mitä maapallokin sanoisi jos lisääntyisin..

Kiitos ja anteeksi.