Elämä ei ole elämisen arvoista kroonisen sairauden takia

Ei se oikeastaan olekaan. Itsellä myös vakava masennus.

Kai se tämäkin päivä menee nukkuessa ja syödessä joku hernesoppa.

 

ok

Toi on vaikea paikka ja raskas tie. Neuvoksi usein annetaan että "mieti mitä mahdollisuuksia on jäljellä ja tartu niihin". Mutta se ei ole niin yksinkertaista kun menetykset on suuria ja se mitä on jäljellä ei kiinnosta eikä ole sitä mitä elämältään haluaa. Joku sanoi että pitää opetella nauttimaan jostain mistä ennen ei ole osannut nauttia. Se on varmasti ainoa ratkaisu ja muutoksen tie. Ja uskottava kun sen sanoo sellainen joka on menettänyt paljon itse.

Itse olen yrittänyt sopeutua siinä onnistumatta, joten ymmärrän ap:tä hyvin. Ehkä vielä joskus ja jollain tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Ei se oikeastaan olekaan. Itsellä myös vakava masennus.

Kai se tämäkin päivä menee nukkuessa ja syödessä joku hernesoppa.

 

Mulla muu kuin masennus, mutta masentuakin alkaa kun ei pääse osallistumaan elämään.

Kyllä kaikki kääntyy hyvin vielä, usko pois. Juttele jollekin jos tuntuu todella pahalta :)

Vierailija kirjoitti:

Ei se oikeastaan olekaan. Itsellä myös vakava masennus.

Kai se tämäkin päivä menee nukkuessa ja syödessä joku hernesoppa.

 

Tässä kestävä ratkaisu!

http://www.dignitas.ch/?lang=en

Vierailija kirjoitti:

Toi on vaikea paikka ja raskas tie. Neuvoksi usein annetaan että "mieti mitä mahdollisuuksia on jäljellä ja tartu niihin". Mutta se ei ole niin yksinkertaista kun menetykset on suuria ja se mitä on jäljellä ei kiinnosta eikä ole sitä mitä elämältään haluaa. Joku sanoi että pitää opetella nauttimaan jostain mistä ennen ei ole osannut nauttia. Se on varmasti ainoa ratkaisu ja muutoksen tie. Ja uskottava kun sen sanoo sellainen joka on menettänyt paljon itse.

Itse olen yrittänyt sopeutua siinä onnistumatta, joten ymmärrän ap:tä hyvin. Ehkä vielä joskus ja jollain tavalla.

Nimenomaan. Olen miettinyt, miten sitä on terveiden niin vaikea ymmärtää ja yrittänyt selittää sillä tavalla, että jos jollekulle sanottaisiin, että sun täytyy nyt asua täällä (tähän paikkakunta jossa et ikinä haluaisi olla) ja et ikinä pääse pois. Sopeudu. Ja teet työtä mitä inhoat, etkä ikinä voi vaihtaa tai lopettaa sitä. Ikinä. Etkä saa palkkaakaan kuin sen verran, että pysyt hengissä. Mutta mulla se asuinpaikka ja työ on vartalo ja elämäntapa, mistä en ikinä pääse pois ennenkuin kuolen, vaikka kuinka sitä vihaisin. Elän tässä vartalossa 24/7 ja ei sillä tavallaan ole väliä mitä "muuta" voin saada. Entä jos ihmeen kaupalla rikastuisin ja saisin kauniin talon joku päivä? En voi kuitenkaan tehdä ihania asioita mistä enää haaveilen, kuten kävely- tai pyörälenkkejä. Ja mitä väliä sillä on, missä edes asun - mieluummin asuisin rumassa yksiössä ikuisesti, jos saisin vaan olla terve. Tai mieluummin menisin vankilaan vuosikausiksi, jos siitä palkinnoksi saisin olla loppuelämän terve. Mutta mitään ulospääsyä tai porsaanreikää ei ole, että voisi käydä kauppaa ja päästä eroon tästä tilanteesta. Se työ mitä teen, että pystyn edes jotenkin toimimaan arjessa, tuntuu aika kohtuuttomalta siihen nähden, että en saa koskaan palkintoa siitä, että lopulta tulisin terveeksi. En ymmärrä, miksi sairastuminen tai vammautuminen nähdään jonain voimaannuttavana asiana. Se on pelkästään pilannut elämästäni kaiken. Aikaisemmin luulin Itsekin, että sopeutuminen tulee aikanaan ja elämästä huomaa jotain olennaista. Enemmän se vaan tuntuu siltä kuin olisi jo kuollut, mutta jostain syystä pitää täällä olla muiden seassa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kaikki kääntyy hyvin vielä, usko pois. Juttele jollekin jos tuntuu todella pahalta :)

Koska? Mennyt jo vuosia ja olen jutellut. Ap

Oletko kokeillut energiahoitoa?

Alapeukutin kaikki viestit. En ole itse ollut koskaan sairas joten en ymmärrä miten joku voi olla.

 

Vierailija kirjoitti:

Toi on vaikea paikka ja raskas tie. Neuvoksi usein annetaan että "mieti mitä mahdollisuuksia on jäljellä ja tartu niihin". Mutta se ei ole niin yksinkertaista kun menetykset on suuria ja se mitä on jäljellä ei kiinnosta eikä ole sitä mitä elämältään haluaa. Joku sanoi että pitää opetella nauttimaan jostain mistä ennen ei ole osannut nauttia. Se on varmasti ainoa ratkaisu ja muutoksen tie. Ja uskottava kun sen sanoo sellainen joka on menettänyt paljon itse.

Itse olen yrittänyt sopeutua siinä onnistumatta, joten ymmärrän ap:tä hyvin. Ehkä vielä joskus ja jollain tavalla.

Tuo on niin totta. Mä sairastuin onneksi vasta sitten, kun mulla oli jo lapsia. En tiedä, olisinko uskaltanut hankkia lapsia enää sairastumisen jälkeen. Tuskin. Lasten ansiosta jaksoin, vaikka aina ei ollutkaan ihan helppoa kovien kipujen vuoksi. Diagnoosin saatuani tiesin, että mun on pakko lähteä vaihtamaan alaa, koska sairaus etenee ja silloisessa työssäni jouduin seisomaan ja nostamaan paljon. Piti hankkia ammatti, jossa on istumatyö. Ekassa uuden alan työpaikassa olin 4 vuotta, tokassa 2 vuotta ja nyt kolmannessa olen ollut jo yli 10 vuotta, joista 7 vuotta olen tehnyt kokonaan etätöitä. 

Mulla on auttanut parhaiten aika. Nuorena oli raskasta, kun joutui luopumaan niin harrastuksistaan kuin itselleen mieluisasta työstäkin. Nyt on jo vuosia ollut sen verran ikää, että olisin lopettanut vanhat harrastukseni muutenkin. Ja alalta, jossa aiemmin työskentelin, kuuluu vain huonoa. Tavallaan olen siis onnekas, kun tuli lähdettyä alalta nk hyvän sään aikaan. 

Ajalta ennen sairastumistani mulla ei ole jäljellä yhtään ystävää. Mutta olen saanut kuitenkin vuosien varrella muutaman uuden. Läheisin ystäväni sai muutama vuosi sitten tämän saman diagnoosin, joten ymmärrämme hyvin toisiamme. Kroonisen väsymyksen vuoksi en kovin usein edes kaipaa muiden ihmisten fyysistä läsnäoloa. Kun kutsun ihmisiä kylään tai käyn jonkun luona, olen sen jälkeen aivan uupunut, vaikka onkin mukavaa, kun välillä näkee ihmisiä naamatustenkin. Mulle riittää kuitenkin varsin hyvin sosiaalinenmedia ja ystävien kanssa viestittely. 

Erilaisten apuvälineiden kuten kyynärsauvojen, tarttumapihtien yms hankkiminen oli jonkinlainen virstanpylväs. Eräänlainen hyväksyminen sairauden lopullisuudesta. En ole sen jälkeen pahemmin muistellut aikaa, kun olin vielä terve, enkä pohtinut, mitä kaikkea tekisinkään, jos olisin vielä terve. 

Vierailija kirjoitti:

Alapeukutin kaikki viestit. En ole itse ollut koskaan sairas joten en ymmärrä miten joku voi olla.

 

Siis mitä?! Tarkoititko sanoa että et terveenä osaa asettua sairaan asemaan vai yrititkö olla sarkastinen? Kolmas vaihtoehto on se että olet täysin empatiakyvytön.

Kuinka monta vuotta on mennyt? Minulla meni neljä ennen kuin aloin hyväksyä uuden identiteettini eikä se ole yhtä vaativa kuin sinulla.

Sitten kävin vielä neurofeedback-hoidoissa. Se teki mielelle=aivoille todella hyvää ja vei negatiivisia ajatuksia ja toi rauhaa ja hyviä ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta on mennyt? Minulla meni neljä ennen kuin aloin hyväksyä uuden identiteettini eikä se ole yhtä vaativa kuin sinulla.

Sitten kävin vielä neurofeedback-hoidoissa. Se teki mielelle=aivoille todella hyvää ja vei negatiivisia ajatuksia ja toi rauhaa ja hyviä ajatuksia.

Kohta neljä. Ai siis voitko tarkentaa tuota identiteettikohtaa? Uusi identiteettisi ei ole yhtä vaativa kuin miltä minä kuulostan, vai mitä tarkoitit?

Tavallaan järjellä ymmärrän, että ainoa vaihtoehto on muuttaa omaa mieltä. En haluaisi vaan muuttua ollenkaan edes omaksi parhaakseni. Haluaisin vaalia niitä vikojakin, mitkä alkuperäisessä persoonallisuudessani on. Tuntuu luuserilta muuttua ihmiseksi, joka hyväksyy aivan p.askan elämän. Ap

Olen ollut samassa veneessä mutta mieleni muuttui. Vitutuskin on vain tunne, se tulee ja menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta on mennyt? Minulla meni neljä ennen kuin aloin hyväksyä uuden identiteettini eikä se ole yhtä vaativa kuin sinulla.

Sitten kävin vielä neurofeedback-hoidoissa. Se teki mielelle=aivoille todella hyvää ja vei negatiivisia ajatuksia ja toi rauhaa ja hyviä ajatuksia.

Kohta neljä. Ai siis voitko tarkentaa tuota identiteettikohtaa? Uusi identiteettisi ei ole yhtä vaativa kuin miltä minä kuulostan, vai mitä tarkoitit?

Tavallaan järjellä ymmärrän, että ainoa vaihtoehto on muuttaa omaa mieltä. En haluaisi vaan muuttua ollenkaan edes omaksi parhaakseni. Haluaisin vaalia niitä vikojakin, mitkä alkuperäisessä persoonallisuudessani on. Tuntuu luuserilta muuttua ihmiseksi, joka hyväksyy aivan p.askan elämän. Ap

Tarkoitan, että sinä olet vaativammassa tilanteessa kuin minä olin. Toki jokaisen kokemus on subjektiivinen.

Ei se ole luuseria, että tekee huonosta elämästään paremman, kun muita vaihtoehtoja ei edes ole. Ehkä suomalainen sisu auttaa sinutkin vielä pinnalle ja alat kokea myös hyviä tunteita. Suosittelen lämpimästi tuota neurofeedbackia, siinä ei tarvitse muuta kuin olla.

Olisi helpompi samaistua jos tietäisi edes sinne päin mistä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Alapeukutin kaikki viestit. En ole itse ollut koskaan sairas joten en ymmärrä miten joku voi olla.

 

Oletko Vaasasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta on mennyt? Minulla meni neljä ennen kuin aloin hyväksyä uuden identiteettini eikä se ole yhtä vaativa kuin sinulla.

Sitten kävin vielä neurofeedback-hoidoissa. Se teki mielelle=aivoille todella hyvää ja vei negatiivisia ajatuksia ja toi rauhaa ja hyviä ajatuksia.

Kohta neljä. Ai siis voitko tarkentaa tuota identiteettikohtaa? Uusi identiteettisi ei ole yhtä vaativa kuin miltä minä kuulostan, vai mitä tarkoitit?

Tavallaan järjellä ymmärrän, että ainoa vaihtoehto on muuttaa omaa mieltä. En haluaisi vaan muuttua ollenkaan edes omaksi parhaakseni. Haluaisin vaalia niitä vikojakin, mitkä alkuperäisessä persoonallisuudessani on. Tuntuu luuserilta muuttua ihmiseksi, joka hyväksyy aivan p.askan elämän. Ap

Tarkoitan, että sinä olet vaativammassa tilanteessa kuin minä olin. Toki jokaisen kokemus on subjektiivinen.

Ei se ole luuseria, että tekee huonosta elämästään paremman, kun muita vaihtoehtoja ei edes ole. Ehkä suomalainen sisu auttaa sinutkin vielä pinnalle ja alat kokea myös hyviä tunteita. Suosittelen lämpimästi tuota neurofeedbackia, siinä ei tarvitse muuta kuin olla.

Kyllä se vaan on. Vähän sama että hävettäisi ottaa huono puoliso, kun ei muutakaan saa. Vähemmän luuseria olisi olla yksin. Tai jos omistaisi 70 000 arvoisen asunnon ja kukaan ei haluaisi sitä ostaa ennenkuin puoleen hintaan, ei se mitenkään kehumisen arvoista ole että pakko se oli myydä pilkkahintaan, että sai edes jotain. Samalla lailla ajattelen tästä elämästä. Onko jotain aina parempi kuin mitään? Joskus ajattelen, että miten jotkut muut ihmiset vaikuttaa olevan paljon minua parempia sopeutumisessa ja hyväksymisessä. Ajattelin, että olen vahva, neuvokas ja joustava ihminen. Tuntuu, että olen saanut esille kaikki huonoimmat puolet itsestäni, olen kova ja ankara arvoiltani. En ole saanut elämältä paljon mitään, mitä olisin halunnut ja menetän loputkin. Haluan vaan heittää pois tämän roskan. Ei tarvitse tähän vastailla ja kiitos neurofeedback-ideasta. Ap

Koska et hae ratkaisua enää tilanteeseesi kaiken kokeiltuasi, niin silti minä toivoisin sinun ymmärtävän miten yhteiskuntamme on rakentunut pinnallisiin arvoihin. Sairaudet, kuolemat, ylipäätään kaikki ikävä koetetaan pitää syrjässä ja joita aiheina kauhuissaan paetaan. Niistä ei saa puhua ja niitä vältellään. Useimmilla kovan kohtalon kokeneilla on poikkeuksetta tarinoita siitä, miten tuttu yhteisö eristää ja vain lähimmät jaksavat, ehkä, taistella/myötäelää mukana.  Tai torjutaan ihmisen kovaa kohtaloa korupuheilla ja tsemppaamisilla, vaikka se usein on vain tsemppaajien kyvyttömyyttä kohdata kovan kohtalon ihminen.

Se, että on tuomittu ja eristetty ikävien asioiden vuoksi yhteisöstä ei millään lailla vahvista uskoa itseensä. Menee itsekin mukaan siihen, etten pysty samaan kuin muut ja olen siksi tarpeeton itsellenikin. Kökkiä yksinäisyydessään vuosikausia ja kokea ulkopuolisuus. Uskoa  ja varata itsensä siihen maailmaan, minkä luovat ne jotka eivät ole kokeneet samaa kuin sinä.

Mutta miksi mennä mukaan pinnalliseen arvomaailmaan? Miksi ei ajatella, että ok, tilanteeni on todella veemäinen, mutta niin kauan aikaa kuin tässä hengitellään olisi aiheellista muistuttaa muitakin elämän monimuotoisuudesta. Edes arvostaa ihmisyyttään, joka on sairaudesta huolimatta sinussa yhä se tärkein osa sinua. Ihminen ajatuksineen ja tunteineen. Ja jolloin on todellakin varaa muistuttaa muita, miten tärkeää on antaa tilaa kaikille ihmisille. Arvostaa niin itseään kuin vajota synkkyyteen, että joo, mä nyt oon vaan tällanen sairas ja joutava ja ihan surkea teihin terveisiin verrattuna.

Se viisaus , mitä olet itseesi nyt kerännyt elämää kokemalla sairauden kautta, olisi opiksi ja hyödyksi monelle torveloille ja jotka täälläkin nostattavat elämää suuremman kysymyksen vaikkapa stringeistä. Miksei ottaa kantaa siihenkin ja todeta onnistuuko niiden päälle pukeminen neliraajahalvaantuneella kenenkin avustamana. Osaako se avustaja asetella  saati haluaako asetella stringin haaraosan kunnolla? Kaikenlaisia käytännön tilanteita varmasti riittäisi kerrottavaksi oman sairautensa perspektiivistä.

Jos et siis itse arvosta itseäsi kuin terveisiin vertaamalla, niin siinä kisassa jäät nyt toiseksi. Mutta jos näet, että sinulla on annettavaa terveille tee asialle jotakin. Edes aikasi kuluksi, sillä elämäsi jatkuu kuitenkin.