Psykoterapiassa itkeminen
Oliko helppoa itkeä terapiassa? Menikö kauan ennen kuin uskalsit ns päästää irti ja itkeä?
Kommentit (12)
Minulle itkeminen on helppoa ja luonnollista, joten jo ekalla "tutustumiskerralla" se tuli vuolaasti.
En ole vielä päässyt itkun alkulähteille, mutta tiedän, että se on vielä edessä. Ja tiedän, että sitten itketään.
Oma käsitys on että itkeä saa niille asioille mikä psykologille sopii. Mieluiten ei näytä mitään tunteita koska kaikki tunteet mielletään psykiatriassa epävakaudeksi. Joten väärin menee ja olet, itket tai et itke.
Itkin joka kerta! Vasta loppumetreillä oli muutama käynti kun ei enää itkettänyt.
Kyllä se tahtoo sellainen paikka olla, että itkettää joka kerta. Aika paatunut tai estynyt täytyy olla, jos kipeät asiat eivät itketä.
Odottaako terapeutti itkun aikaa? Onko se hyvä merkki?
Viimeksi kun näin terapeuttini niin itkin, se oli järkytys itelleni koska en mä itke ihmisten nähden. Vain isosiskoni edessä uskallan joskus harvoin itkeä. Äitini ei koskaan sietänyt sitä jos itkin, saattoi tulla turpaan, joten opin ajattelemaan että itkeminen on väärin ja pelkäsin sitä. Olin vaan niin ahdistunut ja jollain tasolla pystyin ilmeisesti luottamaan terapeuttiin niin paljon etten esittänyt vain iloista. Oli jotenkin outoa kun hän ojensikin nenäliinan eikä muuten reagoinut mitenkään. Nykyään puhumme pääasiassa puhelimessa ja oon kyllä siten uskaltanut muutaman kerran itkeä ilman että se tuntuu ihan hirveältä. Ystäväni itsemurhasta en vaan voinut puhua itkemättä, se onkin yksi syy miksen oo koskaan kertonut siitä kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Viimeksi kun näin terapeuttini niin itkin, se oli järkytys itelleni koska en mä itke ihmisten nähden. Vain isosiskoni edessä uskallan joskus harvoin itkeä. Äitini ei koskaan sietänyt sitä jos itkin, saattoi tulla turpaan, joten opin ajattelemaan että itkeminen on väärin ja pelkäsin sitä. Olin vaan niin ahdistunut ja jollain tasolla pystyin ilmeisesti luottamaan terapeuttiin niin paljon etten esittänyt vain iloista. Oli jotenkin outoa kun hän ojensikin nenäliinan eikä muuten reagoinut mitenkään. Nykyään puhumme pääasiassa puhelimessa ja oon kyllä siten uskaltanut muutaman kerran itkeä ilman että se tuntuu ihan hirveältä. Ystäväni itsemurhasta en vaan voinut puhua itkemättä, se onkin yksi syy miksen oo koskaan kertonut siitä kenellekään.
Niin ja siis toi oli viides kerta kun näin terapeutin, ei siinä sitte kauaa kestänyt
Itse en muista suoranaisesti itkeneeni psykoterapiassa. Vedet olen saanut kyllä silmiini mutta aika luonnollista se on joissakin tilanteissa. Ei ole tullut mieleeni pidättää itkua siltä pohjalta että miltä se terapeutin silmiin näyttää. Sen sijaan mieleen on jäänyt kerta, kun sain terapeutin itkemään. Kertasin vaikeita vaiheita elämässäni ja terapeutti kommentoi siihen että siinä se sun nuoruus meni ja kyyneleet alkoivat valua poskiltaan. Silloin lakkasin luottamasta terapeuttiini. Ehkä se on ihan hyvä että terapoitava vain itkee jos on itkeäkseen. En jotenkin jaksa uskoa että itkemisellä on mitään isompaa merkitystä näissä jutuissa.
Itse ymmärrän hyvin jos terapeutti herkistyy jos olen kokenut jotain karmeaa. Vielä jos itse itken. Ymmärrän että saattaa vaikka liipata läheltä hänen elämää.
Itkulla on itkun aika