Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
5-vuotias ei uskalla olla yksin edes toisessa huoneessa
10.02.2020 |
Olen todennäköisesti vähintään lievästi erityisherkän lapsen äiti, ja tunnistan erityisherkän piirteitä myös itsessäni.
Lapsi tuntuu välillä ihan äärimmäisen raskaalta, sillä hän ei uskalla olla yksin missään. On siis 5-vuotias, ja joudun mennä mukaan kaikkialle lastensynttäreistä muihinkin juttuihin, mihin muut lapset menevät yksin. Edes kotona eri huoneessa oleilu ei onnistu, kun lapsi alkaa itkeä ja valittaa yksinäisyyttä. Nukkuu myös samassa huoneessa (omassa sängyssään ihan kiinni omassa sängyssäni), sillä omassa huoneessa tai "kaukana" minun sängystä hän alkaa oireilla ihan fyysisesti (yökastelu, itkuisuus) ja yöt voivat olla levottomia. Tämä nukkumisjärjestely ei ole mikään ongelma - yöt toimivat, mikäli hän saa nukkua viereisessä sängyssä, mutta muutoin tämä jatkuva minun läsnäolon vaatiminen on raskasta.
Lapsi on ollut päiväkodissa jo 1,5 vuotiaasta asti ja siellä ei ongelmaa ole, mutta oireilee kyllä selvästi, jos päivä on ollut pidempi. Alle 3-vuotiaana oireili, jos päivä venyi yli 6,5 tuntia (ei onneksi usein ollut tätä pidempiä päiviä), ja sitä vanhempana noin 7,5 tuntia on ollut ihan ok, mutta loppuviikosta voi olla jo raskasta, jos päivät ovat olleet tuon pituisia tai pidempiä koko viikon. Toki päiväkodin alkutaipaileilla oli ekan vuoden aina itkua ensimmäisen tunnin ajan kotiintulon jälkeen, ja koko illan, jos päivä oli yli 6-6,5 tuntia. Päiväkodin henkilökunnan mukaan erittäin hyvin käyttäytyvä lapsi, jolla ei ikinä mitään ongelmaa, ja kotona kaikki aina sitten purkautuu. Hän on siis hyvin erilainen päiväkodissa kuin kotona, vaikka on kyllä muutoin ihana lapsi myös kotona.
Tuntuu kuitenkin, että olen ihan loppu tähän, että minun pitäisi jatkuvasti olla lapsen kanssa eikä mitään pysty tekemään yksin. Leikkii hienosti yksinkin, mutta minun on oltava samassa huoneessa koko ajan. Voin viedä roskat yksin, jos sovitaan siitä etukäteen, koska tietää, että se on tosi nopea juttu. Kaupassa en voi käydä edes yhtä maitopurkkia hakemassa, niin että hän istuisi autossa, koska menee paniikkiin ja itkee hysteerisesti. Lähinnä vertaistukea kaipaan vanhemmilta, joilla samankaltainen lapsi ollut. Koska tämä vaihe menee ohi? Onko helpotusta luvassa?
Huomiona, että olen yh, ja lapsen isä näkee lasta vain muutaman kerran vuodessa, koska asuu todella kaukana. Tästä syystä minun täytyy olla usein myös paikalla, jotta lasta ei ala pelottaa, vaikka isänsä kanssa jutteleekin skypellä lähes päivittäin. Isässä ei vikaa, turvallinen on, mutta lapsi ikään kuin pelkää olla ilman minua. Olen pyrkinyt olemaan aina turvallinen, enkä koskaan ole jättänyt edes hoitoon häntä niin, että en olisi hyvästellyt - kyse ei siis ole siitä, että lapsi ei voisi luottaa siihen, että en jätä häntä.
Kommentit (69)
Meillä on molemmat lapset 3v asti olleet sisällä yksin kun käyn tekemässä tallityöt tai jotain muuta ulkohommaa. Vauvana olivat myös pikku hetkiä yksin kun mun piti käydä ulkona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävällinen vinkki: jätä se erityisherkkyydestä höpöttely vähemmälle. Sinulla on tietynlainen lapsi, jolla on tietynlainen vaihe menossa. Anna ajan kulua ja anna lapsellesi se, mitä hän tarvitsee tällä hetkellä, eli turvaa ja läsnäoloa. Lapset ovat erilaisia.
Tuo erityisherkkyys, jonka tuot esiin monessa viestissäsi, tuppaa olemaan sellainen itseään toteuttava profetia. Ja kyllä, todellakin tiedän mitä erityisherkkyydellä tarkoitetaan. Tiedän myös paljon äitejä, jotka sillä selittelevät yhtä ja toista ja tekevät lapsistaan vähintäänkin omituisia. Muistutan, että erityisherkkyys ei ole virallinen diagnoosi, vaan 'tee-se-itse'-erityispiirre. Se että nostat sen toistuvasti esiin viesteissäsi, antaa ymmärtää ettet ehkä pysty ihan rationaalisesti pohtimaan tilannettanne.
Muutamia hyviä neuvoja olet täällä saanut! Lue ne ajatuksella .
Lapsi on ollut ihan syntymästä asti tälläinen, ei siis ole mikään yhtäkkinen vaihe. Ja jos tiedät mitä erityisherkkyys voi tarkoitta, niin tietänet myös, että se EI tosissaan ole edes diagnoosi tai muu vastaava, vaan joukko persoonallisuuspiirteitä, jotka ilmenevät hieman eri tavoin ja eri "voimakkuuksilla" eri ihmisissä.
Tämä tulee lapsessani esiin esimerkiksi niin, että hän pohtii asioita erittäin syvällisesti, on huolestunut luonnostaan asioista ja kyselee syvällisiä kysymyksiä vaikkapa kuolemasta, eläytyy toisten tunnetiloihin voimakkaasti, pelkää esim. kovia ääniä (ihan vauvasta asti "voimakkaat" ärsykkeet ovat saaneet itkuun) ei siis vain yhtäkkiä, vaan myös kovaa puheensorinaa yms., vähän huonosti olevat vaatteet ja pesuohjelaput ovat maailmanloppu jne. Hän on myös hitaasti lämpenevä, eli monet asiat ovat ok, mikäli saa aikaa sulatella. Nämä on hyvin tyypillisiä piirteitä erityisherkillä persoonallisuuksilla.
Tästä huomiostani en ole puhunut ääneen kenellekään "oikeassa" elämässä, vaan pidän sitä vaan "ohjenuorana" siten, että osaan paremmin huomioida lapsen tarpeet ja ymmärtää hänen tapojaan kokea maailma. Samalla tavalla kuin kuka tahansa vanhempi, joka on kiinnittänyt huomiota lapsensa persoonallisuuteen.
Mun lapsessani on samoja piirteitä, ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Olet huolestunut tästä lapsesi riippuvaisuudesta, mutta ehkä enemmän väsynyt siihen, ettet saa hetken "rauhaa" tai lepoa?
Lapsesi persoonallisuus ja elämäntilanteesi ovat kuormittava yhtälö.
Uskon, että ajan myötä helpottaa. Voisitko saada joskus joltain apua arkeen?
Vierailija kirjoitti:
Olette ajautuneet kierteeseen. Lapsi vaatii ja vaatii ja sinä annat ja annat.
Tarjoamalla sitä turvaa 24/7 ruokit lapsessa pelkoa että pelättävää tosiaan on.
Kai tuon ikäinen vaatii kun ei ole saanut. Laspsi viety jo 1.5v hoitoon. Ei noin pienen paikka ole hoidossa, vielä 6-7 h päiviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävällinen vinkki: jätä se erityisherkkyydestä höpöttely vähemmälle. Sinulla on tietynlainen lapsi, jolla on tietynlainen vaihe menossa. Anna ajan kulua ja anna lapsellesi se, mitä hän tarvitsee tällä hetkellä, eli turvaa ja läsnäoloa. Lapset ovat erilaisia.
Tuo erityisherkkyys, jonka tuot esiin monessa viestissäsi, tuppaa olemaan sellainen itseään toteuttava profetia. Ja kyllä, todellakin tiedän mitä erityisherkkyydellä tarkoitetaan. Tiedän myös paljon äitejä, jotka sillä selittelevät yhtä ja toista ja tekevät lapsistaan vähintäänkin omituisia. Muistutan, että erityisherkkyys ei ole virallinen diagnoosi, vaan 'tee-se-itse'-erityispiirre. Se että nostat sen toistuvasti esiin viesteissäsi, antaa ymmärtää ettet ehkä pysty ihan rationaalisesti pohtimaan tilannettanne.
Muutamia hyviä neuvoja olet täällä saanut! Lue ne ajatuksella .
Lapsi on ollut ihan syntymästä asti tälläinen, ei siis ole mikään yhtäkkinen vaihe. Ja jos tiedät mitä erityisherkkyys voi tarkoitta, niin tietänet myös, että se EI tosissaan ole edes diagnoosi tai muu vastaava, vaan joukko persoonallisuuspiirteitä, jotka ilmenevät hieman eri tavoin ja eri "voimakkuuksilla" eri ihmisissä.
Tämä tulee lapsessani esiin esimerkiksi niin, että hän pohtii asioita erittäin syvällisesti, on huolestunut luonnostaan asioista ja kyselee syvällisiä kysymyksiä vaikkapa kuolemasta, eläytyy toisten tunnetiloihin voimakkaasti, pelkää esim. kovia ääniä (ihan vauvasta asti "voimakkaat" ärsykkeet ovat saaneet itkuun) ei siis vain yhtäkkiä, vaan myös kovaa puheensorinaa yms., vähän huonosti olevat vaatteet ja pesuohjelaput ovat maailmanloppu jne. Hän on myös hitaasti lämpenevä, eli monet asiat ovat ok, mikäli saa aikaa sulatella. Nämä on hyvin tyypillisiä piirteitä erityisherkillä persoonallisuuksilla.Tästä huomiostani en ole puhunut ääneen kenellekään "oikeassa" elämässä, vaan pidän sitä vaan "ohjenuorana" siten, että osaan paremmin huomioida lapsen tarpeet ja ymmärtää hänen tapojaan kokea maailma. Samalla tavalla kuin kuka tahansa vanhempi, joka on kiinnittänyt huomiota lapsensa persoonallisuuteen.
Erityisherkkä lapsi on toki ollut syntymästään asti erityisherkkä ja tulee sitä aina olemaankin. Mutta hän on samaan aikaan myös lapsi, jolla on eri ikäkausiin liittyvää toimintaa. Tästä syystä ei siis ehkä tosiaan kannata niinkään korostaa sitä erityisherkkyyttä edes omassa ajattelussaan vaan sitä että lapsi nyt on tällainen ja hänellä on tällainen vaihe. Toki erityisherkkyyden huomioiminen auttaa sinua ymmärtämään lasta mutta toisaalta se voi myös kuormittaa sinua kun katsot lasta tämän extra-vaativuutta usein tarkoittavan erityisherkkyyden läpi. Hän ei nimittäin tosiaankaan tule enää parikymppisenä nukkumaan sinun vieressäsi tai purskahda itkuun kun huomaa sinun siirtyneen toiseen huoneeseen. Se vaihe menee ohi kun lapsi kasvaa.
Ja koska olet parasta mitä tuollainen lapsi voi kaivata: ymmärrät häntä ja annat hänen totutella elämään tukien ja häntä turvaten, tämä elämänvaihe alkaa varmasti helpottaa jo muutaman vuoden kuluessa. Hyviä vinkkejä tulikin jo tuolla ekalla sivulla. Tsemppiä silti, on varmasti kuormittavaa jos omassakin persoonassa on erityisherkkyyden piirteitä. T. Erityisherkkä jota vanhemmat eivät ymmärtäneet yhtään ja karaisivat lapsena "pakolla" ja tämä johti mm. pahaan pakko-oireiseen häiriöön
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette ajautuneet kierteeseen. Lapsi vaatii ja vaatii ja sinä annat ja annat.
Tarjoamalla sitä turvaa 24/7 ruokit lapsessa pelkoa että pelättävää tosiaan on.
Kai tuon ikäinen vaatii kun ei ole saanut. Laspsi viety jo 1.5v hoitoon. Ei noin pienen paikka ole hoidossa, vielä 6-7 h päiviä.
Juuri näin. Ei ole saanut eikä saa nytkään. Sillä lapsi on koko ajan vailla. Nämä vauvanna hoitoon vievät vanhemmat täällä alapeukuttaa kommenttiasi. Se on vaan tosiasia ettei noin pienen paikka ole missään hoidossa ja erossa äidistä. Tykkätte tai ette siitä. Sidä voi kysyä vaikka keneltä psykologilta/psykiatrilta.
Jos lapsen tuttu hoitaja ”katoaa”, lapsen oma kokemus olemassaolostaan lakkaa. Kokemus on vauvalle hyvin ahdistava. Puhutaan ”annihilaatiokauhusta” eli hajoamisen tunteesta, jonka valtaan vauva tuolloin joutuu. Vastaavaa voivat aikuiset kokea joskus paniikkikohtauksessa tai muun vakavan, mielenterveyttä uhkaavan ahdistuksen vallassa.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/10/12/minka-ikainen-lapsi-kestaa-yon…
Lapsi alkaa toisella ikävuodella ymmärtää, että hän on vanhemmistaan erillinen ihminen. Lapsi alkaa pelätä vanhempiensa menettämistä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lapsi seuraa vanhempiaan tiiviisti, ahdistuu ja loukkaantuu herkästi, jos nämä ovat poissa lähettyviltä liian kauan. Pienen lapsen on vaikea hahmottaa aikaa ja ymmärtää, että ero vanhemmasta ei ole lopullinen. Erossa oloon sopeutumiseen vaikuttavat lapsen iän lisäksi lapsen temperamentti ja aiemmat kokemukset.
Lähempänä kolmen vuoden ikää lapsen alkaa olla helpompi erota vanhemmistaan ja kestää heidän poissaoloaan jonkin aikaa. Lapsen mielikuva vanhemmistaan on jo sen verran vakiintunut, että hän kykenee esimerkiksi päivän kestävän eron aikana palauttamaan mieleensä mielikuvan vanhemmistaan ja saamaan siitä lohtua.
https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/pieni-lapsi…
Tuohan on suoraan kuin AP lapsi!
Yrittäkää nyt vanhemmat edes ymmärtää mitä sille lapselle teette, kun viette hänet vauvana hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette ajautuneet kierteeseen. Lapsi vaatii ja vaatii ja sinä annat ja annat.
Tarjoamalla sitä turvaa 24/7 ruokit lapsessa pelkoa että pelättävää tosiaan on.
Kai tuon ikäinen vaatii kun ei ole saanut. Laspsi viety jo 1.5v hoitoon. Ei noin pienen paikka ole hoidossa, vielä 6-7 h päiviä.
Juuri näin. Ei ole saanut eikä saa nytkään. Sillä lapsi on koko ajan vailla. Nämä vauvanna hoitoon vievät vanhemmat täällä alapeukuttaa kommenttiasi. Se on vaan tosiasia ettei noin pienen paikka ole missään hoidossa ja erossa äidistä. Tykkätte tai ette siitä. Sidä voi kysyä vaikka keneltä psykologilta/psykiatrilta.
Jos lapsen tuttu hoitaja ”katoaa”, lapsen oma kokemus olemassaolostaan lakkaa. Kokemus on vauvalle hyvin ahdistava. Puhutaan ”annihilaatiokauhusta” eli hajoamisen tunteesta, jonka valtaan vauva tuolloin joutuu. Vastaavaa voivat aikuiset kokea joskus paniikkikohtauksessa tai muun vakavan, mielenterveyttä uhkaavan ahdistuksen vallassa.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/10/12/minka-ikainen-lapsi-kestaa-yon…
Lapsi alkaa toisella ikävuodella ymmärtää, että hän on vanhemmistaan erillinen ihminen. Lapsi alkaa pelätä vanhempiensa menettämistä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lapsi seuraa vanhempiaan tiiviisti, ahdistuu ja loukkaantuu herkästi, jos nämä ovat poissa lähettyviltä liian kauan. Pienen lapsen on vaikea hahmottaa aikaa ja ymmärtää, että ero vanhemmasta ei ole lopullinen. Erossa oloon sopeutumiseen vaikuttavat lapsen iän lisäksi lapsen temperamentti ja aiemmat kokemukset.
Lähempänä kolmen vuoden ikää lapsen alkaa olla helpompi erota vanhemmistaan ja kestää heidän poissaoloaan jonkin aikaa. Lapsen mielikuva vanhemmistaan on jo sen verran vakiintunut, että hän kykenee esimerkiksi päivän kestävän eron aikana palauttamaan mieleensä mielikuvan vanhemmistaan ja saamaan siitä lohtua.
https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/pieni-lapsi…
Tuohan on suoraan kuin AP lapsi!
TÄMÄ!
ap:n syyllistäminenkö on tässä nyt ratkaisu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan meidän tilanteelta 5 v sitten! Itselläni alkoi kärsivällisyys välillä loppua. Jos sinulla ei ole ketään aikuista, jonka kanssa lapsi viihtyisi, niin eniten olen huolissani sinun jaksamisestasi. Omalla lapsellani sentään on isäkin. Toivottavasti teillä on esim. läheiset isovanhemmat. Tai jos teille pyytäisi jonkun lapsen vanhempineen leikkitreffeille niin, että lapset ehkä jossain vaiheessa uskaltaisivat jäädä välillä yhdessä kumman tahansa kotiin?
Teilläkin on ero takana, niin kuin meilläkin. Olen itse ajatellut, että tuollainen takertuvuus saattaa johtua jo alun perin herkän lapsen hylätyksi tulemisen tunteesta. Oma lapsen kanssa puhuttiin paljon noista peloista. Minulle jäi kuva, että hän oikeeasti pelkää, että matkalla postilaatikolle äitivoi kadota tai kuolla. Kaksi ensimmistä kouluvuotta olivat hankaia, kun itse piti käydä töissä, ja lapsi ei olisi uskaltanut odottaa kotona ja kävellä yksin kouluun.
Kymmenvuotiaana on edelleen herkkä ja saattaa pelätä välillä outojakin asioita, mutta ikä tekee ihmeitä, pärjää jo kotona tuntikausia yksinkin jos tarvitsee. Harrastuksiin meneminen on alkanut sujua vähitellen. Lapseni on joissain asioissa kehittynyt ikäisiään nopeammin, joissakin asioissa hitaammin. Suhtaudun niin, että itsenäistymisessä kehitys nyt vain laahaa pari vuotta jäljessä.
Tuollaisen lapsen kanssa joutuu tasapainoilemaan paapamisen ja pakkoreipastamisen ääripäitten välillä. Pikkuisen pitää ehkä jopa pakottaa voittamaan pelkoja, ihan käytännön syistäkin, mutta hyvin hyvin varovasti. Lapselle itselleen kysymys on itsetuntoa kohottavista tai tuhoavista onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksista.
Kyllä se siitä helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
ap:n syyllistäminenkö on tässä nyt ratkaisu?
Ei kun kerrotaan mistä on kyse. Siitä kai tässä oli puhe. Täällä ei osa edes ymmärrä kasvatuksesta perusasioita. Viedään lapsi vauvana hoitoon jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt vanhemmat edes ymmärtää mitä sille lapselle teette, kun viette hänet vauvana hoitoon.
1,5-vuotias ei ole vauva. Jestas mitä trolleja.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan meidän tilanteelta 5 v sitten! Itselläni alkoi kärsivällisyys välillä loppua. Jos sinulla ei ole ketään aikuista, jonka kanssa lapsi viihtyisi, niin eniten olen huolissani sinun jaksamisestasi. Omalla lapsellani sentään on isäkin. Toivottavasti teillä on esim. läheiset isovanhemmat. Tai jos teille pyytäisi jonkun lapsen vanhempineen leikkitreffeille niin, että lapset ehkä jossain vaiheessa uskaltaisivat jäädä välillä yhdessä kumman tahansa kotiin?
Teilläkin on ero takana, niin kuin meilläkin. Olen itse ajatellut, että tuollainen takertuvuus saattaa johtua jo alun perin herkän lapsen hylätyksi tulemisen tunteesta. Oma lapsen kanssa puhuttiin paljon noista peloista. Minulle jäi kuva, että hän oikeeasti pelkää, että matkalla postilaatikolle äitivoi kadota tai kuolla. Kaksi ensimmistä kouluvuotta olivat hankaia, kun itse piti käydä töissä, ja lapsi ei olisi uskaltanut odottaa kotona ja kävellä yksin kouluun.
Kymmenvuotiaana on edelleen herkkä ja saattaa pelätä välillä outojakin asioita, mutta ikä tekee ihmeitä, pärjää jo kotona tuntikausia yksinkin jos tarvitsee. Harrastuksiin meneminen on alkanut sujua vähitellen. Lapseni on joissain asioissa kehittynyt ikäisiään nopeammin, joissakin asioissa hitaammin. Suhtaudun niin, että itsenäistymisessä kehitys nyt vain laahaa pari vuotta jäljessä.
Tuollaisen lapsen kanssa joutuu tasapainoilemaan paapamisen ja pakkoreipastamisen ääripäitten välillä. Pikkuisen pitää ehkä jopa pakottaa voittamaan pelkoja, ihan käytännön syistäkin, mutta hyvin hyvin varovasti. Lapselle itselleen kysymys on itsetuntoa kohottavista tai tuhoavista onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksista.
Kyllä se siitä helpottaa.
Kyllä se sitten helpottaa kun tuo kehitysvaihe on ohi, ei ennen. Lukekaa nyt hyvät ihmiset edes vähän lapsen kehityksestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt vanhemmat edes ymmärtää mitä sille lapselle teette, kun viette hänet vauvana hoitoon.
1,5-vuotias ei ole vauva. Jestas mitä trolleja.
Eli et ymmärrä ihmisen kehityksestä mitään. OK
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt vanhemmat edes ymmärtää mitä sille lapselle teette, kun viette hänet vauvana hoitoon.
1,5-vuotias ei ole vauva. Jestas mitä trolleja.
Eli et ymmärrä ihmisen kehityksestä mitään. OK
Ei nämä ymmärrä. On kuin puupökkelön tasolla olevia vanhempia.
Tyypillistä av:ta. Kukaan ei ymmärrä kasvatuksesta eikä lapsen kehityksestä mitään. Voi lapsiparkoja :/
En nyt oikein ymmärrä, että miksi alle kouluikäisen LAPSEN tulisi viihtyä yksin...
Mutta asunkin ulkomailla, jossa lapset saa olla lapsia.
Hölyn pölyä koko " erityisherkkyys". Lapsi on rasittava roikkuva, kitisijä, itkijä niin nykyään se on erityisherkkä. Ennen se olisi vain ollut halvatun rasittava.
Mulla ihan "tavallinen" tyttö joka vasta kolmannella luokalla uskalsi ensimmäistä kertaa jäädä yksin kotiin. Häntä vain pelotti olla yksin, en nähnyt syytä yrittää mitenkään "opettaa" yksinoloa vaan odotin lapsen olevan itse valmis. Ei myöskään viihdy edelleenkään yksin eri huoneessa, vaan hakeutuu aina sinne missä muutkin ovat (meidän perheessä onneksi 4 hlöä niin joku seuralainen löytyy helposti). Kyse ei ole enää siitä etteikö uskaltaisi, mutta ei vain viihdy. Eiköhän se sitten teini-iässä ala omassa huoneessaan norkoilemaan ;) Veli on ollut lapselle aivan hirmuisen tärkeä koko elämän, edelleen jakavat huoneen omasta tahdostaan, luulen että ilman veljeä tyttömme olisi paljon vaativampi ja seurankipeämpi meitä aikuisia kohtaan. Ehkä Ap:n lapselle sopisi joku lemmikki seuraksi, jos sisaruksia ei ole? Toki lemmikki on aikuisen hoidettava, mutta toisi lapselle paljon iloa.
Alue: Aihe vapaa
Tuo, että joskus helpottaa, ja että reipastuu koulun alettua oli ehkä se mitä halusin kuulla. Tiedän, että äitiys on 24/7, kun on pääsääntöisesti yksin ja ilman tukiverkkoa, mutta väillä tulee hetkiä, jolloin tuntee, että se kaikki on liikaa, kun ei saa edes sitä vartin taukoa päivässä vaan olla ja katsoa vaikka TV:tä, ja joutuu kulkea mukana kaikissa lapsen menoissa, päiväkotia lukuunottamatta.