Lue keskustelun säännöt.
Siinä on suuri ero tapaako tulevan puolison 20- vai 30-vuotiaana.
05.02.2020 |
Hyvin harva on vähän päälle parikymppisenä kovinkaan kypsä ihminen. Kun tapaa yli 30-vuotiaana uuden kumppanin, on niin makeeta kun sen kumppanin eikä esim appivanhempien tarvitse tietää siitä keskeneräisestä ihmisestä mitään. Olen huomannut että jos appivanhemmat ja muu suku saa uudesta tulokkaasta huonon ensivaikutelman, voi se jäädä päälle vuosikymmeniksi.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Jotkut tapaavat aviopuolisonsa vasta nelikymppisinä. Huh.
Ja jotkut viisikymppisenä. Eikö se ole iloinen asia missä iässä vain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa parikymppisistä, nyt olemme nelikymppisiä. Meillä oli sellaista helppoa aikaa anoppien ja appien kanssa nuo vuodet 20-30. Sen jälkeen kun saatiin lapsia, alkoi oikeasti paljastumaan ihmisten todelliset luonteet ja mielikuvat on muuttuneet. Asiaa ei myöskään auta sairaudet, katkeruudet ja alkavat muistisairaudet. Jos olisin tullut tähän kuvioon vasta kolmikymppisenä, olisin varmaan juossut karkuun. Nyt tähän sai sentään vähän siedätystä pikkuhiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän sellaisenkin tapauksen, jossa alle 30v mies ei voinut lenkittää naisen koiraa, koska ei ollut hänen. Sitten hän ei tervehtinyt lainkaan anoppia kun tämä tuli kylään. Ja mikä pahinta, nämä vielä lopulta päätyivät yhteen.
Ja tuo mieskö muuttui kultakimpaleeksi kolmekymmentä täytettyään?
Tämä on sikäli minua läheltä koskettava aihe, että tapasin mieheni ensi kerran 22-vuotiaana. Ihastuin ja otin kontaktiakin, mutta en nähtävästi riittävän selkeästi, kun se ei johtanut yhtään mihinkään. Tai sitten en ollut kiinnostava.
Tapasimme uudestaan, kun olimme molemmat 30, minä vielä avoliitossa. Nuoruuden tunne palasi mieleen ja repäisin itseni irti silloisesta liitostani. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat.
Olen usein miettinyt tietenkin, että mitä jos. Olisimme ehkä saaneet lapsemme nuorempana. Olisimme ehkä saaneet yhden lapsen enemmän. Olisimme saaneet kahdeksan yhteistä vuotta enemmän - olettaen että molemmissa tapauksissa olisimme yhdessä loppuikämme. Olisimme varmasti riidelleet enemmän, ehkä jompikumpi olisi koettanut, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Olisimme joutuneet luopumaan mielenkiintoisista työtehtävistä parisuhteemme vuoksi.
Ainakin minä olisin ollut monta kertaa sietämätön kumppani. Tai sitten en. Ehkä olisin seestynyt hänet saatuani, kuten nyt seestyin. Koskaan emme saa tietää. Mutta yksi asia on varma: en vaihtaisi pois näitä lapsia, jotka saimme yhdessä, ehkä joidenkin mielestä liian vanhoina.
Näin 25-vuotiaana en koe olevani kypsempi kuin 20-vuotiaana. Elämää on ollut ja kokemuksia kahlattu läpi. Olen muuttunutkin vähän ihmisenä. Mutta sitähän tapahtuu läpi elämän. Mun mielestä parisuhteen täytyy kestää tällaista muutosta. Muutenhan kumppania pitäisi olla alvariinsa vaihtamassa. Ja jos tietää, millainen toinen on ollut nuorena, niin ehkä ymmärtää sitä ihmistä paremmin. Siihen perustuu lapsuudenystävätkin. Olisin ollut ihan yhtä hyvä kumppani poikaystävälleni 20-vuotiaana kuin nyt. Syvältä sisältä en ole muuttunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entäs, jos tapasi kumppaninsa, kun molemmat oli 15? Meillä näin. Nyt 40+ ja edelleen yhdessä. Lapsia saatiin välillä 25-35.
No teillähän tilanne on se että kälyt, langot ja apet tutustuvat lapseen ja näkevät sen kasvutarinan kun siitä lapsesta kasvaa aikuinen. Ne taas ketkä tapaa yli 30v, niin nämä puolison sukulaiset tutustuvat useimmiten vain aikuiseen eivätkä tiedä miten siihen pisteeseen on päästy.
Hyvin paljon tiedän tapauksia joissa appivanhemmat harmittelee miniä- tai vävykokelasta kun ei osaa päättää opiskeluiden tai töiden aloittamisesta tai valitsemisesta. Tai joku muu asia minkä aika voi korjata. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän sellaisenkin tapauksen, jossa alle 30v mies ei voinut lenkittää naisen koiraa, koska ei ollut hänen. Sitten hän ei tervehtinyt lainkaan anoppia kun tämä tuli kylään. Ja mikä pahinta, nämä vielä lopulta päätyivät yhteen.
Ja tuo mieskö muuttui kultakimpaleeksi kolmekymmentä täytettyään?
Tuskin muuttui, mutta pointti oli se, että ei tämäkään mies voi enää uutta ensivaikutelmaa anoppiinsa tehdä vaikka tuosta vielä kasvaisikin aikuiseksi. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelisin, että on kiva jos se tuleva puoliso tuntee minut pitemmältä ajalta. Vähän sama on kavereiden kanssa. Minulla on hyviä ystäviä, joihin olen tutustunut yli 30-vuotiaana, mutta eivät he oikein tajua mitään kun puhun heille jostain vanhemmista muistoista tai vanhoista tutuista.
Riippuu aivan ihmisestä. Itse olin täysi raakile parikymppisenä. Jotkut ovat myöhään kukkijoita:).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin 25-vuotiaana en koe olevani kypsempi kuin 20-vuotiaana. Elämää on ollut ja kokemuksia kahlattu läpi. Olen muuttunutkin vähän ihmisenä. Mutta sitähän tapahtuu läpi elämän. Mun mielestä parisuhteen täytyy kestää tällaista muutosta. Muutenhan kumppania pitäisi olla alvariinsa vaihtamassa. Ja jos tietää, millainen toinen on ollut nuorena, niin ehkä ymmärtää sitä ihmistä paremmin. Siihen perustuu lapsuudenystävätkin. Olisin ollut ihan yhtä hyvä kumppani poikaystävälleni 20-vuotiaana kuin nyt. Syvältä sisältä en ole muuttunut.
Hyviä ajatuksia ja ne johdattavat miettimään onko sillä merkitystä missä iässä tapaa oikean kumppanin. Jotkut väittävät, että 20-vuotiaana tuijotetaan pelkkää ulkonäköä ja se on varmasti hyvin paljon totta. Mutta toisaalta myös 30-vuotiaat määrittävät keskeisesti ulkonäön perusteella. Mutta 30-vuotiaalla on parinhaussa muitakin tiukkoja kriteereitä, joista kannattaa pitää kiinni kun tietää jo mitkä asiat vaikuttaa suhteessa paljon ja mitkä asiat vähän. Eli johdattaisi siihen päätelmään, että elämänkokemus kasvattaa ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut tapaavat aviopuolisonsa vasta nelikymppisinä. Huh.
Ja jotkut viisikymppisenä. Eikö se ole iloinen asia missä iässä vain?
Tietenkin on. Ketjussa piti pohtia mikä ero on parisuhteen tarinan alkamisella kun ollaan molemmat yli 30 ja jo tunnetaan itsensä yms. verrattuna 20v tai vähän yli. Molemmissa iässä ollaan lisääntymisiässä vielä, mikä voi tehdä pariutumisesta suuremmankin asian. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut tapaavat aviopuolisonsa vasta nelikymppisinä. Huh.
Ja jotkut viisikymppisenä. Eikö se ole iloinen asia missä iässä vain?
Tietenkin on. Ketjussa piti pohtia mikä ero on parisuhteen tarinan alkamisella kun ollaan molemmat yli 30 ja jo tunnetaan itsensä yms. verrattuna 20v tai vähän yli. Molemmissa iässä ollaan lisääntymisiässä vielä, mikä voi tehdä pariutumisesta suuremmankin asian. Ap
Mutta harva kuitenkaan on koko ikäänsä sen 20-vuotiaana tavatun kumppanin kanssa. Joten sehän on vai plussaa, jos tapaa jonkun vanhempanakin, sitten kun lisääntymiset on hoidettu tai jätetty väliin.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ainuttakaan ihmistä, jonka varsinainen persoona olisi muuttunut tai kypsynyt yhtään mitenkään tuolla aikavälillä. Ihmisenä voi kasvaa ja oppia, mutta kyllä sitä on edelleenkin pohjimmiltaan hyvin sama ihminen kuin silloin nuorena. Elämänkokemus taas ei ole niin iso asia tuon rinnalla, että se toisi aivan niin paljoa lisäarvoa kuin tässä väitetään.
Minä taas en tunne ketään, joka oikein vähäisimmissäkään määrin olisi samanlainen ihminen, kun nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ainuttakaan ihmistä, jonka varsinainen persoona olisi muuttunut tai kypsynyt yhtään mitenkään tuolla aikavälillä. Ihmisenä voi kasvaa ja oppia, mutta kyllä sitä on edelleenkin pohjimmiltaan hyvin sama ihminen kuin silloin nuorena. Elämänkokemus taas ei ole niin iso asia tuon rinnalla, että se toisi aivan niin paljoa lisäarvoa kuin tässä väitetään.
Minä taas en tunne ketään, joka oikein vähäisimmissäkään määrin olisi samanlainen ihminen, kun nuorempana.
Vähäisimmässäkään määrin? Oletko ihan tosissasi? Kuulostaa aivan omituiselta.
Jotkut tapaavat aviopuolisonsa vasta nelikymppisinä. Huh.