Miten joillekin tulee niin vahva konfliktien pelko?

Hyvä kysymys. Anyone?

Lapsuudenkodissani jo pienet konfliktit kärjistyivät päivittäiseksi huudoksi ja väkivallaksi. Edelleen pelottaa, jos muut ärsyyntyvät vaikkapa töissä.

Hävinneet, vaikka ovat olleet oikeassa, mutta vaan heikompia? Ja siitä on sitten vastapuoli satuttanut ja syyttänyt (kun joutui jyräämään saamatta sikalilla vastustajitta).

Mitä on konflikti? Jos tarkoitetaan jounkun toisen tahdon polkemista omaksi voitoksi, ei kiitos.

Jos asiasta ei voida keskustella kompromissia, kannattaa ajan säästämiseksi lähteä vain eri suuntiin.

Onko tästä kokemuksia?

Ap

Joillekkin konflikti tarkoittaa sitä että vähän huudetaan ja sen jälkeen kaikki on ok. Toiselle se tarkoittaa ikuista vihanpitoa, mahdollisesti raakaa väkivaltaa tai jopa henkirikosta. Ei kannata leikkiä ihmisten kanssa.

Meillä ei lapsuudenkodissa ollut konflikteja koskaan, vaan ikävät asiat hyssyteltiin kuoliaaksi.

En oppinut kiistelemään, ja jokainen vihainen ele tai sana saa minut paniikin valtaan. Olen liian herkkä, mutta vaikea sitä piirrettä on muuttaakaan.

Itsellä myös juontaa juurensa lapsuudesta. Meillä lapsilla ei ollut kotona juurikaan sananvaltaa mihinkään, enkä ole oppinut luottamaan siihen että minulla olisi vieläkään. Kehitystä on kyllä tapahtunut. Vaikeuttaa kyllä aivan konfliktitontakin elämää kun en uskalla ilmaista itseäni, kun en usko että kukaan ottaa minua tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tässä nyt tarkoiteta sitä, kun joku konfliktien pelossa mukautuu ja joustaa kohtuuttoman paljon.

Mä olen mukautuvinani ja joustavinani. Myöntelen tyyliin "kyllä kyllä, aivan niin", mutta annan toisen sanomisten mennä kuitenkin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En ole draamaqueenien kanssa tekemisissä kuin pakon edessä. Turhaa ajan ja energian haaskausta.  Kyse ei siis ole mistään varsinaisesta pelosta vaan pikemminkin omasta mukavuudenhalustani. Yksityiselämässäni ei draamaqueeneja  ole eikä onneksi ole nykyisessa työpaikassanikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkodissani jo pienet konfliktit kärjistyivät päivittäiseksi huudoksi ja väkivallaksi. Edelleen pelottaa, jos muut ärsyyntyvät vaikkapa töissä.

Eli sinulla se on trauma.

Mutta ei aina. Erityisherkät eivät pidä konflikteista luonteensa takia. Kaikenlainen äärimmäinen meno hämmentää ja saa tolaltaan.

Osittain biologiaa? Muinoin saatettiin jättää yksin se, joka oli liikaa eri mieltä muiden kanssa. Se saattoi koitua kuolemaksi. Mitä vaikutusvaltaisemman kanssa riitelee, sitä pahemmat seuraukset.

Lapsuudenperheessäni opin pitämään puoleni konfliktitilanteissa. En pelkää. Minulla on tarvittaessa kova ääni ja en hakkaa, mutta puolustan tarvittaessa kyllä myös fyysistä koskemattomuuttani.

Tuntemani pelkurit ovat pitkävihaisia ja luovuttavat huutamisesta liian helposti, ilman että saavat ratkaisua. Sitten kyräilevät, mököttävät, odottavat tilaisuutta kostaa ja puhuvat paskaa selän takana. Heillä on pinnallinen sivistys, mutta ei syvällisempää. Heiltä puuttuu harkintaa, ratkaisukykyä ja joskus moraaliakin elämän suurissa käänteissä. He ovat muutenkin vaikeita ihmisiä.

Pieni räiskähdys, avoimuus ja nopea leppyminen olisivat parasta!

Olin lapsena myös paljon yksin. En pelkää itseni kanssa olemista tai syrjään jäämistä. Löydän kyllä tieni. Minulla ei ole kammoja eikä pelkoja.

13.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni opin pitämään puoleni konfliktitilanteissa. En pelkää. Minulla on tarvittaessa kova ääni ja en hakkaa, mutta puolustan tarvittaessa kyllä myös fyysistä koskemattomuuttani.

Tuntemani pelkurit ovat pitkävihaisia ja luovuttavat huutamisesta liian helposti, ilman että saavat ratkaisua. Sitten kyräilevät, mököttävät, odottavat tilaisuutta kostaa ja puhuvat paskaa selän takana. Heillä on pinnallinen sivistys, mutta ei syvällisempää. Heiltä puuttuu harkintaa, ratkaisukykyä ja joskus moraaliakin elämän suurissa käänteissä. He ovat muutenkin vaikeita ihmisiä.

Pieni räiskähdys, avoimuus ja nopea leppyminen olisivat parasta!

Lapsuudenperheessäsi ei kai opetettu sitä, että ihmisillä on erilaisia kommunikointitapoja? On vaikea saada yhteys ihmisiin, jos olettaa vain sen oman tavan oikeaksi.

Minä auon päätäni jokaiselle koiraansa vapaana pitävälle vesipäälle.

En tiedä. Herkkähipiäisyys ehkä?

Olen huomannut että kun pelkästään katsoo silmiin niin hätäännytään ja aletaan täristä.

Ihan miehet siis. Kun minä miehenä katson mittaavasti että millainen henkilö on kyseessä ja puhuuko totta.

Niin alkaa väpinä ja alituinen tutina.

Minusta sellainen ihminen salaa aina jotain.

Minä olen ollut sairaalloisesti konflikteja pelkäävä. Itsellä todennäköisesti syynä se, etten saanut kotoa tervettä mallia miten toimia konfliktitilanteessa. Ja syy siihen sitten taas oli todella arvaamaton ja raivoisa ja joskus väkivaltaankin turvautuva isä.

Olin koko ajan hälytystila koska mikä tahansa tilanne sattoi olla tai olla olematta konfliktin aihe, ja "konflikti" meillä tarkoitti sitä, että haukuttiin ja karjuttiin naama punaisena eikä ollut minkäänlaista kykyä puolustautua. Jokainen konflikti oli katastrofi. En koskaan saanut oppia että minulla on oikeus kieltäytyä. En saanut oppia että minulla on rajat, joita toiset eivät saa ylittää.

Minusta tuli aikuinen, joka hysteerisesti pelkäsi kaikkia konflikteja, kuten myös sitä että suututtaisin jonkun, koska minulla ei ollut tiedossa tai käytössä muita malleja kuin kotoa opitut. Jokainen konflikti oli katastrofi ja maailmanlooou ja masentuneena se tarkoitti itsetuhoisuutta.

Lyhyesti: Lapsuudenaikainen trauma

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni opin pitämään puoleni konfliktitilanteissa. En pelkää. Minulla on tarvittaessa kova ääni ja en hakkaa, mutta puolustan tarvittaessa kyllä myös fyysistä koskemattomuuttani.

Tuntemani pelkurit ovat pitkävihaisia ja luovuttavat huutamisesta liian helposti, ilman että saavat ratkaisua. Sitten kyräilevät, mököttävät, odottavat tilaisuutta kostaa ja puhuvat paskaa selän takana. Heillä on pinnallinen sivistys, mutta ei syvällisempää. Heiltä puuttuu harkintaa, ratkaisukykyä ja joskus moraaliakin elämän suurissa käänteissä. He ovat muutenkin vaikeita ihmisiä.

Pieni räiskähdys, avoimuus ja nopea leppyminen olisivat parasta!

Lapsuudenperheessäsi ei kai opetettu sitä, että ihmisillä on erilaisia kommunikointitapoja? On vaikea saada yhteys ihmisiin, jos olettaa vain sen oman tavan oikeaksi.

Yhtä hyvin minusta voisi opettaa tuollaiselle konfliktia pelkäävälle, että ei ole vaarallista, vaikka joku hermostuu tai suuttuu.

Konflikteja pelkäävissä minusta yhteinen nimittäjä on se, että ristiriitoja ei sitten käsitellä. Jos ristiriita tulee, konflikteja pelkäävä joko vetäytyy kuoreensa tai sitten silmin nähden ahdistuu niin, että asiat, jotka aiheuttivat ristiriidan, eivät päädy selvittettäväksi. Konfliktia pelkäävän pitäisi ymmärtää, että vaikka joku suuttuu, ei haittaa, vaikka niin tapahtuisi, koska sitten asiat voidaan kuitenkin käsitellä, kun suuttuja on vähän rauhoittunut.

Tästä syystä koen itse nuo konfliktin välttelijät vaikeiksi ihmisiksi.

Ja kun vielä joku kuitenkin ymmärtää väärin: minusta raivoaminen ei ole rakentavaa. Suuttuminen on taas inhimillistä, mutta siihen pitäisi osata suhtautua ja kanavoida se käytöksenä niin, ettei aiheuta muille kohtuutonta haittaa.

Väkivaltaiset lapsuuden olosuhteet. Jos joku esim. korottaa minulle ääntä niin varaudun tappelemaan automaattisesti ja mietin jo valmiiksi ensimmäisen siirtoni.

Asiallista kritiikkiä ja pettymyksiä voi ilmaista muutenkin kuin raivoamalla kontrolloimattoman ja irrationaalisen oloisesti.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni opin pitämään puoleni konfliktitilanteissa. En pelkää. Minulla on tarvittaessa kova ääni ja en hakkaa, mutta puolustan tarvittaessa kyllä myös fyysistä koskemattomuuttani.

Tuntemani pelkurit ovat pitkävihaisia ja luovuttavat huutamisesta liian helposti, ilman että saavat ratkaisua. Sitten kyräilevät, mököttävät, odottavat tilaisuutta kostaa ja puhuvat paskaa selän takana. Heillä on pinnallinen sivistys, mutta ei syvällisempää. Heiltä puuttuu harkintaa, ratkaisukykyä ja joskus moraaliakin elämän suurissa käänteissä. He ovat muutenkin vaikeita ihmisiä.

Pieni räiskähdys, avoimuus ja nopea leppyminen olisivat parasta!

Ymmärrän hyvin tämän kommentin ja koen tällaiset ihmiset, jotka saattavat räiskähtää, mutta leppyä nopeasti, tututustuttuani heihin, turvallisina ja ymmärrettävinä. En koe sitä uhkana, jos joku suutahtaa.

 Ja mitä olen lukenut nyt tämän keskustelun kommentteja, niin se on aivan eri asia, että jos aikuisena ihmisenä kohtaan toisen aikuisen, joka käyttäytyy näin. Kuin että on lapsi, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia puolustautua raivoavaa aikuista vastaan. Jälkimmäinen ei ole minusta oikeutettua.