Empatia, ystävällinen käytös muita kohtaan, vastuunkanto: Arvostatko näitä ominaisuuksia ihmisissä?

Kyllä ja kyllä.

Mitäs jos ap kerrot ensin omalta kohdaltasi nämä asiat?

Kyllä, mutta myös vastuunkantoa ja tietynlaista jämäkkyyttäkin arvostan. En pidä sellaisista hiirulaismaisista nuolijoista jotka ovat aina toisten vietävissä. 

Vierailija kirjoitti:

Mitäs jos ap kerrot ensin omalta kohdaltasi nämä asiat?

Omat vastaukseni ovat kyllä ja kyllä. 

ap 

Arvostan, mutta hirmu harvoin sellaisia tapaa. Vaikka omien sanojensa mukaan lähes kaikki ovat tälläisiä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mutta myös vastuunkantoa ja tietynlaista jämäkkyyttäkin arvostan. En pidä sellaisista hiirulaismaisista nuolijoista jotka ovat aina toisten vietävissä. 

Kannattaa ottaa huomioon, että nämä toisten vietävissä olevat ovat yleensä hyvin joustavia ja kilttejä, usein elämässään kaltoinkohdeltuja ihmisiä. Tämä ylikiltteys on yhdenlainen selviytymisstrategia (kuten on myös aggressiivinen, itsekäs ”jyräyskin”). Tällaiset ihmiset tarvitsevat myötätuntoa ja ystävällisyyttä, osoitathan sitä omalta osaltasi heille :) Kiitos.

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Kyllä, ehdottomasti. Aina ei toki täysin onnistu, kukaan ei ole täydellinen, ja sitten korjataan suuntaa ja yritetään uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Tässä yksi todella herkkä ja empaattinen. Oikeasti en vaan osaa olla kovin itsekäs, en pysty siihen, koska tunnen niin voimakkaasti myös toisen ihmisen tarpeet ja ajattelen ja ymmärrän toisia. Lisäksi tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää. En kuvittele lainkaan olevani mitenkään parempi ihminen, vaan ihan tavallinen. Oma haasteeni on jaksaminen ja rajojen asettaminen.

Kyllä ja kyllä. Olen aina karttanut ilkeitä, tylyjä, vastuuttomia yms ihmisiä parhaani mukaan, vaikka tietysti heidän kanssaan joutuu väistämättä olemaan jonkun verran tekemisissä. En ymmärrä miksi jotkut, minusta suoraan sanottuna täysin m*lkut tyypit jotka kohtelevat muita ihmisiä kuin paskaa ovat suosittuja julkkiksia yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Tässä yksi todella herkkä ja empaattinen. Oikeasti en vaan osaa olla kovin itsekäs, en pysty siihen, koska tunnen niin voimakkaasti myös toisen ihmisen tarpeet ja ajattelen ja ymmärrän toisia. Lisäksi tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää. En kuvittele lainkaan olevani mitenkään parempi ihminen, vaan ihan tavallinen. Oma haasteeni on jaksaminen ja rajojen asettaminen.

Olen se jolle vastasit. Asiat ovat harjoittelukysymyksiä, mikäli todella haluaa elämän muuttuvan. Olin vuosia ihan toisten tallottavana oleva tossu, jolla ei ollut mitään omaa keskusta, koska toisten ymmärtäminen oli aivopesty minuun. Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen alan nähdä vihdoin jotain tuloksia, jotka itsestäni tuntuvat noteeraamisen arvoisilta.

On tärkeää ymmärtää, että viime kädessä kukaan ei piittaa siitä, mitä sinulle tapahtuu. Ei ainakaan ellei sinulla itselläsi ole kestävää vakaumusta, joka kestää ajan kanssa myös epäonnistumiset, nöyryytykset ja niin pois päin. Palstalla esiintyy tosi paljon sitä ajattelua, että jonkun nyt jossain pitäisi kyllä maksaa korvaukset siitä tai tuosta asiasta, joka itselle on tapahtunut. Ei sellaista vakuutusyhtiötä ole olemassa. Ei ketään kiinnosta. Kun tajusin omassa elämässäni, ettei ketään kiinnosta ennen kuin minua itseäni oikeasti kiinnostaa ja otan vastuuta, elämäni alkoi vasta mennä kohti parempaa. Eikä ole edes kohtuullista odottaa toisilta ihmisiltä, että he kantaisivat ensisijaisen vastuusta sinusta itsestäsi. Kuka täällä haluaisi itselleen sellaista vastuuta jostakusta toisesta, kun omissa asioissakin on varmasti ihan tarpeeksi?

Meinasin ensin vastata kyllä ja kyllä, mutta sitten jäin miettimään tuota ystävällisyyttä. Siis miten se poikkeaa normaaleista hyvistä käytöstavoista? Vai poikkeaako mitenkään? Annan täydessä bussissa istumapaikkani vanhukselle, huonosti liikkuvalle, pienen lapsen kanssa olevall etai lapselle. Pidän ovea auki muille ja päästän muut ensin ulos ennenkuin itse menen sisään. Sanon myös hei, näkemiin, kiitos, anteeksi jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Tässä yksi todella herkkä ja empaattinen. Oikeasti en vaan osaa olla kovin itsekäs, en pysty siihen, koska tunnen niin voimakkaasti myös toisen ihmisen tarpeet ja ajattelen ja ymmärrän toisia. Lisäksi tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää. En kuvittele lainkaan olevani mitenkään parempi ihminen, vaan ihan tavallinen. Oma haasteeni on jaksaminen ja rajojen asettaminen.

Olen se jolle vastasit. Asiat ovat harjoittelukysymyksiä, mikäli todella haluaa elämän muuttuvan. Olin vuosia ihan toisten tallottavana oleva tossu, jolla ei ollut mitään omaa keskusta, koska toisten ymmärtäminen oli aivopesty minuun. Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen alan nähdä vihdoin jotain tuloksia, jotka itsestäni tuntuvat noteeraamisen arvoisilta.

On tärkeää ymmärtää, että viime kädessä kukaan ei piittaa siitä, mitä sinulle tapahtuu. Ei ainakaan ellei sinulla itselläsi ole kestävää vakaumusta, joka kestää ajan kanssa myös epäonnistumiset, nöyryytykset ja niin pois päin. Palstalla esiintyy tosi paljon sitä ajattelua, että jonkun nyt jossain pitäisi kyllä maksaa korvaukset siitä tai tuosta asiasta, joka itselle on tapahtunut. Ei sellaista vakuutusyhtiötä ole olemassa. Ei ketään kiinnosta. Kun tajusin omassa elämässäni, ettei ketään kiinnosta ennen kuin minua itseäni oikeasti kiinnostaa ja otan vastuuta, elämäni alkoi vasta mennä kohti parempaa. Eikä ole edes kohtuullista odottaa toisilta ihmisiltä, että he kantaisivat ensisijaisen vastuusta sinusta itsestäsi. Kuka täällä haluaisi itselleen sellaista vastuuta jostakusta toisesta, kun omissa asioissakin on varmasti ihan tarpeeksi?

Kiitos vastauksestasi. Itse en henkilökohtaisesti odota mitään korvauksia tai hyvityksiä tai anteeksipyyntöjäkään. On minun oma tehtäväni parantaa traumani - vahvistaa rajojani, muuttaa tulkintojani itsestäni ja ympäröivästä maailmasta jne. Näin olen lähes kymmenen vuoden ajan tehnytkin, yrittänyt haastaa itseäni. Nykyään pystyn pitämään aiempaa paremmin puoliani, mutta on se edelleenkin haastavaa varsinkin sellaisten rajattomien ja vaativien ihmisten kanssa. Tämä on pitkä tie ja harjoitus, jota joudun tekemään koko elämäni loppuun saakka (traumataustani vakavuudesta johtuen). Kovasti kuitenkin olen yrittänyt ja yritän edelleenkin.

Tietenkin. Parhaani mukaan koitan olla hyvä ihminen - siinä sitä on jatkuva kehittymisprojekti elämään. Hullua ajatella, ettei joku muka näkisi mainittuja ominaisuuksia positiivisessa valossa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Tässä yksi todella herkkä ja empaattinen. Oikeasti en vaan osaa olla kovin itsekäs, en pysty siihen, koska tunnen niin voimakkaasti myös toisen ihmisen tarpeet ja ajattelen ja ymmärrän toisia. Lisäksi tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää. En kuvittele lainkaan olevani mitenkään parempi ihminen, vaan ihan tavallinen. Oma haasteeni on jaksaminen ja rajojen asettaminen.

Olen se jolle vastasit. Asiat ovat harjoittelukysymyksiä, mikäli todella haluaa elämän muuttuvan. Olin vuosia ihan toisten tallottavana oleva tossu, jolla ei ollut mitään omaa keskusta, koska toisten ymmärtäminen oli aivopesty minuun. Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen alan nähdä vihdoin jotain tuloksia, jotka itsestäni tuntuvat noteeraamisen arvoisilta.

On tärkeää ymmärtää, että viime kädessä kukaan ei piittaa siitä, mitä sinulle tapahtuu. Ei ainakaan ellei sinulla itselläsi ole kestävää vakaumusta, joka kestää ajan kanssa myös epäonnistumiset, nöyryytykset ja niin pois päin. Palstalla esiintyy tosi paljon sitä ajattelua, että jonkun nyt jossain pitäisi kyllä maksaa korvaukset siitä tai tuosta asiasta, joka itselle on tapahtunut. Ei sellaista vakuutusyhtiötä ole olemassa. Ei ketään kiinnosta. Kun tajusin omassa elämässäni, ettei ketään kiinnosta ennen kuin minua itseäni oikeasti kiinnostaa ja otan vastuuta, elämäni alkoi vasta mennä kohti parempaa. Eikä ole edes kohtuullista odottaa toisilta ihmisiltä, että he kantaisivat ensisijaisen vastuusta sinusta itsestäsi. Kuka täällä haluaisi itselleen sellaista vastuuta jostakusta toisesta, kun omissa asioissakin on varmasti ihan tarpeeksi?

Kiitos vastauksestasi. Itse en henkilökohtaisesti odota mitään korvauksia tai hyvityksiä tai anteeksipyyntöjäkään. On minun oma tehtäväni parantaa traumani - vahvistaa rajojani, muuttaa tulkintojani itsestäni ja ympäröivästä maailmasta jne. Näin olen lähes kymmenen vuoden ajan tehnytkin, yrittänyt haastaa itseäni. Nykyään pystyn pitämään aiempaa paremmin puoliani, mutta on se edelleenkin haastavaa varsinkin sellaisten rajattomien ja vaativien ihmisten kanssa. Tämä on pitkä tie ja harjoitus, jota joudun tekemään koko elämäni loppuun saakka (traumataustani vakavuudesta johtuen). Kovasti kuitenkin olen yrittänyt ja yritän edelleenkin.

Hyvä että yrität, jatka sitä. Oma suositukseni sinulle on se, että katso vaikka tubesta videoita ihmisistä, joilla ei ole mitään ongelmaa pitää puoliaan tai vaatia haluamaansa, tai tee sama oikeassa elämässä. Etsi ihmisiä, jotka ovat hyviä siinä, missä sinä haluaisit olla parempi. Ei tarkoita sitä että pitää jatkossa olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa. Ei tarvitse olla töissä suolakaivoksessa saadakseen lusikallisen suolaa, if you know what I mean. :) Tsemppiä.

Tyypillisiä kilttiksen omisausuuksia joita sitten kuitenkin halveksitaan. Tosin ei ehkä noita piirteitä vaan kokemattpmuudesta johtuvaa epävarmuutta jota halveksitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Tässä yksi todella herkkä ja empaattinen. Oikeasti en vaan osaa olla kovin itsekäs, en pysty siihen, koska tunnen niin voimakkaasti myös toisen ihmisen tarpeet ja ajattelen ja ymmärrän toisia. Lisäksi tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää. En kuvittele lainkaan olevani mitenkään parempi ihminen, vaan ihan tavallinen. Oma haasteeni on jaksaminen ja rajojen asettaminen.

Olen se jolle vastasit. Asiat ovat harjoittelukysymyksiä, mikäli todella haluaa elämän muuttuvan. Olin vuosia ihan toisten tallottavana oleva tossu, jolla ei ollut mitään omaa keskusta, koska toisten ymmärtäminen oli aivopesty minuun. Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen alan nähdä vihdoin jotain tuloksia, jotka itsestäni tuntuvat noteeraamisen arvoisilta.

On tärkeää ymmärtää, että viime kädessä kukaan ei piittaa siitä, mitä sinulle tapahtuu. Ei ainakaan ellei sinulla itselläsi ole kestävää vakaumusta, joka kestää ajan kanssa myös epäonnistumiset, nöyryytykset ja niin pois päin. Palstalla esiintyy tosi paljon sitä ajattelua, että jonkun nyt jossain pitäisi kyllä maksaa korvaukset siitä tai tuosta asiasta, joka itselle on tapahtunut. Ei sellaista vakuutusyhtiötä ole olemassa. Ei ketään kiinnosta. Kun tajusin omassa elämässäni, ettei ketään kiinnosta ennen kuin minua itseäni oikeasti kiinnostaa ja otan vastuuta, elämäni alkoi vasta mennä kohti parempaa. Eikä ole edes kohtuullista odottaa toisilta ihmisiltä, että he kantaisivat ensisijaisen vastuusta sinusta itsestäsi. Kuka täällä haluaisi itselleen sellaista vastuuta jostakusta toisesta, kun omissa asioissakin on varmasti ihan tarpeeksi?

Kiitos vastauksestasi. Itse en henkilökohtaisesti odota mitään korvauksia tai hyvityksiä tai anteeksipyyntöjäkään. On minun oma tehtäväni parantaa traumani - vahvistaa rajojani, muuttaa tulkintojani itsestäni ja ympäröivästä maailmasta jne. Näin olen lähes kymmenen vuoden ajan tehnytkin, yrittänyt haastaa itseäni. Nykyään pystyn pitämään aiempaa paremmin puoliani, mutta on se edelleenkin haastavaa varsinkin sellaisten rajattomien ja vaativien ihmisten kanssa. Tämä on pitkä tie ja harjoitus, jota joudun tekemään koko elämäni loppuun saakka (traumataustani vakavuudesta johtuen). Kovasti kuitenkin olen yrittänyt ja yritän edelleenkin.

Hyvä että yrität, jatka sitä. Oma suositukseni sinulle on se, että katso vaikka tubesta videoita ihmisistä, joilla ei ole mitään ongelmaa pitää puoliaan tai vaatia haluamaansa, tai tee sama oikeassa elämässä. Etsi ihmisiä, jotka ovat hyviä siinä, missä sinä haluaisit olla parempi. Ei tarkoita sitä että pitää jatkossa olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa. Ei tarvitse olla töissä suolakaivoksessa saadakseen lusikallisen suolaa, if you know what I mean. :) Tsemppiä.

Kiitos sinulle. Minulla on tällaiset vanhemmat, mikä onkin suuri osa ongelman syntyä, joten olen hyvin tietoinen tällaisesta vuorovaikutus- ja ajattelutyylistä. En vain halua toimia itse samoin kuin tiettyyn rajaan asti (esim. kertomalla jämäkästi mielipiteeni, jos minun oikeuteni yritetään sivuuttaa). Toki taustalla on myös pelkoa, että miten minulle käy, jos vaikka työpaikalla vaadin liikaa omia oikeuksiani. Näin on myös tapahtunut -työnantaja edellyttää asioita, jotka ovat lainvastaisia ja vaatii vaan olemaan hiljaa ja myöntymään. Asia ei ole yksinkertainen, koska vaakakupissa on myös toimeentulo ja muita työpaikkoja ei alalla ole ja minulla ei ole tukiverkkoa. Ehkä minulle sitten käy elämässä huonommin ja kaikki on vaikeampaa kuin kovanahkaisemmilla tyypeillä, mutta sille ei sitten voi mitään.

Miksi naiset eivät kuitenkaan arvosta näitä ominaisuuksia kiltti miehessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Tässä yksi todella herkkä ja empaattinen. Oikeasti en vaan osaa olla kovin itsekäs, en pysty siihen, koska tunnen niin voimakkaasti myös toisen ihmisen tarpeet ja ajattelen ja ymmärrän toisia. Lisäksi tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää. En kuvittele lainkaan olevani mitenkään parempi ihminen, vaan ihan tavallinen. Oma haasteeni on jaksaminen ja rajojen asettaminen.

Olen se jolle vastasit. Asiat ovat harjoittelukysymyksiä, mikäli todella haluaa elämän muuttuvan. Olin vuosia ihan toisten tallottavana oleva tossu, jolla ei ollut mitään omaa keskusta, koska toisten ymmärtäminen oli aivopesty minuun. Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen alan nähdä vihdoin jotain tuloksia, jotka itsestäni tuntuvat noteeraamisen arvoisilta.

On tärkeää ymmärtää, että viime kädessä kukaan ei piittaa siitä, mitä sinulle tapahtuu. Ei ainakaan ellei sinulla itselläsi ole kestävää vakaumusta, joka kestää ajan kanssa myös epäonnistumiset, nöyryytykset ja niin pois päin. Palstalla esiintyy tosi paljon sitä ajattelua, että jonkun nyt jossain pitäisi kyllä maksaa korvaukset siitä tai tuosta asiasta, joka itselle on tapahtunut. Ei sellaista vakuutusyhtiötä ole olemassa. Ei ketään kiinnosta. Kun tajusin omassa elämässäni, ettei ketään kiinnosta ennen kuin minua itseäni oikeasti kiinnostaa ja otan vastuuta, elämäni alkoi vasta mennä kohti parempaa. Eikä ole edes kohtuullista odottaa toisilta ihmisiltä, että he kantaisivat ensisijaisen vastuusta sinusta itsestäsi. Kuka täällä haluaisi itselleen sellaista vastuuta jostakusta toisesta, kun omissa asioissakin on varmasti ihan tarpeeksi?

Kiitos vastauksestasi. Itse en henkilökohtaisesti odota mitään korvauksia tai hyvityksiä tai anteeksipyyntöjäkään. On minun oma tehtäväni parantaa traumani - vahvistaa rajojani, muuttaa tulkintojani itsestäni ja ympäröivästä maailmasta jne. Näin olen lähes kymmenen vuoden ajan tehnytkin, yrittänyt haastaa itseäni. Nykyään pystyn pitämään aiempaa paremmin puoliani, mutta on se edelleenkin haastavaa varsinkin sellaisten rajattomien ja vaativien ihmisten kanssa. Tämä on pitkä tie ja harjoitus, jota joudun tekemään koko elämäni loppuun saakka (traumataustani vakavuudesta johtuen). Kovasti kuitenkin olen yrittänyt ja yritän edelleenkin.

Hyvä että yrität, jatka sitä. Oma suositukseni sinulle on se, että katso vaikka tubesta videoita ihmisistä, joilla ei ole mitään ongelmaa pitää puoliaan tai vaatia haluamaansa, tai tee sama oikeassa elämässä. Etsi ihmisiä, jotka ovat hyviä siinä, missä sinä haluaisit olla parempi. Ei tarkoita sitä että pitää jatkossa olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa. Ei tarvitse olla töissä suolakaivoksessa saadakseen lusikallisen suolaa, if you know what I mean. :) Tsemppiä.

Kiitos sinulle. Minulla on tällaiset vanhemmat, mikä onkin suuri osa ongelman syntyä, joten olen hyvin tietoinen tällaisesta vuorovaikutus- ja ajattelutyylistä. En vain halua toimia itse samoin kuin tiettyyn rajaan asti (esim. kertomalla jämäkästi mielipiteeni, jos minun oikeuteni yritetään sivuuttaa). Toki taustalla on myös pelkoa, että miten minulle käy, jos vaikka työpaikalla vaadin liikaa omia oikeuksiani. Näin on myös tapahtunut -työnantaja edellyttää asioita, jotka ovat lainvastaisia ja vaatii vaan olemaan hiljaa ja myöntymään. Asia ei ole yksinkertainen, koska vaakakupissa on myös toimeentulo ja muita työpaikkoja ei alalla ole ja minulla ei ole tukiverkkoa. Ehkä minulle sitten käy elämässä huonommin ja kaikki on vaikeampaa kuin kovanahkaisemmilla tyypeillä, mutta sille ei sitten voi mitään.

Usko minua, et ole töykeä tyyppi, jos opettelet pitämään puolesi. Ja uskoa minua siinä, että ylitsesi kävellään, jos et opettele estämään sitä. Jos työnantaja pyytää tekemään lainvastaisia asioita, pystytkö hakemaan samantyyppistä työtä joltain toiselta työnantajalta? Olen itse ollut työnantajalla, joka huijasi lakisääteisissä asioissa minkä kerkesi, ja lähdin heti kun joku muu otti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs ihminen kerran opetti minulle, että usein todellisen substanssin ihmiset ovat sellaisia, jotka ensi alkuun ovat aika tylyjä. Koska elämä on opettanut heidät pitämään riman korkealla eikä antamaan kaikki hyvät pois sioille. Oma kokemukseni on, että tämä on totta osan ajasta. Tarvitsee toki muita rinnakkaisia totuuksia tasapainoksi. Mutta ns. superempaattiset ihmiset oman kokemukseni mukaan ovat itse asiassa hiton itsekkäitä kiipijöitä tai toksisen epäitsekkäitä häviäjiä. Eli tasapaino kaikkeen on paras.

Tässä yksi todella herkkä ja empaattinen. Oikeasti en vaan osaa olla kovin itsekäs, en pysty siihen, koska tunnen niin voimakkaasti myös toisen ihmisen tarpeet ja ajattelen ja ymmärrän toisia. Lisäksi tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää. En kuvittele lainkaan olevani mitenkään parempi ihminen, vaan ihan tavallinen. Oma haasteeni on jaksaminen ja rajojen asettaminen.

Olen se jolle vastasit. Asiat ovat harjoittelukysymyksiä, mikäli todella haluaa elämän muuttuvan. Olin vuosia ihan toisten tallottavana oleva tossu, jolla ei ollut mitään omaa keskusta, koska toisten ymmärtäminen oli aivopesty minuun. Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen alan nähdä vihdoin jotain tuloksia, jotka itsestäni tuntuvat noteeraamisen arvoisilta.

On tärkeää ymmärtää, että viime kädessä kukaan ei piittaa siitä, mitä sinulle tapahtuu. Ei ainakaan ellei sinulla itselläsi ole kestävää vakaumusta, joka kestää ajan kanssa myös epäonnistumiset, nöyryytykset ja niin pois päin. Palstalla esiintyy tosi paljon sitä ajattelua, että jonkun nyt jossain pitäisi kyllä maksaa korvaukset siitä tai tuosta asiasta, joka itselle on tapahtunut. Ei sellaista vakuutusyhtiötä ole olemassa. Ei ketään kiinnosta. Kun tajusin omassa elämässäni, ettei ketään kiinnosta ennen kuin minua itseäni oikeasti kiinnostaa ja otan vastuuta, elämäni alkoi vasta mennä kohti parempaa. Eikä ole edes kohtuullista odottaa toisilta ihmisiltä, että he kantaisivat ensisijaisen vastuusta sinusta itsestäsi. Kuka täällä haluaisi itselleen sellaista vastuuta jostakusta toisesta, kun omissa asioissakin on varmasti ihan tarpeeksi?

Kiitos vastauksestasi. Itse en henkilökohtaisesti odota mitään korvauksia tai hyvityksiä tai anteeksipyyntöjäkään. On minun oma tehtäväni parantaa traumani - vahvistaa rajojani, muuttaa tulkintojani itsestäni ja ympäröivästä maailmasta jne. Näin olen lähes kymmenen vuoden ajan tehnytkin, yrittänyt haastaa itseäni. Nykyään pystyn pitämään aiempaa paremmin puoliani, mutta on se edelleenkin haastavaa varsinkin sellaisten rajattomien ja vaativien ihmisten kanssa. Tämä on pitkä tie ja harjoitus, jota joudun tekemään koko elämäni loppuun saakka (traumataustani vakavuudesta johtuen). Kovasti kuitenkin olen yrittänyt ja yritän edelleenkin.

Hyvä että yrität, jatka sitä. Oma suositukseni sinulle on se, että katso vaikka tubesta videoita ihmisistä, joilla ei ole mitään ongelmaa pitää puoliaan tai vaatia haluamaansa, tai tee sama oikeassa elämässä. Etsi ihmisiä, jotka ovat hyviä siinä, missä sinä haluaisit olla parempi. Ei tarkoita sitä että pitää jatkossa olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa. Ei tarvitse olla töissä suolakaivoksessa saadakseen lusikallisen suolaa, if you know what I mean. :) Tsemppiä.

Kiitos sinulle. Minulla on tällaiset vanhemmat, mikä onkin suuri osa ongelman syntyä, joten olen hyvin tietoinen tällaisesta vuorovaikutus- ja ajattelutyylistä. En vain halua toimia itse samoin kuin tiettyyn rajaan asti (esim. kertomalla jämäkästi mielipiteeni, jos minun oikeuteni yritetään sivuuttaa). Toki taustalla on myös pelkoa, että miten minulle käy, jos vaikka työpaikalla vaadin liikaa omia oikeuksiani. Näin on myös tapahtunut -työnantaja edellyttää asioita, jotka ovat lainvastaisia ja vaatii vaan olemaan hiljaa ja myöntymään. Asia ei ole yksinkertainen, koska vaakakupissa on myös toimeentulo ja muita työpaikkoja ei alalla ole ja minulla ei ole tukiverkkoa. Ehkä minulle sitten käy elämässä huonommin ja kaikki on vaikeampaa kuin kovanahkaisemmilla tyypeillä, mutta sille ei sitten voi mitään.

Usko minua, et ole töykeä tyyppi, jos opettelet pitämään puolesi. Ja uskoa minua siinä, että ylitsesi kävellään, jos et opettele estämään sitä. Jos työnantaja pyytää tekemään lainvastaisia asioita, pystytkö hakemaan samantyyppistä työtä joltain toiselta työnantajalta? Olen itse ollut työnantajalla, joka huijasi lakisääteisissä asioissa minkä kerkesi, ja lähdin heti kun joku muu otti.

Kiitos. Suurin ongelma siinä on, että työpaikkoja ei alalla ole (erikoisala ja erikoistehtävä, työpaikkoja kadonnut paljon ja lähtenyt ulkomaille). Tätä paikkaa ennen olin työttömänä vuosia ja tämän sain suhteilla. Jos haluaisin lähteä firmasta, minun olisi pakko vaihtaa alaa ja lähteä opiskelemaan toista tutkintoa, mihin en välttämättä saisi TE:n tukea eikä tukiaika riittäisi.