Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten selvitä keskenmenosta
26.02.2020 |
Tiedän etten ole suruni kanssa yksin, mutta juuri nyt tuntuu siltä.
Toivon, että sinä, joka olet kokenut keskenmenon, jaksaisit lukea tekstini ja jakaa oman kokemuksesi siitä, miten selvisit keskenmenon aiheuttamasta surusta.
Sain hiljattain keskenmenon joka todettiin raskausviikolla 12. Se oli yksi elämäni kamalimmista hetkistä, kun lääkäri totesi että muutamaa viikkoa aiemmin lyönyt sydän on pysähtynyt. Ultraäänitutkimuksessa näkyi pieni ihmisenaluksi tunnistettava hahmo pienine käsineen ja jalkoineen. Kyse ei todellakaan ollut pelkästä "solumöykystä", vaan elämänalusta, haaveesta, joka toteutuessaan olisi päätynyt syliimme myöhemmin tänä vuonna. Kaikki ne viikot olimme mieheni kanssa varovaisesti ehtineet iloita uudesta elämästä vaikka tiedostimme, että keskenmenoja sattuu eikä ole itsestäänselvyys, että kaikki menisi hyvin. Ne lääkärin sanat pysähtyneestä sydämestä olivat kuin raipanisku vasten kasvoja. Sydämeni murtui tuona päivänä ja olen edelleen rikki.
Minulla on, Luojan kiitos, jo yksi terve ja äärettömän rakas lapsi ja tiedän että olen sen suhteen onnekas. Kaikki, jotka lasta toivovat, eivät saa sitäkään ja olen äärettömän surullinen heidän puolestaan. Mutta se, joka väittää että jo olemassa oleva lapsi riittää poistamaan keskenmenon aiheuttaman tuskan tai että minulla ei olisi oikeutta olla surullinen koska minulla on jo yksi lapsi, ei ole itse kokenut keskenmenoa. Kaipuu toista lasta kohtaan on yhtä suuri kuin silloin, kun haaveilimme vielä ensimmäisestä lapsesta.
Omaa henkistä taakkaa pahentaa se, että käytännössä kaikki ystävistäni tai tutuistani, joiden varmasti tiedän lähitulevaisuudessa haluavan perheenlisäystä, ovat juuri nyt onnellisesti raskaana, hiljattain saaneet lapsen tai he ovat kertoneet lapsilukunsa olevan jo täynnä. Moni näistä ystävistäni on jopa suoraan kertonut että ovat saaneet lapsensa ilman ongelmia juuri silloin kun ovat sitä itse suunnitelleet ja toivoneet.
Kamppailen pääni sisällä suuren ristiriidan kanssa. Olen onnellinen niiden kaikkien pariskuntien puolesta, jotka eivät joudu käymään läpi samaa kuin me nyt. Jokainen onnistunut raskaus on onnellinen asia. Mutta samalla tuntuu niin epäreilulta, että juuri me menetimme syntymättömän lapsemme, ja "kaikki" muut saavat lapsia tuosta noin vain.
"Kaikki" lainausmerkeissä siksi, että tiedän ettei asia ole niin mustavalkoinen. On myös olemassa se vähemmistö, joka kokee lapsettomuutta/keskenmenoja, mutta ei syystä tai toisesta puhu siitä ääneen. Ja juuri tämä on mielestäni ongelma. Koska aihe on tabu, tunnemme helposti olevamme yksin ongelman kanssa.
Kuten sanottu, itse olen puhunut lähipiirilleni avoimesti keskenmenosta ja aiheesta keskustellessa _kukaan_ ei ole kertonut joutuneensa kokemaan samaa. Kukaan ei ole siis voinut täysin ymmärtää millaisesta menetyksestä ja surusta keskenmenossa on kyse.
Siksi olisin kiitollinen jos saisin palstalta kannustavia kokemuksia ja sanoja. Ehkä ne auttavat muitakin, jotka kamppailevat juuri saman surun kanssa. Miten selvisitte keskenmenosta henkisesti? Miten pian tulitte raskaaksi keskenmenon jälkeen ja oliko ko. raskaus onnistunut? Oliko tarinallanne onnellinen loppu?
Kommentit (13)
Voimia AP. Asian käsittely vie aikansa. Anna sille aikaa. Aika parantaa haavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todella pahoillani menetyksestäsi. Iso halaus sinulle. En ole itse kohdannut asiaa, koska en ole yrittänyt lasta, joten saat varmasti paremmin vertaistukea muilta. Varmasti yritätte uutta lasta ja sinulle ja kaikille muillekin tiedoksi tämä, jonka juuri luin.
https://www.dailymail.co.uk/health/article-5179065/Wi-fi-increases-preg…
eli siis Wi-fi and cellphones increase pregnant women's risk of a miscarriage by nearly 50%, study reveals
Keskenmekoja ei koe vähemmistö vaan lähes jokainen nainen, joka joskus lasta yrittää - joko hyvin aikaisin tai sitten vasta myöhemmin niin, että on jo ehditty käymään esimerkiksi ultrassa.
En oikein osaa samaistua tuohon suruun. Kun itse sain keskenmenon, en oikein osannut sitä mitenkään surra. Jotenkin osasin odottaa sitä ja tiesin, kuinka yleisiä ne ovat, etten osannut suhtautua raskauteen kovin "vakavasti". Olin viikolla 10. En tiedä surisinko keskenmenoa vieläkään, vaikka myöhemmin sain lapsenkin ja tiedän milllaista se on. Itseäni lähinnä ärsytti ja harmitti, kun kaikki olettivat että suren, vaikka en surrut. En ole muutenkaan kovin tunteellinen enkä herkkä, joten sekin varmasti vaikuttaa. Stemppiä kuitenkin. aika parantaa surun kuin surun.
Voimia Ap! Otan osaa suruusi. En ole itse kokenut keskenmenoa mutta lähipiirissäni moni on. Itsekin olen saanut alkuni lukuisten keskenmenojen jälkeen, eli ainakin vanhemmillani oli aikoinaan "onnellinen loppu", vaikka tietysti menetykset varmasti painoivatkin hyvin paljon.
Olen aina ihmetellyt, miksi raskausuutisia viivytellään sinne "varmoille viikoille". Ymmärrän, ettei uutista haluta kertoa kaikille, mutta osa ei kerro _kenellekään_, "jos vaikka tuleekin keskenmeno". Mitä hittoa? Onko keskenmeno joku häpeän asia, joka pitää yksin surra muita vaivaamatta? Itse ainakin haluaisin avautua surustani lähimmilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskenmeno on lopulta hyvä asia, luonto poistaa epäkelvon, ajoissa. Tietenkin se menetys aiheuttaa surua, mutta kyllähän siitä selviää kuten muistakin elämän tuomista asioista. Jonkin sortin realistinen näkökulma pelastaa monelta asialta, eikä edes tarvitse itseään mitenkään kovetta. Mulla keskenmenoja on ihan riittävästi takana, mutta ikinä en ole niiden vuoksi musertunut tai kokenut, etten selviäisi. Mullakin onneksi on ollut niitä ennen jo yksi rakas lapsi. Toinen ei siten ikinä ollut mitään pakko saada.
Ja sitten puhtaasti ot, olet juuri nyt surun murtama, ymmärrettävästi, mutta oletko oikeasti ja aidosti todella surullinen niiden puolesta, jotka eivät ehkä saa sitä yhtäkään lasta, joka sinulla ja kuitenkin on?
Aika parantaa. Päivä kerrallaan. Ensimmäinen raskaus päätyi keskenmenoon viikolla 10, toinen oli kohdun ulkopuolinen. Kolmannella yrittämällä saimme terveen lapsen. Tähän meni vajaa kaksi pitkää vuotta. Eipä noista olla paljoakaan puhuttu muille. Kahden kesken kyllä puhuttu ja itketty. Paljonkin. Keskenmenon jälkeen en pystynyt viettämään aikaa raskaana olevien tai vauvaperheiden kanssa. Jopa vastaantulevat raskausvatsat ja vaunut toivat pintaan surua ja kateutta. Jopa vihaa ja katkeruutta siitä, että miksi juuri meille kävi näin. Tästä kulunut 3 vuotta eikä asia pyöri enää mielessä. Ehkä saatiin prosessoitua suru sen verran hyvin, että voimme nyt keskittyä lapseemme ja nauttia kaikesta hyvästä mitä meillä on. Itkut on itkettävä mutta jossain vaiheessa päätettävä, että nyt riittää, paskaa sattuu ja elämä jatkuu. Emme kuitenkaan koskaan tule unohtamaan enkeliämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voimia Ap! Otan osaa9 suruusi. En ole itse kokenut keskenmenoa mutta lähipiirissäni moni on. Itsekin olen saanut alkuni lukuisten keskenmenojen jälkeen, eli ainakin vanhemmillani oli aikoinaan "onnellinen loppu", vaikka tietysti menetykset varmasti painoivatkin hyvin paljon.
Olen aina ihmetellyt, miksi raskausuutisia viivytellään sinne "varmoille viikoille". Ymmärrän, ettei uutista haluta kertoa kaikille, mutta osa ei kerro _kenellekään_, "jos vaikka tuleekin keskenmeno". Mitä hittoa? Onko keskenmeno joku häpeän asia, joka pitää yksin surra muita vaivaamatta? Itse ainakin haluaisin avautua surustani lähimmilleni.
Kiitos viestistäsi. Minäkin olen aina ihmetellyt miksei aiheesta juuri tunnuta puhuvan ja raskaus on ikään kuin "olemassa" vasta sitten kun ollaan päästy ensimmäisen kolmanneksen yli! Mekin kerroimme raskaudesta lähimmäisille jo melko aikaisessa vaiheessa, koska ajattelimme, että jos jotain käy, haluamme puhua myös siitä. Ymmärrän myös, että kaikki eivät halua puhua näin henkilökohtaisesta asiasta ja se on yhtä lailla "oikein". Mutta tuntuu juuri, että asiaa hävetään ja se on se suurin syy miksei aiheesta puhuta. Itseäni ainakin puhuminen on hieman helpottanut.
ap
Vierailija kirjoitti:
Keskenmeno on lopulta hyvä asia, luonto poistaa epäkelvon, ajoissa. Tietenkin se menetys aiheuttaa surua, mutta kyllähän siitä selviää kuten muistakin elämän tuomista asioista. Jonkin sortin realistinen näkökulma pelastaa monelta asialta, eikä edes tarvitse itseään mitenkään kovetta. Mulla keskenmenoja on ihan riittävästi takana, mutta ikinä en ole niiden vuoksi musertunut tai kokenut, etten selviäisi. Mullakin onneksi on ollut niitä ennen jo yksi rakas lapsi. Toinen ei siten ikinä ollut mitään pakko saada.
Ja sitten puhtaasti ot, olet juuri nyt surun murtama, ymmärrettävästi, mutta oletko oikeasti ja aidosti todella surullinen niiden puolesta, jotka eivät ehkä saa sitä yhtäkään lasta, joka sinulla ja kuitenkin on?
Ensinäkin: meidän tapauksessamme sikiö tutkittiin ja tutkimuksissa selvisi, että sikiö oli täysin terve. Ei siis voi yleistää, että "luonto karsii elinkelvottomat pois" ja sitten olettaa, että keskenmeno onkin aina ihan "hyvä juttu" ja se pitäisi vain ymmärtää ja hyväksyä.
En oikein tiedä mitä viestiisi muuten vastaisin. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys. Miksen voisi olla aidosti surullinen heidän puolesta jotka eivät saa toivomaansa lasta? Mielestäni empatikyky on ihan normaalia. Lisäksi olen henkilökohtaisesti kokenut lapsen tuoman ilon sekä syntymättömän lapsen menettämisen surun. Ehkä osaan kokemukseni kautta jollain tapaa siis ymmärtää molempia tahoja vaikka eihän keskenmeno olekaan verrattavissa absoluuttiseen lapsettomuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskenmeno on lopulta hyvä asia, luonto poistaa epäkelvon, ajoissa. Tietenkin se menetys aiheuttaa surua, mutta kyllähän siitä selviää kuten muistakin elämän tuomista asioista. Jonkin sortin realistinen näkökulma pelastaa monelta asialta, eikä edes tarvitse itseään mitenkään kovetta. Mulla keskenmenoja on ihan riittävästi takana, mutta ikinä en ole niiden vuoksi musertunut tai kokenut, etten selviäisi. Mullakin onneksi on ollut niitä ennen jo yksi rakas lapsi. Toinen ei siten ikinä ollut mitään pakko saada.
Ja sitten puhtaasti ot, olet juuri nyt surun murtama, ymmärrettävästi, mutta oletko oikeasti ja aidosti todella surullinen niiden puolesta, jotka eivät ehkä saa sitä yhtäkään lasta, joka sinulla ja kuitenkin on?
Ensinäkin: meidän tapauksessamme sikiö tutkittiin ja tutkimuksissa selvisi, että sikiö oli täysin terve. Ei siis voi yleistää, että "luonto karsii elinkelvottomat pois" ja sitten olettaa, että keskenmeno onkin aina ihan "hyvä juttu" ja se pitäisi vain ymmärtää ja hyväksyä.
En oikein tiedä mitä viestiisi muuten vastaisin. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys. Miksen voisi olla aidosti surullinen heidän puolesta jotka eivät saa toivomaansa lasta? Mielestäni empatikyky on ihan normaalia. Lisäksi olen henkilökohtaisesti kokenut lapsen tuoman ilon sekä syntymättömän lapsen menettämisen surun. Ehkä osaan kokemukseni kautta jollain tapaa siis ymmärtää molempia tahoja vaikka eihän keskenmeno olekaan verrattavissa absoluuttiseen lapsettomuuteen.
- Tämä siis ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskenmekoja ei koe vähemmistö vaan lähes jokainen nainen, joka joskus lasta yrittää - joko hyvin aikaisin tai sitten vasta myöhemmin niin, että on jo ehditty käymään esimerkiksi ultrassa.
En oikein osaa samaistua tuohon suruun. Kun itse sain keskenmenon, en oikein osannut sitä mitenkään surra. Jotenkin osasin odottaa sitä ja tiesin, kuinka yleisiä ne ovat, etten osannut suhtautua raskauteen kovin "vakavasti". Olin viikolla 10. En tiedä surisinko keskenmenoa vieläkään, vaikka myöhemmin sain lapsenkin ja tiedän milllaista se on. Itseäni lähinnä ärsytti ja harmitti, kun kaikki olettivat että suren, vaikka en surrut. En ole muutenkaan kovin tunteellinen enkä herkkä, joten sekin varmasti vaikuttaa. Stemppiä kuitenkin. aika parantaa surun kuin surun.
Jokainen kokee keskenmenon tietysti eri tavalla. Itsekin keskenmenon yhden onnistuneen raskauden jälkeen kokeneena voin kokemukseni perusteella sanoa, että toinen raskaus tuntui jo heti positiivisen testin jälkeen paljon konkreettisemmalta koska tiesin millaisen onnen ja rakkauden tunteen vauva tuo syntyessään. Ensimmäisen raskauden kohdalla en minäkään osannut kuvitella näitä onnen tunteita etukäteen, siksi menetyskin olisi silloin varmasti tuntunut erilaiselta jos keskenmeno olis tuolloin sattunt kohdallemme? Ja varmaankin juuri siksi keskenemeno tuntui raastavammalta toisessa raskaudessa kuin esimerkiksi sinulla, koska et osannut suhtautua raskauteen vielä niin konkreettisesti?
eri
Alue: Aihe vapaa
Anyone..?