Mistä syistä olette eronneet?

Olimme väärät ihmiset toisillemme ja toimme toistemme huonoimmat puolet esille. Suhde oli yhtä yrittämistä, rämpimistä ja epäonnistumista. Sittemmin eron jälkeen molemmat löysimme sopivat puolisot ja olemme olleet tahoillamme parisuhteissa vuosikaudet. Onnellisesti.

2 vuotta. Aluksi (vuoden) hän esitti kiinnostunutta ja jopa valehteli omista harrastuksistaan. Olin miehelle vain ihminen jolle hän voi selittää omaa erinomaisuuttaan. Kaikki keskustelumme pyörivät hänen kiinnostuksenkohteidensa ympärillä.

Hänellä oli myös outo tapa kysyä kysymyksiä joihin hän tiesi jo vastauksen, tyyliin "Hei tiedätsä mikä tämä auton osa on?" ja en saanut edes vastattua kun hän alkoi jo luennoida kyseisestä osasta. Varsinkin isossa seurassa hänellä oli idioottimainen tapa huutaa "PUBQUIZ!" ja kysyä jotain nippelitietoa josta hän sattui tietämään kaiken.

Erosin siinä vaiheessa kun mies yritti estää minua aloittamasta unelmieni työn. Hänellä riitti syitä siihen miksi en jaksaisi siellä pitkään jne.

Mies löysin paremman mielestään. Oltiin siinä vaiheessa oltu yhdessä melkein 12 v, kaksi lasta. 

Luulen, että mentiin liian aikasin yhteen. Meidän olisi pitänyt olla vanhempia ennen kuin aloimme vanhemmiksi. Ihan ok välit ovat nykyisin. Lapset jäivät mulle ja isä sai uusia lapsia uudessa suhteessaan. 

Mies petti. 15 vuotta naimisissa.

Nuoruuden miesystävä: mies oli sairaalloisen mustasukkainen ja väkivaltainen. Suhde kesti reilun vuoden, siinä ajassa näin kaikki miehen metkut. Aloin suhteeseen, koska siihenastisella elämänkokemuksellani en tiennyt, että tuollaisia ihmisiä on edes olemassa.

Miesystävä aikuisiällä: mies käytti masennuslääkkeitä, jotka veivät seksihalut. Meillä oli väkinäinen ja niukka seksielämä, mikä alkoi näivettää suhdetta. En kokenut itseäni halutuksi, koin torjutuksi tulemista. Yhdessä kaksi ja puoli vuotta.

Mies jäi kiinni sivusuhteesta. 7 vuotta oltiin yhdessä.

Mies oli väkivaltainen.

Mä petin (en kuitenkaan mennyt sänkyyn) ja sen jälkeen mies haukkui mua 2,5 vuotta huo**ksi yms myös lasten kuullen. Erohan siitä tuli. Ja ei, en todellakaan ikinä puolustele pettämistä. Mies tykkäsi muutenkin haukkua, solvata ja alistaa sekä minua, että muita ”akkoja”, joten varmasti ero olisi tullut viimeistään siinä vaiheessa kun lapset olisivat muuttaneet pois. Oltiin n.10 vuotta yksissä.

Yhdessä olimme 20 vuotta. Exää ei enää kiinnostanut nukkua yhdessä, ei puhua eikä suostunut mihinkään yhteiseen tekemiseen. Puhua ei voinut mistään. Ex pilkkasi, kun yritin kysyä asioita.

Ihastuin toiseen mieheen ja otin eron. Elämä muuttui täysin. Tajusin, että olin ollut aivan kamalassa suhteessa, jossa asiat tehtiin exän haluamalla tavalla ja vastuu oli minulla lasten ym tärkeiden asioiden suhteen. Ex oli todella itsekäs. Oli ensimmäinen poikaystävä, jonka kanssa perheen perustin. Paremmasta en tiennyt.

Nykyään elämä on niin helppoa. On rakas miesystävä, joka on aktiivinen ja ajattelee toisen tunteita myös.

22 vuotta. Viimeiset 10 vuotta helvettiä. Puolisolla psyykkisiä ongelmia, jotka äityivät kamaliksi ruuhkavuosien myötä. Jatkuva ja toistuva vihaisuus, riitely, minun mitätöinti, pilkkaaminen, halveksiminen ja väkivalta eri muodoissaan lopulta riitti. Tarpeeksi pitkään kuultuani, kuinka paljon hän vihaa minua ja haluaa eron, koska pilasin hänen elämänsä, no, lopulta sen uskoin. Rakkaus kuoli. Ihastuin toiseen. Tein päätelmäni. 

Ennen kuin muutettiin yhteen puhuttiin käytännön asiat halki, ja sovittiin miten toimitaan. 2kk mies pysyi yhteisessä sopimuksessa, ja sen jälkeen alkoi lipsuminen. Katselin hommaa puoli vuotta jamuutin pois. Eli valehtelu oli itselleni liikaa.

Yhden kanssa seurustelin melkein neljä vuotta. Oli alussa sellainen kiltti naapurinpoika. Lähdin kävelemään, kun häntä alkoi kiinnostaa huumeet ja muuttui epäluotettavaksi. Kokeili salaa mm. piriä, kun joku oli sitä hänelle festareilla tarjonnut, ja loppuajasta, kun asuttiin yhdessä, hän katoili välillä useiksi päiviksi jonkun porukan kanssa jonnekin, eikä vastannut soittoihin tai viesteihin. Silti yllättyi, kun lähdin.

Toisen kanssa seurustelin kolmisen vuotta. Ennen häntä en ollut koskaan osannut edes kuvitella, että ihmisten huumorintajut voi poiketa toisistaan niin paljon, etteivät he tule keskenään toimeen. Näin kävi ajan myötä meille. Alunperin ihastuin hänessä mm. juuri nasevaan ja sarkastiseen huumoriin, jota hän viljeli taukoamatta. Mutta kun oltiin asuttu yhdessä vuosi ja hän roastasi minua suurimman osan ajasta joka yhdessä vietettiin, se rupesi menemään ihon alle enkä enää kestänyt. Asiaa pahensi vielä se, että hän suuttui minulle, jos ilmaisin loukkaantuneeni niistä jutuista, joita hän kohdisti minuun, tai jos pyysin häntä lopettamaan. Olin kuulemma huumorintajuton tosikko. Ja silti hänkin yllättyi, kun lopulta sanoin adjöö.