Lue keskustelun säännöt.
Olen vastavalmistunut sh ja psykiatrinen osasto on ollut pettymys!
31.01.2020 |
Työkaverit on kyllä tosi kivoja, mutta asiakkaat on poikkeuksetta kroonikoita ja nistejä. Sain sopimuksen vuoden loppuun ja erityisesti nuo nistit ottaa päähän. Vedetään pää aineilla sekaisin ja sitten tulee psykoosi. Sitten hoidetaan psykoosi ja uloskirjoitetaan, minkä jälkeen jätetään heti lääkkeet ja vedetään kamaa. Sitten taas psykoosi ja osastolle. Ja taas.
Kommentit (47)
Vastavalmistuneen sairaanhoitajan nyt ei välttämättä kannata aloittaa uraansa psykiatrian puolelta. Taidot tuppaavat jäämään aika yksipuolisiksi. Ihmisen mieltä voi oppia tuntemaan jopa paremmin esim sisätauti-, syöpä- tai neurologisella puolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastavalmistuneen sairaanhoitajan nyt ei välttämättä kannata aloittaa uraansa psykiatrian puolelta. Taidot tuppaavat jäämään aika yksipuolisiksi. Ihmisen mieltä voi oppia tuntemaan jopa paremmin esim sisätauti-, syöpä- tai neurologisella puolella.
Mutta jos tekee koko uransa psykassa, kannattaa. Kokemus on valttia siinä hommassa ja mitä aikaisemmin aloittaa, sitä paremmin homma toimii. Eikä psykalle kaikki sovi, samoin kuin ei esim syöpä-tai sisätautipuolelle. Jokaisen on se oma polkunsa löydettävä. Terv 22-vuotiaasta psykalla työskennellyt vanha pieru.
Itse olen ollut suljetulla eikä siellä kyllä nistejä näkynyt vaan psykoosissa olevia potilaita. Esim. yksi nuori nainen oli mennyt psykoosiin synnytyksen jälkeen, se ei unohdu ikinä, sai nähdä vauvansa kaksi kertaa viikossa, sitten oli useampi harhainen mummo, ihmisiä jotka itkivät polvillaan maassa huutaen että en jaksa enää. Omaisia ei paljoa näkynyt, onnellisia olivat ne joiden luona vieraita kävi.
Mun luona ei käynyt ketään ja mut heitettiin sieltä ulos täysin puolikuntoisena. Olin koditon, mut sanoivat että ei voida auttaa ja mene takaisin sinne kaverin nurkkiin. Ja ainut hoito mitä sain oli 2 viikon välein juttelu psykiatriselle sairaanhoitajalle.
Yllättäen en siitä tervehtynyt vaan edelleen kärsin samoista vaivoista, vaikka monta vuotta on kulunut.
Surullista miten meitä ihmisiä hoidetaan ja kohdellaan, jotka kärsimme mielenterveysongelmista. Meidän puolesta surraan kun olemme niitä alkoholistien ja sadistien lapsia, mutta sitten ei enää ketään kiinnosta kun olemme lapsuuden sairastuttamia aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa ap, mutta olet sairaanhoitajan aivan per.eestä.
Sairaanhoidon ammattilaisen tehtävä on hoitaa jokaista potilasta parhaansa mukaan, katsomatta hänen taustaansa, rotua, väriä, ammattia, uskontoa, elämäntapaansa, sairauden laatua tai muuta sellaista.
Et sovellu sairaanhoitajaksi ja kaikkein viimeisämmäksi psykiatriseen sairaalaan.
Olet valmiiksi asennoitunut ja ennakoluuloinen, asenteesi potilaaseen vaikuttaa potilaan hoitoon ja hänen toipumiseen.
Jos joskus, milloinkaan, koskaan, törmään sinuun, jonkun potilaan hoitajana,
seuraan työtäsi tarkkaan ja otan perusteellisesti selville miten toimit omassa työyhteisössäsi.
Jos löytyy pienen pienenkin aihe, josta voin valittaa sinun työstäsi, teen sen.
Ja takaan, että vien valituksen niin pitkälle kuin mahdollista.
Kuulostat sekä epäasialliselta että epävakaalta. Toivottavasti omaakin työtäsi kytätään.
Itsereflektointi on mahdotonta jollei saa tai pysty tunnistamaan tunteitaan. Siitä lähdetään. Tuollainen työ, jossa saa vaikutelman että potilaita ei pysty auttamaan vahingollisen elämäntavan takia voi olla hyvin turhauttavaa. Asia täytyy käsitellä itse ja työnohjauksessa, jotta pääsee eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaihda alaa. Kukaan ei halua tollasta valmiiks kyynistä hoitajaa, joka ei halua vilpittömästi auttaa toista ammattinsa puolesta. T. Samalla alalla, mutta ajattelen aivan eri tavalla
Kiitos vinkistä, mutta en aio vaihtaa alaa tai luopua oikeudestani omaan ajatteluun. Ap
Toivon, että hoidat veljeäni laadukkaasti ja osoitat hänelle myötätuntoa. Hän on minulle rakas, huolimatta ongelmistaan. Empatiaa kiitos, ei koppavaa "omaa ajattelua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avunsaanti on todella vaikeaa. Olen kärsinyt masennuksesta ja jopa itsetuhoisista ajatuksista vuosikymmeniä. Vihdoin pääsin yksityiselle psykiatrille, joka näki hätäni ja lopulta kirjoitti lähetteen terapiaan. Vaan kun ei terapeuttia löydy mistään. Ja jos löytyy, niin se kustantaa kela-korvauksineen pari sataa euroa kuukaudessa kahden vuoden ajan.
Ei minulla olisi siihen varaa, mutta en pääse tästä masennuksesta omin avuin. Jos haluan elää (ja haluan!), tämä sairaus täytyy yrittää selättää.
Voin hyvin ymmärtää, että moni elää ikuisessa ahdingossa. Etkö voisi hakeutua toisenlaiseen paikkaan, vaikka polille?
Minä en ole missään kohtaa sanonut, että ajatukseni nisteistä vaikuttaisi mitenkään toimintaani hoitajana. Ilmaisin vain tunteen, joka on herännyt kun olen sitä turhauttavaa sisään-ulos- touhua katsonut. Itseeni täällä kohdistetut loukkaukset jätään omaan arvoonsa. Loppuun sanon vaan sen, että käsittääkseni aika moni hoitaja joutuu kamppailemaan negatiivisten ajatusten kanssa työssään. Se lienee inhimillistä. Ei kuitenkaan tule olettaa, että se automaattisesti vaikuttaisi tämän työhön mitenkään. Osaltani tämä keskustelu oli tässä.
Ap.