Tämä tunne on todellinen. Tuntuu että kaikki on nykyään aivan sekasin, en tiedä enää mitä ajatella mistään mitään.

Ennen töissä oli työvälineet joita osasi käyttää ja jotka toimivat. Nyt tulee kaikenmaailman uusia ohjelmia, joihin et saa mitään opastusta ja sitten ne jumittavat tai kaatuvat kokonaan. Työnantaja luotti työntekijöihin, nyt iso osa työaikaa menee kaikkeen hölynpölyyn millä työnantaja voi kytätä ja valvoa työntekijöitään.

Ennen saattoi joku vaan pöllähtää kahville, eikä tarvinnut sopia viikkoja etukäteen tapaamista.

Lapset noin yleensä kunnioittivat vanhempia ihmisiä.

Mielipiteet olivat sallittuja.

Sketseille sai nauraa.

Mieltään ei pahoitettu turhanpäiten.

Lapset tehtiin nuorempina, koska se oli mahdollista. Nyt ei, ja sitten syyllistetään.

Pankista sai rahaa.

Virastoissa oli ihmisiä eikä pelkkää nettiä.

Luonto voi paremmin.

Juu kiitos kasari takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä havaitsin maailman tilan/muutoksen n.2014-2015, tuli olo etten ole tilannut tällaista ja 28v olen nyt.

Mä olen 31v. Musta tuntuu samalta, tosin se oli viimeinen "varoitus". Itsestäni tuntui siltä jo aikaisemmin 2000-luvulla, vaikka olin niin nuori. Kun kännykät rupesi yleistymään. En ikinä halunnut kännykkää itselleni. Tunsin sen rajoittavan mun vapauttani ja mitä enemmän multa vaadittiin sitä, että pitää sellainen olla, sitä enemmän vihasin niitä. Olin todella pettynyt, kun sain äidin vanhan kännykän syntymäpäivälahjasi, kun en vaan halunnut sellaista. Silloin oli puhelinkoppejakin vielä. Totta kai ymmärsin sen olevan hyvä asia, että hädän tullen voi saada apua helpommin, mutta edelleen menin kävellen kavereiden luokse ja vein siskon potkukelkalla kirjastoautolle talvisin.

Kun olin n. 20 eli kymmenisen vuotta sitten Facebook nousi. Liityin sinne itsekin. Lähinnä kirjoittelin sisäpiirivitsejä kavereille, mutta se menetti viehätyksensä, kun sinne piti hyväksyä kaikki ja lähdin sieltä. Eihän siinä ollut enää mitään hauskaa kun ei saanut sanoa mitään vapaasti.

Silloin tuo oli vielä semmoista jännää lisään elämään. Nykyään se on elämä. Olin itse pahasti sairas siinä 2010-luvun vaihteesta asti melkein sen loppuun asti ja elin vähän niin kuin yhteiskunnasta erillään. En tajua, mitä tapahtui. Mulla ei ole älypuhelinta vieläkään, enkä ole enää missään sosiaalisessa mediassa näitä foorumeita lukuunottamatta, kun se kävi tylsäksi.

Ennustan, että tämä käy vielä älyttömämmäksi.

Joo sama, siis eristäydyin joksikin aikaa, koin maailmantuskaa, masennuinkin ja pohdin mitä pitäisi tehdä! Joku sanoi ettei enää ole mitään pysyvää mihin tarttua kiinni, löysin sen mutta tästä näkyvästä katoavasta maailmasta se ei löydy.

Kaikki tuntuu nykyään olevan illuusiota ja ihmisiä rangaistaan siitä, jos ei onnistu luomaan jotain roolia, jota sitten mainostetaan sosiaalisessa mediassa. Ja töitä on mahdotonta saada. Kassatyöntekijän paikkaan halijoiden pitää lähettää luova videohakemus, eikä siivoamaan pääse ilman vuosien koulutusta ja samaan aikaan vanhukset ja sotaveteraanitkin valittaa, miten laiskoja me ollaan kun ei tehdä työtä, vaikka työtä ei saa.

Koen nykymaailman todella vaikeaksi. Täällä ei enää pärjää ahkeruudella, vaan oveluudella pikemminkin.

Ja jos töitä saa kuten itse olen saanut niin tunnollisena palan helposti ajan mittaan loppuun. Aamuherätys, laittautuminen, raskaassa työssä tsemppaaminen, kotiin, ruokaa ja enää väsyneenä ja telkkaa (muu ei kiinnosta siinä vaiheessa enää/ei jaksa) ja nukkumaan. Vain viikonloput on aikaa elää "vapaana omannäköistä elämää".

Siis en tiedä olenko nysvä vai mitä muttei tuo ole mitään elämää. Tuota vuosikymmeniä kunnes kuolee. Vaihtoehtona täystyöttömyys. Itselläni tuo rattaassa pyöriminen tuottaa ensin stressiä kun vauhti jää päälle, sitten unettomuutta, seuraavaksi unilääkkeiden käyttöä ja stressinpurkukeinoja (liikunta, päihteet) ja lopulta sairaslomaa kun flunssa iskee immuniteetin laskettua tai kierre johtaa liian kuormituksen takia romahtamiseen. Vielä kun on siinä asemassa, että itse on huolehdittava ja osattava kaikki ja "ymmärrettävä levon tärkeys".

Olen miettinytkin pitäisikö tehdä vain osa-aikaista ja käyttää enemmän aikaa vaikka opiskeluun ja muihin mielekkäisiin asioihin. En koe olevani muuten millenniaali, mutta ajastus elämästä ikuisena suorituksena ja laskujen maksajana on kammottava enkä myöskään halua kärsiä siksi etten vain fyysisesti tai psyykkisesti kykene tähän rumbaan.

En myöskään halua kokonaan jättäytyä työttömäksi joten esim. yksi vapaapäivä viikossa olisi aika ihanteellinen plus ehkä pari palkatonta "lomapäivää" silloin tällöin.

Täällä kohtalotoveri sairauslomalla, kun en pystynyt enää nukkumaan ja syke heittelehti yökaudet. Takana useampi uupuminen ja vaikka kuinka olen yrittänyt tehdä muutoksia, kuten vahvistaa rajojani, priorisoida tiukemmin jne, niin se loputon työkuorma, jatkuva tavoitettavuus (pakollista), keskeytykset, ei mahdollista koskaan keskittyä rauhassa vaativiin töihin, uudet lisätyöt jne, aina jossain vaiheessa nujertaa. Firma teettää ylitöitä myös palkatta ja pitäisi olla vaan hiljaa ja joustaa. En jaksa, enkä haluakaan. En tiedä missä työssä selviäisin hengissä. Ei tämä kyllä tunnu ihan oikealta touhulta. Tykkään kuitenkin työstäni ja minulla on paljon kokemusta ja osaamista, jos työmäärä olisi vaan sopivampi.

Mulla ei ole edes mitään vaativampaa asiantuntijahommaa vaan suorittava duunarihomma, mutta ei sillä kai ole merkitystä kun menee yli. Ärsyttää ne ohjeetkin stressaajalle jotka ovat jotain huolihetkien pitämistä ja kynttilöiden syyttelyä. Muhun ei toimi mikään tuollainen kevyt sievistelevä teetä ja sympatiaa-ajattelu vaan lähinnä raskas hikilenkki tai kaljoittelu hyvässä seurassa maailman asiat poikki puhuen. Mut näihin mahdollisuudet on rajalliset eikä varsinkaan viikolla voi muuta kuin lenkkeillä.

Pitäis vain jotenkin saada se turhautuminen, raivo ja henkinen väsymys ulos, joku ei-lääkinnällinen jossa ei tuoteta tuskaa kenellekään, mutta saisi rauhan. En tiedä mitä rentouttavaa on jossain lämpimässä kylvyssä kun ei se syö stressiä. Ei jonkun loistavan kirjan lukemienkaan. Niiden jälkeen muistuu kuitenkin mieleen se, että seuraavasta päivästä menee TAAS se 10-11 tuntia muuhun kuin kotona rentoutumiseen ja jos käyn juoksemassa se on yksi tunti lisää juoksemista ja ei rentouta. Ratkaisuna olisi muutto työpaikkaa lähemmäksi ja kalliimpi vuokra tai työn vaihto kenties huonompaan.

Kauheinta on, että tiedän ulkomailla asuneena Suomen tilanteen olevan vielä hyvä. Ymmärrän kuitenkin miksi järjestelmä oikein tukee tekemättömyyttä. Vuokrataso ja palkat yhdistettynä asioiden hankaluuteen sekä stressiin eivät motivoi ketään. Tuista leikkaaminen ei ole ratkaisu.

Tämä tietysti ajaa mielenterveyspalveluiden pariin. Siellä muusta avusta ei edes puhuta ennen kuin on se LÄÄKITYS. Mietin äskettäin miten hullua on mt-kuvioiden parissa, että siinä missä fyysisiä sairauksia hoidetaan oikein lääkkein ja esim. leikkauksilla mielen ongelmiin on vaikea saada sitä oikeaa hoitoa ja "hoito" on yleensä mömmöjä jotka toimivat kuin Burana, mutta voivat aiheuttaa aivan mitä tahansa fysiologisia ongelmia joita ei tunneta. Tätäkin kun miettii niin onko ihme, että mielekkyys edes yrittää katoaa kun ihmistä pidetään yhteiskunnassa kuin pyörässä juoksevaa rottaa, jos kunto loppuu ja juoksu sinusta tehdään lääkittävä koe-eläin.

Joo kyllä niitä muutoksia pitäisi pystyä tekemään siellä itse työssä, kuten työmäärässä ja työolosuhteissa yms. Siinä ei paljon huolihetket auta, jos ei työstä kertakaikkiaan ehdi palautua illassa tai edes viikonlopussa. Ja huolihetkiinkään ei ole mahdollisuutta, kun aina tulee puhelu tai muu häiriö. Sujuvasti muuten asiantuntijat kuitenkin toteavat erilaisissa haastatteluissa, että yleensä ongelma löytyy työntekijän vapaa-ajan puolelta. Ja näin todelliset ongelmat painetaan kätevästi villaisella.

Kannattaa tosiaan kuunnella itseään ja tehdä asioita, jotka oikeasti auttavat itseä. Minullekin juttelu ja jokin kehollinen aktiviteetti auttaa parhaiten. Ennen nukahtamista jokin kirja ja piikkimatto, mutta aina näitäkään ei tee mieli.

On tämä touhu kyllä surullista. Työelämä on niin vaativaa, että sellainen normaalin ahkera panostus ei enää riitä, vaan kaikki viimeisetkin mehut puristetaan irti. Itselläni tämän huomaa siitä, että en ole vuosiin enää pystynyt nukkumaan ilman kemiallista apua. Kyseessä on hyvin mieto nukahtamista auttava lääke, joten tosipaikan tullen sekään ei auta. Toivon, että saisin edes välillä unta, ettei tarvitsisi siirtyä kovempiin mömmöihin. Erilaiset masennuslääkkeetkin kyllä vuosien varrella kokeiltu. Onneksi nyt ei paljoa masenna, joten yritän vältellä näitä nappeja tällä kertaa. Ainahan muuten kai voi ostaa lääkkeitä ja laittaa suoraan lääkeroskiin, eikö?

Vierailija kirjoitti:

Ennen töissä oli työvälineet joita osasi käyttää ja jotka toimivat. Nyt tulee kaikenmaailman uusia ohjelmia, joihin et saa mitään opastusta ja sitten ne jumittavat tai kaatuvat kokonaan. Työnantaja luotti työntekijöihin, nyt iso osa työaikaa menee kaikkeen hölynpölyyn millä työnantaja voi kytätä ja valvoa työntekijöitään.

Ennen saattoi joku vaan pöllähtää kahville, eikä tarvinnut sopia viikkoja etukäteen tapaamista.

Lapset noin yleensä kunnioittivat vanhempia ihmisiä.

Mielipiteet olivat sallittuja.

Sketseille sai nauraa.

Mieltään ei pahoitettu turhanpäiten.

Lapset tehtiin nuorempina, koska se oli mahdollista. Nyt ei, ja sitten syyllistetään.

Pankista sai rahaa.

Virastoissa oli ihmisiä eikä pelkkää nettiä.

Luonto voi paremmin.

Juu kiitos kasari takaisin.

Tämä!

Lopeta uutisten seuraaminen. Keskity omaan elämääsi, älä huolehdi siitä mille et mahda mitään. Sulje korvat vouhottajilta ja sekoilijoilta. Näin minä teen ja olen ihan tasapainoissa. Nuorempana olisin ollut tuolla plakaatia heiluttamassa.

coolio kirjoitti:

Lopeta uutisten seuraaminen. Keskity omaan elämääsi, älä huolehdi siitä mille et mahda mitään. Sulje korvat vouhottajilta ja sekoilijoilta. Näin minä teen ja olen ihan tasapainoissa. Nuorempana olisin ollut tuolla plakaatia heiluttamassa.

Mites sitten jos sattuu olemaan toiselta ammatilta toimittaja?

Vierailija kirjoitti:

Asiat tuntuvat olleen ennen "paremmassa järjestyksessä", koska ihminen sopeutuu paremmin alkuperäiseen kuin muuttuneeseen tilaan. On yleistä että vanhetessa maailmanmeno alkaa hirvittää. Tuntuu ettei pysy enää kärryillä. Mutta nuorista nykyaika tuntuu ihan normaalilta.

Maailma muuttuu kiihtyvää tahtia. Uuteen sopeutuminen onkin tulevaisuudessa tärkeämpi ominaisuus kuin koskaan.

P*skapuhetta, nuoristakin tämä elämä tuntuu nykyään älyttömältä - ei ole kyse yhtään siitä.

Tällaista ei ollut vielä 10 - 15 vuotta sitten.

Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat pohjimmiltaan luontosuhteen rikkoutumisesta. Olemme osa luontoa, mutta kun tuhoamme luontoa tuhoamme samalla itsemme.

Ihmiskunnan pitää päästää eroon tästä sairaasta jatkuvan talouskasvun mallista.

Kristilliset     arvot kun hyljä tään  ,näin käy.

Ne on muuttumattomat.

Kristityillä on tulevaisuus ja toivo.Jumala antaa.                                                                                               

Olen saman ikäinen kuin ap, ja mietin että miten iso osa tästä johtuu siitä, että lapsena ja nuorena ei vaan tajunnut/nähnyt maailman sekavuutta? Vanhemmat suojelivat ja aivotkaan eivät olleet vielä täysin kehittyneet. Kaipa maailma on aina ollut yhtä epäjohdonmukainen paikka.

Minä ainakin muistan lapsuuden 90-luvulla helppona ja selkeänä aikana. 2000-luvulle tultaessa ja murrosiän koittaessa alkoi maailman sekavuus valkenemaan. Kuulemma lapsuudessani oli lamaa, ydinsodan pelkoa jne, mutta eivät ne koskettaneet minua.

Minua nuorempi veljeni taas vietti lapsuutensa 2000-luvun alussa ja hänen mielestään elämä oli silloin ihanan simppeliä. Minä painin teiniangstini kanssa ja olen ihan eri mieltä.

Nyt taas kun on päivätyö, mies ja kaksi lasta, elämä on erittäin ennustettavaa ja rutiininomaista, olen päässyt taas siihen ”elämä on simppeliä”-vaiheeseen. Eli ei ole aikaa pohtia syntyjä syviä, juoksen töistä päiväkotiin ja kauppaan jne. Omat lapseni elävät iloisesti omassa kuplassaan, jossa elämä on liuta toistuvia tapahtumia, joita he voivat ennustaa.

Näillä ajatuksilla toteaisin, että tämäkin on subjektiivinen kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat pohjimmiltaan luontosuhteen rikkoutumisesta. Olemme osa luontoa, mutta kun tuhoamme luontoa tuhoamme samalla itsemme.

Jumalattomuudesta johtuu, vaikka jotkut siitä luonnosta haluasivatkin tehdä jumalan jota palvoa.

Kaiken mittaaminen sekoittaa ihmisten päät. Mitataan rahaa, painoa, ruokaa, rasvaprosenttia, ilmastoa, kotioloja, ulkonäköä, pukeutumista, koulutusta, asemaa, varallisuutta, tauteja ym. ym. Ohjeeni on: älä mene vaakaan, nauti elämästä, nuku hyvin, elä raittiisti. Älä kuuntele huonoja uutisia. Sensijaan kysy itseltäsi, tekeekö minulle hyvää esim. Valvoa myöhäseen, syödä epäterveellisesti, somettaa koko päivä. Ei tee hyvää. Elä ilman mittauksia.

Oma vikanne. Mitäs kannustatte feminismiä aj kaikenmaailman woke-öyhötystä, jossa ei ole arkijärjen hiventäkään. Saatte maailman jossa ei ole sukupuolia, ihmisrotuja tai sitten valkoinen on vastuussa kaikesta pahasta, lisää monikulttuuria, rauhanuskontoa, sukupuolidysforiaa ja älytöntä uuskieltä, jota media puskee uutena normaalina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat pohjimmiltaan luontosuhteen rikkoutumisesta. Olemme osa luontoa, mutta kun tuhoamme luontoa tuhoamme samalla itsemme.

Jumalattomuudesta johtuu, vaikka jotkut siitä luonnosta haluasivatkin tehdä jumalan jota palvoa.

Ilman tervettä luontoa ei ole mitään muutakaan elämää. Kaikki elämä rakentuu luonnon syliin.

Höpöti.

Maailma pyörii radallaan joka tapauksessa. Me olemme vain pikkupieniä homeitiöitä sen pinnalla. Tällä kaikella - ilmastonmuutoksella, koronaviruspelolla, talouspeloilla jne - ei ole pitkässä juoksussa mitään merkitystä.

Elämä järjestyy aina uudestaan ja uudestaan.

Vielä on satoja miljoonia, jopa miljardi vuotta aikaa siihen, kun Aurinko laajentuessaan tuhoaa Maan.

Meidän jälkeemme ehtii tulla dinosauruksia.

Se on minusta lohdullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat pohjimmiltaan luontosuhteen rikkoutumisesta. Olemme osa luontoa, mutta kun tuhoamme luontoa tuhoamme samalla itsemme.

Jumalattomuudesta johtuu, vaikka jotkut siitä luonnosta haluasivatkin tehdä jumalan jota palvoa.

Ilman tervettä luontoa ei ole mitään muutakaan elämää. Kaikki elämä rakentuu luonnon syliin.

Joo, luonto on ihana asia, luonnonsuojeluaate vaan tuntuu saavan joskus lähes ihmisvihamielisiä piirteitä. Mikseivät keskity vaikkapa suurvaltioiden teollisuuteen jos on munaa mutta jättäkää tavallisten ihmisten ruokakasseille ym. nirpistely.

Mä täytän tänä vuonna 30. Sain jo 4 vuotta sitten tarpeekseni työelämästä ja heittäydyin freelanceriksi. Tilipussi paljon pienempi, mutta elämänlaatu yleisesti parempaa. Ei kyttääviä, painostavia, vittuilevia työnantajia, ei yötäpäivää 24/7/365 laulavia työpaikan whatsapp-ryhmiä, ei aikaisia herätyksiä.

Mielestäni elämä ei ole tuon arvoista. Ei, vaikka en tule koskaan näillä tuloilla saamaan asuntolainaa. Olen aina ihmetellyt sitä miksi ihmiset menevät raha edellä. Mikään ei ole tärkeämpää kuin omaisuuden kerääminen näyttäminen, ja sen eteen pitää kuitenkin raataa jonkun porvarin orjana. Kaikkihan me kuollaan joskus ja elämilläme ei oikeasti ole mitään merkitystä. Omat vanhempani kuuluvat myös tähän "ahneeseen" ryhmään ja he paheksuivat valintaani. He tekivät töitä 40 vuotta naama norsunvitulla samalle työnantajalle ja ihan suoraan sanoivat että joka päivä töissä vitutti mutta raha sai jatkamaan. Minulla oli jo lapsena niin paha olo heidän puolestaan.   

Vierailija kirjoitti:

Olen saman ikäinen kuin ap, ja mietin että miten iso osa tästä johtuu siitä, että lapsena ja nuorena ei vaan tajunnut/nähnyt maailman sekavuutta? Vanhemmat suojelivat ja aivotkaan eivät olleet vielä täysin kehittyneet. Kaipa maailma on aina ollut yhtä epäjohdonmukainen paikka.

Minä ainakin muistan lapsuuden 90-luvulla helppona ja selkeänä aikana. 2000-luvulle tultaessa ja murrosiän koittaessa alkoi maailman sekavuus valkenemaan. Kuulemma lapsuudessani oli lamaa, ydinsodan pelkoa jne, mutta eivät ne koskettaneet minua.

Minua nuorempi veljeni taas vietti lapsuutensa 2000-luvun alussa ja hänen mielestään elämä oli silloin ihanan simppeliä. Minä painin teiniangstini kanssa ja olen ihan eri mieltä.

Nyt taas kun on päivätyö, mies ja kaksi lasta, elämä on erittäin ennustettavaa ja rutiininomaista, olen päässyt taas siihen ”elämä on simppeliä”-vaiheeseen. Eli ei ole aikaa pohtia syntyjä syviä, juoksen töistä päiväkotiin ja kauppaan jne. Omat lapseni elävät iloisesti omassa kuplassaan, jossa elämä on liuta toistuvia tapahtumia, joita he voivat ennustaa.

Näillä ajatuksilla toteaisin, että tämäkin on subjektiivinen kokemus.

Niin, mikä tahansa vuosikymmen voi näköjään olla kaoottinen tai idyllinen, katsojasta riippuen.

Minusta 90-luku tuntui maailmanlopun esikartanolta. Lama, Neuvostoliiton romahdus ja massatyöttömyys tuntuivat siltä, että maailman on pakko suistua kaaokseen.

Vasta vuosikymmenen lopulla asiat tuntuivat lähtevän menemään paremmin, ja koko tämä vuosituhat on ollut oikeastaan seesteistä kulta-aikaa 90-luvun hirveyteen verrattuna.

Mitäs äänestitte väärin - nyt jyllää viherkommarit ja kaikki menee kokoajan enemmän päin hellllvettiä.

Itse olen ( 93 syntynyt )  taas paljon kärsinyt pahoista ihmisistä ja kiusaamisesta yleensäkin ja uskon tämänkaltaisen "kulttuurin" vaan lisääntyvän. Nykyään kaikki yhteisöllisyys ja empaattisuus on minusta harvinaista ja heikommat ihmiset eivät ole minkään arvoisia. Jotenkin raha ja valta sekä menestys on tärkeintä ja unohdetaan ne ihmiset joilla on vaikeaa ja eivät pärjää niin hyvin. Työelämä muuttunut aika kamalaksi jos sinne edes pääsee ja jos et pääse oletkin sitten epäonnistunut ihminen ( täälläkin kommenteista jo huomaa). Opiskelemaan pääsy ja opiskelijoidenkin "maailma" on minusta raaempi ja sellainen missä pitää paljon kilpailla ja menestyä jos meinaa saada suhteita ja itsensä töihin. Suomen hieno koulutusjärjestelmä on romuttumassa, nuoret voivat pahoin, on mielenterveysongelmia, moni syrjäytyy ( itsekin olen jo melkein siihe porukkaan kuuluva) ja minustakin tuntuu, että mennään kokoajan huomompaan suuntaan ja en itsekään jotenkin pärjää enää kunnolla. En vaan pysy siinä kovassa tahdissa ja mietin oikeasti miten minun käy jos olen heikompi ja jotenkin herkempi ihminen. Jos sinulla on muutenkin jotain traumoja, pelkoja tai muita rajoitteita olet vielä surkeammassa asemassa.

En tietenkään sano, että kaikki oli ennen paremmin, mutta omatkin vanhemmat ovat tosi köyhistä perheistä päässeet aika hyvään elämään ja rikastuneet juuri 80-luvulla ja olleet silloin paljon töissä ja päässeet niihin helposti. Isällänikään ei ole mitään kunnon koulutusta ja ollut nuoresta asti töissä. Lama-aika tosin iski jo meidänkin perheeseen ja 2000- luvun lopussa oikeasti perheemme velkaantui aika pahasti ( velat onneksi nyt maksettu) ja siitäkin huomaa jonkun eron aikaisempaan. Itse en edes tiedän miten tulen pärjäämään. Some minusta myös yksi ikävä asia ja senkin myötä huomaan kuinka yksinäinen on. Tietenkin somekaverit ovat vaan monille jotain tuttuja, mutta tulee silti vähän ikävä ole jos jollekin satoja seuraajia ja itsellä ei ole ketään kelle soittaa.