Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä olet ihmisestä jolla
25.02.2020 |
ei koskaan ole huolia, eikä murheita? Hänen asiansa ovat aina hyvin, jos kysyy. Jos tällaiselle kertoo omista huolistaan, niin hän vain hymyilee ja nauraa iloisesti ja sanoo että ei pidä murehtia vaan elää. Voiko tosiaan elää näin? Ei sure edes kuoleman äärellä. Voiko tällainen olla oikeasti mahdollista? Onko tällainen todellisuutta vai todellisuuden peittelyä?
Onko kokemuksia?
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni suomi nainen nykyään. On joko hyvästi lääkitty tai omistaa rautaiset hermot.
mies52v
Niin minustakin, ehkä veikkaan hyvää lääkitystä. Onko tällainen nainen ihanne miesten mielestä?
Menen surulliseen aiheeseen, joka tulee mieleeni omistaa rautaiset hermot -lauseesta. Vuosia sitten tapahtuneen Kuopion s u r m a n naisella (äidillä) oli tuttavapiirin mukaan ollut rautaiset lehmänhermot ja t a p p oi lapsensa kylyammeeseen.
Onko kaiken yltiöpositiivisuuden alla muhiva tunteiden ja asioiden käsittelemättömyyden pommi?
No ei ole. Valitettavan moni vain koettaa taistella tuulimyllyjä "miehiä" vastaan ja kaatuu korkokengät jalassa. Sopu sijaa antaa olisi parempi keino.
mies52v
Oletko vapaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja miten se on sinulta pois, jos joku nauttii elämästä?
Sori, mutta tämä on minusta aivan yksioikoinen ja vanhentunut lause asioiden käsittelyn suhteen. Se on liian helppo lause vastaväitteeksi. ----- Kysyn millaisia ajatuksia tällainen herättää, voiko tällainen olla mahdollista: miten ja miksi?
Jeps, ja kun ei olla yksioikoisia, niin ymmärrämme hyvin, miksi joku herää ihmettelemään tuollaisia kysymyksiä. Siksi, että hän ei pidä asiaa mahdollisena ja epäilee jotain vilpillisyyttä tai synkkää salaisuutta. Hän haluaisi sen tietää. Miksikö? Mikä saa ihmisen haluamaan löytää vilpin tai synkän salaisuuden toisen onnellisuuden kulissien takaa? Ei mikään hyväntahtoinen motiivi.
Ei ole kyseessä minkään vilpin tai synkän salaisuuden löytämisen etsiminen, vaan se kiinnostaa, miksi ihminen ei pysty katsomaan totuuksia silmästä silmään. Mielestäni ihminen pakenee, on selviytymiskeino aina vaan kulkea huolettomasti. Esim lasten opettaja on osoittanut huolen vanhemmilleen yhdenki lapsen asioista jo useita kertoja ja ihan asiasta, ei mitään sadistista wilma-nus simista ja vanhempansa vaan kohauttaa olkapäätään ja sanoo että hyvinhän tää asia on, meidän tapaista. (ei tästä enempää)
No nythän sinä suoraan paljastit että sinä jotenkin pakkomielteisesti epäilet kaikilla ihmisillä olevan salattuja totuuksia, joita pakenee. Ei vaan välttämättä ole.
Kyllä niitä vaan on.
On kai niitä murheita aina, mutta en näe mitään mieltä alkaa niitä jauhaa. Ellei sitten erikseen keskustelu mene siihen suuntaan, jolloin en toki peittele omia ikäviä kokemuksiani ja hyvin voin keskustella niistä.
Minä olen kai sellainen, jolla menee aina ihan hyvin, kun kysytään. On ollut vakavampaa sairastelua ja joku aivan hirveä parisuhdekin, mutta niidenkin aikana arvioin elämää kokonaisuutena. Saatan sanoa, että olen sairastellut tai että Tuomon kanssa on vähän haasteita ja pyöräyttää silmiäni, mutta siinä se.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja miten se on sinulta pois, jos joku nauttii elämästä?
Sori, mutta tämä on minusta aivan yksioikoinen ja vanhentunut lause asioiden käsittelyn suhteen. Se on liian helppo lause vastaväitteeksi. ----- Kysyn millaisia ajatuksia tällainen herättää, voiko tällainen olla mahdollista: miten ja miksi?
Jeps, ja kun ei olla yksioikoisia, niin ymmärrämme hyvin, miksi joku herää ihmettelemään tuollaisia kysymyksiä. Siksi, että hän ei pidä asiaa mahdollisena ja epäilee jotain vilpillisyyttä tai synkkää salaisuutta. Hän haluaisi sen tietää. Miksikö? Mikä saa ihmisen haluamaan löytää vilpin tai synkän salaisuuden toisen onnellisuuden kulissien takaa? Ei mikään hyväntahtoinen motiivi.
Ei ole kyseessä minkään vilpin tai synkän salaisuuden löytämisen etsiminen, vaan se kiinnostaa, miksi ihminen ei pysty katsomaan totuuksia silmästä silmään. Mielestäni ihminen pakenee, on selviytymiskeino aina vaan kulkea huolettomasti. Esim lasten opettaja on osoittanut huolen vanhemmilleen yhdenki lapsen asioista jo useita kertoja ja ihan asiasta, ei mitään sadistista wilma-nus simista ja vanhempansa vaan kohauttaa olkapäätään ja sanoo että hyvinhän tää asia on, meidän tapaista. (ei tästä enempää)
No nythän sinä suoraan paljastit että sinä jotenkin pakkomielteisesti epäilet kaikilla ihmisillä olevan salattuja totuuksia, joita pakenee. Ei vaan välttämättä ole.
Kyllä niitä vaan on.
Se on sinun oma uskomuksesi ja sinun päässäsi syntynyt ajatus, perustuen omaan kokemusmaailmaasi. Siksi se ei päde yleismaailmallisesti.
En tiedä. Kaikki eivät näytä surua ulospäin. Mutta tuntuu, että kun on menettänyt kaikista rakkaimman ihmisen kerran, ei mikään kuolema enää tunnu niin pahalta enää. Sitä jotkut ihmiset sitten jaksavat ihmetellä, että eikö se sure ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse tuommoinen ihminen.
Aloitettuani joogan ja meditoinnin koko "maailman arvojarjestys" on tavallaan mennyt uusiksi, ja niin kauan kuin mulla on katto paan paalla, rahaa ostaa juustoa leivan paalle, ja hyva parisuhde, mulla on asiat hyvin ja mulle kuuluu hyvaa.
En enaa murehdi tai huolehdi asioista, joihin en voi vaikuttaa, vaan luotan, etta universumi hoitaa ja karma suojelee (pyrin tekemaan lahimmaisille pelkkaa hyvaa ja auttamaan apua tarvitsevia). Kaikki on aina jarjestynyt parhain pain tahankin asti (olen melkein 45), joten luotan etta jarjestyy jatkossakin. <3
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla luonneperäinen asia? Tai kasvatusperäinen asia, miten suhtautuu asioihin?
Uskoisin, että ainakin se vaikuttaa asiaan. Mulla oli onnellinen ja turvallinen lapsuus. Vanhempani kannustivat ja rohkaisivat. Jos epäonnistuin jossain, aina sanottiin, että ei se haittaa ja rohkaistiin yrittämään uudelleen. Mulla on myös aina ollut hyvät tukiverkostot. Niin taloudellisessa mielessä kuin muutenkin. Mulla ei ole ollut vaikeuksia pyytää apua läheisiltäni silloin, kun olen apua tarvinnut. Aina olen myös saanut apua. Ja aina auttanut läheisiäni, kun he ovat apuani tarvinneet. Tietyllä tavalla olen siis "sunnuntailapsi".
Elämässäni on silti sattunut ikäviäkin asioita. Menetyksiä ja sairauksia. Yhtä kertaa lukuunottamatta olen aina ajatellut, että kyllä tästäkin vielä selvitään. Tavalla tai toisella. Se yksi kerta oli muutama vuosi sitten, kun sain vakavan sairaskohtauksen ja ennuste oli erittäin huono. Vain silloin mulla kävi mielessä, että en ehkä selviäkään vaan kuolen tähän. Lääkäreiden hämmästykseksi selvisin siitäkin.
En hirveästi murehdi asioita, en varsinkaan etukäteen. Jos mulla on jokin ongelma, pyrin ratkaisemaan sen. Joihinkin asioihin (kuten kroonisiin sairauksiin) ei ole muuta ratkaisua kuin sopeutua, mutta sitten mä olen sopeutunut. Tiedän, että lähivuosina on edessä menetyksiä ja surua, koska vanhempani ovat jo yli 90-vuotiaita. En kuitenkaan sure etukäteen asiaa. Ajattelen myös niin, että he ovat jo eläneet pitkän ja hyvän elämän ja mä olen onnekas, kun olen saanut pitää vanhempani näinkin pitkään.
Muiden ihmisten ongelmiin en kuitenkaan suhtaudu vähättelevästi, vaikka mulla ei olekaan mitään omia murheita ja huolia ystävieni kanssa jaettavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen sellainen että yleensä vastaan "Hyvää" kun kysytään mitä kuuluu. Syy on siinä että en halua huolestuttaa muita ja pidän mielelläni iloisen tunnelman yllä keskusteluissa. Jos minulla on jokin huoli, avaudun siitä ihmisille keihin luotan ja ketkä tunnen hyvin. Ja avaudun silloin jos tuntuu etten itse osaa ratkaista ongelmaa.
Minusta voi siis saada aika positiivisen ihmisen kuvan ja sisäisestikin mietin enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita. En ole "valittaja-tyyppiä", joka ääneen murehtii ongelmiaan. Pyrin aina ratkaisemaan ongelman saman tien. Jos siihen ei ole ratkaisua niin jätän hautumaan kunnes ratkaisu löytyy. Enimmäkseen olen iloinen ja minusta elämä on mukavampaa kun puhuu kivoista asioista ja katsoo ympärillään olevia hyviä asioita.
Miksi ihmeessä olisi joku pakko kertoa omista murheistaan toisille? Minä en puhu, vaan olen juuri se "välinpitämätön" rautahermo ja sehän ärsyttää monia, ihan turhaan. En ole lääkityksellä enkä romahda, pidän vain huolta omista asioistani, ei ne muille kuulu. Repikää siitä jos haluatte, I don't care.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän sitä itse kukin ehdi kylliksi murehtia, vaikkei niitä tapaamisia ystävien kanssa pyhittäisikään negatiivisten asioiden jauhamiselle.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän sitä itse kukin ehdi kylliksi murehtia, vaikkei niitä tapaamisia ystävien kanssa pyhittäisikään negatiivisten asioiden jauhamiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän ehkä vähän yksinkertaisena, hönönä. Ei sen takia, että pitäisi olla huolia ja murheita, mutta en usko että sellaista ihmistä onkaan jolla niitä ei joskus edes ole. Mutta jos vähän sellanen höppänä niin ehkä sitten tunnista niitä. Ja tuo vielä että naurais vaan jos kertois sille omista murheistaan... Tyhmä mikä tyhmä.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän sitä itse kukin ehdi kylliksi murehtia, vaikkei niitä tapaamisia ystävien kanssa pyhittäisikään negatiivisten asioiden jauhamiselle.
Jep, ja minusta on tärkeää että voi puhua huolista jos haluaa. Mutta enimmäkseen on ihana vaan rentoutua kavereiden seurassa ja tehdä jotakin mukavaa yhdessä mikä piristää :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän sitä itse kukin ehdi kylliksi murehtia, vaikkei niitä tapaamisia ystävien kanssa pyhittäisikään negatiivisten asioiden jauhamiselle.
Aika heikko ystävyys jos ei voi ystävälle kertoa myös negatiivisista asioista. Ei tarkoita, että sellaisista pitäisi aina ja koko ajan jauhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän sitä itse kukin ehdi kylliksi murehtia, vaikkei niitä tapaamisia ystävien kanssa pyhittäisikään negatiivisten asioiden jauhamiselle.
Aika heikko ystävyys jos ei voi ystävälle kertoa myös negatiivisista asioista. Ei tarkoita, että sellaisista pitäisi aina ja koko ajan jauhaa.
Mun mielestä on kaksi ihan eri asiaa, että ei voi tai että ei tarvitse puhua ystävilleen negatiivisista asioista. Mä kyllä voisin puhua ystävilleni ihan mistä vaan, mutta mun ei tarvitse puhua heille huolistani ja murheistani. Ystävieni seurasta haluan piristystä elämääni ja olla ajattelematta mitään oman elämäni mahdollista ikävää asiaa.
- eri
Ehkä kyseinen henkilö on kyllästynyt kuuntelemaan muiden huolia ja murheita? On ollut aiemmin tuttujensa likasanko, jonka niskaan on kaadettu kaikki paska. Ja sen vuoksi kuittaa toisen huolista kertomisen kuvaamallasi tavalla, jotta toinen lopettaisi heti kättelyssä vuodattamisen.
No nythän sinä suoraan paljastit että sinä jotenkin pakkomielteisesti epäilet kaikilla ihmisillä olevan salattuja totuuksia, joita pakenee. Ei vaan välttämättä ole.