Lue keskustelun säännöt.
Olenko mä ainoa, joka ärsyyntyy eikä jaksa ihmisiä? Edes omia läheisiään.
10.02.2020 |
Omat lapset kyllä menee, mutta ketään muita en jaksa. Mua ärsyttää se, ettei kukaan voi koskaan auttaa yhtään missään pienessäkään asiassa. Harvoin mitään pyydän, oon tottunut yksin puurtamaan, mutta jos joskus jotain vähääkään pyytää, niin ei onnistu. Kerran esim. pyysin lainaksi erään laitteen virtajohtoa (mulla sama laite), että oisin voinut tarkistaa onko mun laitteessa vika vai laitteen virtajohdossa kun se ei käynnistynyt. Lainaamisessa ois mennyt maks puol tuntia, ei sitäkään jos oisin käynyt paikan päällä oman laitteeni kanssa. Ei onnistunut. Selittelyjä ja selittelyjä. Kerran mun auto hajosi tien varteen, soitin hädissäni koko lähisukua läpi, mutta ketään ei kiinnostanut tulla auttamaan. Ja asuvat siis kaikki tässä kymmenen kilsan säteellä. Ymmärtäisin, jos oisin jatkuvasti jotain vinkumassa, mutta mun avunpyynnöt tulee maks kerran vuoteen, ja silloinkaan en oo mitään isoa apua vailla.
Lisäksi mua ärsyttää se, miten koko ajan kehuskellaan rahoilla, matkoilla, uusilla autoilla, miten on taas ostettu uusi mökki, uudet huonekalut, kolmas uusi auto kahden aikuisen perheeseen jne jne jne. Jos rahoista ei kehuskella, niin sitten lapsilla tai omalla täydellisyydellään ja täydellisellä elämällään. Miten lapset ovat niin täydellisiä, luetellaan harrastukset ja koulumenestykset ja arvosanat ja kaikki. Siis leveillään vain kaikella. En jaksa kuunnella.
Kun oon sukuni kanssa, musta tuntuu täysin ulkopuoliselta. En kuulu siihen porukkaan, en jaksa niitä, mulla ei ole niille mitään sanottavaa. Haluaisin vaan mennä kotiini ja nähdä niitä seuraavan kerran ehkä vuoden päästä jos silloinkaan.
En oo ollut tämmöinen aina, mutta just viikonloppuna huomasin miten ulkopuoliselta oloni niitten kanssa tuntuu. En jaksa enää edes esittää, että mua kiinnostaa niitten jutut. Mietin, että voiko johtua jostain masennuksesta (mielestäni oon siitä kyllä toipunut), vai onko muillakin samaa?
Kommentit (18)
Olet, koska olet jotenkin sairas.
Masentuneeet eivät kestä ihmisiä ympärillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kärsit ehkä alemmuudentunteesta, tai olet masentunut, ja tunnet, että kaikki ovat sinua vastaan.
Ja sit ihmettelet miksei sua auteta... mikähän tässäkin on taas muna ja mikä kana...
Minä. Puolisoani jaksan hyvin päivästä ja vuodesta toiseen. Omat vanhemmat ja sisko menee päivän tai kaksi, näen heitä pari kertaa vuodessa. Hyviä ystäviä jaksan yhden illanvieton verran eli 3-5 tuntia kuukaudessa, muiden kanssa tulee noutaja alla tunnissa.
Tyypillisimmät puheenaiheet, kuten matkat, uudet ravintolat, tv-sarjat, leffat, koirat, lapset, työasiat jne. eivät itseäni kiinnosta. Ahdistun, jos joku on käynyt reissussa. Todennäköisesti seuraavalla tapaamisella joutuu katsomaan kuvia tai kuuntelemaan reissukokemuksia. Yhtä uuvuttavaa on jos pitäisi kertoa omasta työstä, lomamatkasta tms.
Tykkään kyllä keskustella tietyistä asioista ja tietyllä tavalla, mutta harva muu haluaa.
Tai sitten olet niin sairaan itsekeskeinen ja alemmudentuntoinen, että sulle ei voi sanoa mitään ettet saisi siitä jotain rumaa käännettyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä. Puolisoani jaksan hyvin päivästä ja vuodesta toiseen. Omat vanhemmat ja sisko menee päivän tai kaksi, näen heitä pari kertaa vuodessa. Hyviä ystäviä jaksan yhden illanvieton verran eli 3-5 tuntia kuukaudessa, muiden kanssa tulee noutaja alla tunnissa.
Tyypillisimmät puheenaiheet, kuten matkat, uudet ravintolat, tv-sarjat, leffat, koirat, lapset, työasiat jne. eivät itseäni kiinnosta. Ahdistun, jos joku on käynyt reissussa. Todennäköisesti seuraavalla tapaamisella joutuu katsomaan kuvia tai kuuntelemaan reissukokemuksia. Yhtä uuvuttavaa on jos pitäisi kertoa omasta työstä, lomamatkasta tms.
Tykkään kyllä keskustella tietyistä asioista ja tietyllä tavalla, mutta harva muu haluaa.
No mikähän h.... ihmisiä vaivaa kun eivät tajua tehdä kaikkea just niin ku sinä haluat? Onpa perseestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Puolisoani jaksan hyvin päivästä ja vuodesta toiseen. Omat vanhemmat ja sisko menee päivän tai kaksi, näen heitä pari kertaa vuodessa. Hyviä ystäviä jaksan yhden illanvieton verran eli 3-5 tuntia kuukaudessa, muiden kanssa tulee noutaja alla tunnissa.
Tyypillisimmät puheenaiheet, kuten matkat, uudet ravintolat, tv-sarjat, leffat, koirat, lapset, työasiat jne. eivät itseäni kiinnosta. Ahdistun, jos joku on käynyt reissussa. Todennäköisesti seuraavalla tapaamisella joutuu katsomaan kuvia tai kuuntelemaan reissukokemuksia. Yhtä uuvuttavaa on jos pitäisi kertoa omasta työstä, lomamatkasta tms.
Tykkään kyllä keskustella tietyistä asioista ja tietyllä tavalla, mutta harva muu haluaa.
No mikähän h.... ihmisiä vaivaa kun eivät tajua tehdä kaikkea just niin ku sinä haluat? Onpa perseestä.
Ei, ymmärsit väärin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että heillä on tietyt kiinnostuksen kohteet ja puheenaiheet. En millään tavalla odota että heidän tulisi olla kiinnostunut samoista asioista kuin minä tai tehdä asiat niinkuin minä haluan. Pointtina koko jutussa oli, kuten AP kysyi, että en ole yleensä kiinnostunut viettämään aikaa ihmisten seurassa mainitsemani syyn vuoksi. Pääsääntöisesti tämä ei ole mikään ongelma, joskus toki joudun tilanteisiin jotka koen hyvin kuormittavina. Ei sekään ole kenenkään muun pulma, ainoastaan minun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, voi olla että on alemmuudentuntoa, tai sitten se vain johtuu siitä ettei nuo ihmiset ikinä puhu muusta kuin noista asioista jotka mainitsin. Tai sitten ne haukkuu jotain kolmatta osapuolta. En kaipaa ollenkaan sitä, että puhuttaisiin minusta ja minun asioista, mutta on kai tässä maailmassa jotain muitakin puheenaiheita, kuin rahoilla ja omalla elämällä kehuskelu tai toisten haukkuminen?
t. ap
Hullua porukkaa. Kannattaa vähentää niiden näkemistä minimiin.
Eivät ole normaaleja.
Zinc
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just mietin samaa tänään. Tosin, mulla läheiset on kyllä auttaneet asioissa, mutta joskus se auttaminen ja sekaantuminen menevät sekaisin.. eikä silti ole sellainen olo että välittävät. Pikemminkin päinvastoin. Joskus olen miettinyt että jos henkistä tukea olisi ollut eikä perhe käynyt mt:lme raskaaksi, olisin pärjännyt paremmin ilman sitä apuakin. Mutta nyt olen aivan loppu, usein mietin its***rhaa.
Läheiseni ovat kontrolloinnillaan, pilkallaan, vähättelelyllään, kritisoinnillaan, välinpitämättömyydellään, tuomitsevuudellaan, huomauttelullaan ja muistuttamisellaan saaneet tuntemaan itseni täysin arvottomaksi. Haluan vain pois enkä enää jaksa. En enää edes välitä siitä, olinko minä vai he oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, voi olla että on alemmuudentuntoa, tai sitten se vain johtuu siitä ettei nuo ihmiset ikinä puhu muusta kuin noista asioista jotka mainitsin. Tai sitten ne haukkuu jotain kolmatta osapuolta. En kaipaa ollenkaan sitä, että puhuttaisiin minusta ja minun asioista, mutta on kai tässä maailmassa jotain muitakin puheenaiheita, kuin rahoilla ja omalla elämällä kehuskelu tai toisten haukkuminen?
t. ap
Iso osa ihmisten välisiä kohtaamisista on tietynlaista ajanvietettä ja bondaamista. Silloin keskustellaan suht' kepeistä asioista ja sellaisista joihin kaikilla läsnäolevilla on joku kontakti (työt, reissut, leffat, lapset ja mitä näitä nyt on). Sinällään tämä on ihan ok, ei vaan sovi kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu. Koskaan en vaivaa tai pyydä keltään mitään, edes aikuisilta lapsilta. Kokemusta on, jos olen pyytänyt kyytiä n. kerran vuodessa (en omista autoa) kilsan päässä asuvalta lapseltani, ja aivan silloin kun hänelle sopii, joka luojan kerta saa tuntea, että armosta suostuu pitkin hampain naama nutturalla. En pyydä enää.
Muutenkin tuntee, että paras olla aivan itsekseen. Joskus ihmettelee miten toisille suodaan kaikki mokailut suvun kesken, mutta jos yrittää olla tuottamatta mahdollisimman vähän vaivaa, sekä aina iloinen kun tavataan, saa pelkkää ylenkatsetta. Outo juttu.
Jos yrittää ottaa asiaa puheeksi ja selvittää miksi, ja missä vika, saa ainoastaan välttelyä ja silmien pyöritystä.
Omassa suvussani ilmenee myös näitä kohtaanto-ongelmia. Joulupöydässä tätini halusi, että kaikki kertovat yhden asian joka on vuoden aikana tehnyt tosi iloiseksi. Tuli uutta asuntoa, uutta autoa, lomamatkaa Brasiliaan jne. Itse kerroin siitä, että olen yrittänyt kudettaa tiettyä kalalajia akvaariossani jo pitkän aikaa, ja vihdoin vähän ennen joulua onnistuin. Itselleni se oli todella iso ilon ja onnistumisen aihe. Ei kyllä uponnut siinä seurassa. Tätini mielestä pilasin mukavan hetken kun en edes viitsinyt yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omassa suvussani ilmenee myös näitä kohtaanto-ongelmia. Joulupöydässä tätini halusi, että kaikki kertovat yhden asian joka on vuoden aikana tehnyt tosi iloiseksi. Tuli uutta asuntoa, uutta autoa, lomamatkaa Brasiliaan jne. Itse kerroin siitä, että olen yrittänyt kudettaa tiettyä kalalajia akvaariossani jo pitkän aikaa, ja vihdoin vähän ennen joulua onnistuin. Itselleni se oli todella iso ilon ja onnistumisen aihe. Ei kyllä uponnut siinä seurassa. Tätini mielestä pilasin mukavan hetken kun en edes viitsinyt yrittää.
Voi tämä oli ihana! Siis kudetuksen onnistuminen! Tätisi on ymmärtämätön tollo, hänelle ilmeisesti uudet autot ja matkat on ainoita oikeita ilonaiheita.
Vierailija kirjoitti:
Just mietin samaa tänään. Tosin, mulla läheiset on kyllä auttaneet asioissa, mutta joskus se auttaminen ja sekaantuminen menevät sekaisin.. eikä silti ole sellainen olo että välittävät. Pikemminkin päinvastoin. Joskus olen miettinyt että jos henkistä tukea olisi ollut eikä perhe käynyt mt:lme raskaaksi, olisin pärjännyt paremmin ilman sitä apuakin. Mutta nyt olen aivan loppu, usein mietin its***rhaa.
Läheiseni ovat kontrolloinnillaan, pilkallaan, vähättelelyllään, kritisoinnillaan, välinpitämättömyydellään, tuomitsevuudellaan, huomauttelullaan ja muistuttamisellaan saaneet tuntemaan itseni täysin arvottomaksi. Haluan vain pois enkä enää jaksa. En enää edes välitä siitä, olinko minä vai he oikeassa.
Tiesithän, että itsetuhoisiin ajatuksiin on saatavilla apua esimerkiksi valtakunnallisesta kriisipuhelimesta ja osalla paikkakunnista toimivista kriisikeskuksista. Voit myös hakeutua omaan terveyskeskukseesi tai hyvin akuutissa tilanteessa sairaalan päivystykseen. Kannattaa hakea apua!
Minä, introvertti. jaksan juuri ja juuri työpäivän töissä, sen jälkeen olen aivan loppu. Kerran viikossa käyn iäkkään isäni luona siivoamassa ja hoitamassa asiat. Vihaan työtäni vanhustenhoidossa, se vie kaiken energian. Jatkuvaa höpöttelyä ja turhia toissijaisia tehtäviä. Omaan elämään ei riitä energiaa töiden jälkeen, kun näiden dementikkojen kanssa joutuu säätämään päivät pitkät.
Juu. Minä olen samanlainen. Rakastan toki perhettäni, mutten jaksa heitä ja heidän seuraansa paria päivää vuodessa pidempään. Johtuu siitä, että olen heihin verrattuna todella erilainen ja toisaalta sitten taas siksi, että en ole saavuttanut elämässäni mitään mistä voisin olla ylpeä tai edes kiitollinen. Kiinnostuksen kohteemme eivät perheenjäsenteni ja minun välillä kohtaa. Minua ei niinkään kiinnosta maallinen mammona, vaan enemmänkin maailmankaikkeus ja miten se toimii. Tai ylipäätään kaiken teoriat. Miten joku solu toimii? Miten jostain niin yksinkertaisesta tulee jotain näin monimutkaista? Muita perheenjäseniäni kiinnostavat raha, status, omakotitalo, työelämä ja autot. En ole lainkaan heidän kanssaan samalla aaltopituudella.
Toisaalta taas koen olevani masentunut/uupunut tai miksei molempia. Jotenkin tämä yhteiskunta, missä elämme, tuntuu niin epäluonnolliselta, jopa sairaalta. Olen ollut työelämässä useita kertoja, mutta koskaan en ole kokenut sitä mitenkään hyväksi asiaksi. Tuli rahaa enemmän kuin kotisohvalla maatessa, mutta elämä tuntui vielä tyhjemmältä, kuin mitä se ennen oli. Ehkä osittain siitä johtuu, että tunnen oloni hyvin kuormittuneeksi perheeni kanssa, kun itse haluaisin vain paeta sitä elämää, missä perheenjäseneni elävät. Mene ja tiedä. Analysoidahan voi loputtomiin.
No kyllä mullakin menis järki tollasen suvun kanssa ihan ilman masennustakin :D