Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tämä aikuisen elämä on aivan perceestä
15.01.2020 |
Työ on kuluttavaa pascaa. Olen vähän edennyt urallakin, mutta ei minua kiinnosta tämän eikä minkään muunkaan firman asiat eikä meidän tuotteet tai asiakkaat. Lounaallakin pitää jaksaa kuunnella kaiken maailman pappojen ja mussuttajien juttuja, nuorempana sai sentään valita seuransa. Itseäni oikeasti kiinnostaviin hommiin ei ole ikinä ollut minkään sortin kykyjä tai lahjakkuutta eikä piirejäkään. Ja oikeasti suhtaudun vielä melko neutraalisti omaan työhön. En voi kuvitellakaan millaiset fiilikset olisi, jos se olisi oikeasti vastenmielistä.
Ulkonäkö rapistuu (itselle puhjennut vielä ulkonäköön vaikuttava sairaus). Ryhti huononee. Naama veltostuu. Nuorempana jaksoi motivoituneena saleilla ja urheilla jotta näyttäisi hyvältä. Ei jaksa enää kiinnostaa. Nykyään saa juuri ne perus lenkit ja jumpat tehtyä, jotta jonkinlainen kunto pysyisi yllä.
Nuorena jaksoi harrastuksissa treenata tuntikausia jotta oppisi jonkin yhden liikkeen. Nyt vanhempana kaikki harrastukset sellaista "ihan kiva" ajantappoa. Nuorena pystyi heittäytymään viihdemaailmaan eskapistisesti, nykyään 98% kaikesta viihteestä vaan haukotuttaa.
Minun on aina ollut vaikea löytää itseä oikeasti kiinnostavia kumppaneita. Nuorena se sentään onnistui helpommin kun liikkui pakosta paikoissa missä paljon oman ikäisiä ihmisiä ja välillä tuli baareissakin notkuttua. Nyt vanhempana vaatisi melkein tinderin tai nettideittien käyttöä, mutta olen aina kokenut kaikki nettideitit jotenkin vastenmielisiksi (olen kyllä kokeillut niitä, eivätkä ne mitään välitöntä ratkaisua tuoneet). Teiniaikoijen jälkeen ei myöskään ole napannut paneskella muita kuin kumppaneita.
Aivan perceestä tämä sinkkuus ja kotona yksin notkuminen. Nyt aikuisella iällä kavereitakaan tule nähtyä kuin max kerran kuussa per henkilö, yleensä harvemmin. Kaikilla on kiireitä kiireitä, itse kaipaisi tiiviimpää yhteydenpitoa tämän pasca työelämän ja sinkkuuden rinnalle.
Nuorena oli myös aina läsnä se tunne että tulevaisuudessa on jotain mystistä hyvää. Nyt aikuisena se on korvautunut sillä että tulevaisuudessa vaan lisää kremppoja ja lopulta kuolema.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota minäkin nuoruudessani kaipaan, sellaista jännittävää odotuksen tunnetta tulevasta. Nyt tosiaan odottaa lähinnä kauhulla.
Luottamus tulevaisuuteen on tosiaan kadonnut kokonaan kun täytti 35 vuotta. Siihen asti uskoi, että kaikki järjestyy ja elämässä käy vielä hyvin kun se päivä paistaa vielä risukasaankin vaikka tietenkin se oli jatkuvasti vaikeampaa. Nuorena pystyi ajattelemaan, että vielä on aikaa vaikka ja kuinka eikä sinänsä ole kiire kun elämä ehtii kummasti muuttua toivomaansa suuntaan. On aikaa saada vakityö, on aikaa löytää "se oikea" ja perustaa perhe. Päästä elämään taloudellisesti tasaista ja turvallista, itselle mieluista ja mukavaa elämää.
Nyt 40+ ikäisenä työ on entistäkin enemmän silppua, pätkää ja pskaa. Työttömyysjaksot pitenee kun "varmat" pätkätyöpaikat yksi toisensa jälkeen joko myydään uudelle omistajalle (jolla on tekijät omasta takaa) tai sitten lopettaa toimintansa kokonaan. Uusia työpaikkoja ei synny tilalle. Terveys rapistuu, samoin elämänlaatu vaan laskee. Tympii laskea rahoja ja nuukailla kaikessa vielä tässäkin iässä ja kun tietää ettei tämä tästä varmasti enää muuksi muutu. Ystävät katosi perhe-elämiinsä 15 vuotta sitten ja nykyisin sosiaaliset suhteet onkin siinä, jos yksi entinen työkaveri soittaa kännissä. Toisaalta ei olisi ketään varaa nähdäkään. Miehille muuttui täysin näkymättömäksi kun ikä alkoi nelosella ja toisaalta mikään irtopano tai sala/vara/sivusuhde ei edes kiinnosta. Niitä tuli jo nuorena kokeiltua eikä ole mun juttu.
N43
Mulla kyllä miehet katselee perään ja kysyntää on, mutta ne kaikki etsii vain seksiä musta, se rikkoo jotain mun sisällä. Miksi en kelpaa suhteeseen?
En anna ja teen selväksi että itselle seksi kuuluu parisuhteeseen. Mulla on se karma, että olen siro ja muodokas ja miehet näkee mussa vaan panettavan vartalon. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon onnellinen. Saan elää ihan normaalia elämää ja se on hyvä ja iloinen asia.
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa aikuisuuteen! Tuollaista se meillä kaikilla on.
Ei todellakaan ole.
Ihminen on laumaeläin. Ei kukaan voi olla onnellinen ilman läheisiä ihmissuhteita. Työn tai työttömyyden, sairaudet ja muut vastoinkäymiset kestää kumppanin tai ystävän tukiessa. Yksinäisyyttä ei ihminen kestä, se tekee vääjäämättä onnettomaksi.
En tarkoita olla ilkeä, mutta miten tuohon tilanteeseen päädytään? Käykö siinä niin ettei saa mitä haluaa, vai havahtuuko haluamaan liian myöhään?
Lähinnä mietin, että itselläni on ollut aina selkeästi tärkeintä läheiset ihmiset. Parikymppisenä tärkeintä oli löytää hyvä mies, kenen kanssa rakentaa yhteinen elämä ja perustaa perhe. Tärkeää teini-ikäisestä tähän päivään asti on ollut rakkaat hyvät ystävät, ja olen tietoisesti vaalinut ystävyyttä silloinkin, kun sille ei ruuhkavuosina olisi oikein ollut aikaa.
Ei yhtä tärkeää, mutta selkeästi tavoitteena kuitenkin, on ollut mieluisa hyvä työpaikka, ja sitä kohti olen pyrkinyt koulu- ja harjoittelupaikkavalinnoilla ja luomalla suhteita.
Olen nuoresta asti sekä toivonut näitä asioita että myös tehnyt valintoja ja tekoja niiden saavuttamiseksi, käyttänyt aikaa sen mukaisesti, sanonut ne aina ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita olla ilkeä, mutta miten tuohon tilanteeseen päädytään? Käykö siinä niin ettei saa mitä haluaa, vai havahtuuko haluamaan liian myöhään?
Lähinnä mietin, että itselläni on ollut aina selkeästi tärkeintä läheiset ihmiset. Parikymppisenä tärkeintä oli löytää hyvä mies, kenen kanssa rakentaa yhteinen elämä ja perustaa perhe. Tärkeää teini-ikäisestä tähän päivään asti on ollut rakkaat hyvät ystävät, ja olen tietoisesti vaalinut ystävyyttä silloinkin, kun sille ei ruuhkavuosina olisi oikein ollut aikaa.
Ei yhtä tärkeää, mutta selkeästi tavoitteena kuitenkin, on ollut mieluisa hyvä työpaikka, ja sitä kohti olen pyrkinyt koulu- ja harjoittelupaikkavalinnoilla ja luomalla suhteita.
Olen nuoresta asti sekä toivonut näitä asioita että myös tehnyt valintoja ja tekoja niiden saavuttamiseksi, käyttänyt aikaa sen mukaisesti, sanonut ne aina ääneen.
Yksi tapa on se, että eräänä päivänä nainen lähtee työkaverin matkaan ja ottaa lapset mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Täysin sama olo. Tilanne paranisi jonkin verran sillä että voittaisi lotossa tai muuten niin paljon rahaa, että voisi tehdä aivan mitä haluaa milloin haluaa, eikä ainakaan tarvitsisi tehdä rahan takia mitään tylsää kuten käydä töissä. Rikkailla on myös aina seuraa.
En kyllä ymmärrä? Sinkkuna ja lapsettomana oli kyllä niin paljon vapaa-aikaa, ettei joku 40 tunnin työviikko tuntunut missään. Ja yleensä menot voi pitää sen verran pieninä, että jos vähentää työtunteja, ottaa palkatonta vapaata, niin sekin olisi mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita olla ilkeä, mutta miten tuohon tilanteeseen päädytään? Käykö siinä niin ettei saa mitä haluaa, vai havahtuuko haluamaan liian myöhään?
Lähinnä mietin, että itselläni on ollut aina selkeästi tärkeintä läheiset ihmiset. Parikymppisenä tärkeintä oli löytää hyvä mies, kenen kanssa rakentaa yhteinen elämä ja perustaa perhe. Tärkeää teini-ikäisestä tähän päivään asti on ollut rakkaat hyvät ystävät, ja olen tietoisesti vaalinut ystävyyttä silloinkin, kun sille ei ruuhkavuosina olisi oikein ollut aikaa.
Ei yhtä tärkeää, mutta selkeästi tavoitteena kuitenkin, on ollut mieluisa hyvä työpaikka, ja sitä kohti olen pyrkinyt koulu- ja harjoittelupaikkavalinnoilla ja luomalla suhteita.
Olen nuoresta asti sekä toivonut näitä asioita että myös tehnyt valintoja ja tekoja niiden saavuttamiseksi, käyttänyt aikaa sen mukaisesti, sanonut ne aina ääneen.
Minä 45 v. Sairastunut masennukseen, en jaksa olla se aktiivinen osapuoli, eikä ole ikinä rahaa esim käydä konserteissa, tai baarissa tai syömässä ulkona. Lapset add ja ADHD, vievät paljon energiaa, ja joudun tekemään paljon enemmän huolenpidon ja kasvatuksen kanssa kuin normaali lapsen kanssa.
Olen vaalinut parisuhdetta mutta ero tuli silti. Ja uudet tuttavuudet haluavat minusta vain seksiä, parisuhteeseen en kelpaa. Ja siis yritän kaikkeni, huolehdin ulkonäöstä ja olen mielestäni ihan nätti. Mutta. Olen masentunut ja mt-ongelmainen, tosin huollan itseäni niin pysyy oireet suht kurissa.
Yritän kyllä. Mutta olen silti yksinäinen ja onneton, aina rahat tiukalla.
Mitä mun pitäisi tehdä? Olen nyt jo jaksamisen rajoissa.
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita olla ilkeä, mutta miten tuohon tilanteeseen päädytään? Käykö siinä niin ettei saa mitä haluaa, vai havahtuuko haluamaan liian myöhään?
Lähinnä mietin, että itselläni on ollut aina selkeästi tärkeintä läheiset ihmiset. Parikymppisenä tärkeintä oli löytää hyvä mies, kenen kanssa rakentaa yhteinen elämä ja perustaa perhe. Tärkeää teini-ikäisestä tähän päivään asti on ollut rakkaat hyvät ystävät, ja olen tietoisesti vaalinut ystävyyttä silloinkin, kun sille ei ruuhkavuosina olisi oikein ollut aikaa.
Ei yhtä tärkeää, mutta selkeästi tavoitteena kuitenkin, on ollut mieluisa hyvä työpaikka, ja sitä kohti olen pyrkinyt koulu- ja harjoittelupaikkavalinnoilla ja luomalla suhteita.
Olen nuoresta asti sekä toivonut näitä asioita että myös tehnyt valintoja ja tekoja niiden saavuttamiseksi, käyttänyt aikaa sen mukaisesti, sanonut ne aina ääneen.
Sinäkin voisit olla just samassa tilanteessa jos et olisikaan löytänyt miestä jonka kanssa perustaa perhettä. Siinä sitten kummasti tippuu ne ystävyyssuhteetkin vaikka kuinka niitä vaalisi, kun ystävät pariutuu ja perustaa perheet ja ikisinkkuystävä onkin vaan se ylimääräinen pyörä nähdään sitten molempien ystäviä pariskuntana ja/tai perheenä. Ja en mitenkään syyllistä, niinhän sitä itsekin olisi viettänyt vapaa-aikaansa puolison ja perheen kanssa.
Huonoa tuuria siinä lähinnä on.
Ja samahan se on töidenkin kanssa, ei enää kaikille riitä töitä eikä varsinkaan vakituista työsuhdetta. Lisäksi se liki 30 vuotta sitten tehty ammatinvalinta voikin olla paljastunut täydellisen vääräksi joko siksi, ettei se pidemmän päälle olekaan yhtään oma juttu tai sitten oma ala on kadonnutkin tavallaan kokonaan. Aikuisopiskelukin on tehty harvinaisen hankalaksi eikä se "ikuinen" opiskelukaan kaikkia houkuttele. Sitä kun haluaisi edetä elämässään eikä vaan aloittaa jatkuvasti alusta ja olla siinä samassa pisteessä kuin parikymppisenä ainoana erona se, ettei tulevaisuudessa enää edes ole niitä hyviä puolia eikä kaikkia vaihtoehtoja kuin nuorena.
Se elämä on aika erilaista kun on saanut elää suojattua ja turvallista elämää, asiat on tulleet kuin manulle illallinen elämän edetessä täsmällisesti niiden omien suunnitelmien ja toiveiden mukaan. Toki kaikilla on elämään kuuluvaa surua ja vastoinkäymistä, mutta kun muuten elämä on kuin pumpulissa kellumista niin eihän sitä voi ymmärtää kuinka kaikilla ei ole samanlaista vaan sitä alkaa epäillä, että ihan on muiden omaa syytä ettei kaikilla elämä mene suunnitelmien mukaan ja yhtä iisisti kuin itsellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on laumaeläin. Ei kukaan voi olla onnellinen ilman läheisiä ihmissuhteita. Työn tai työttömyyden, sairaudet ja muut vastoinkäymiset kestää kumppanin tai ystävän tukiessa. Yksinäisyyttä ei ihminen kestä, se tekee vääjäämättä onnettomaksi.
Useimmiten varmasti noin, mutta ei tietenkään kaikkien kohdalla. Ihmiset on erilaisia. Enemmänkin niin, että vastentahtoinen yksinäisyys yleensä rikkoo ihmisen ja tekee onnettomaksi. Osa on varmasti onnellisia "erakkona" mutta vaatinee sen että elämä yksin ilman ihmissuhteita on oma valinta. Jokunen varmaan myös sopeutuu alunperin vastentahtoiseen yksinäisyyteen niin hyvin ettei enää osaa kaivatakaan muuta ja on onnellinen.
Sitä voi ihan jokainen perheellinen ja ei-yksinäinen miettiä kuinka onnellinen sitä itsekään olisi jos elämästä tiputtaisi pois ihan kaiken sen mihin liittyy perheenjäsenet ja/tai ystävät. Tai miettiä millä sen kaiken ajan täyttäisi mihin nykyisellään liittyy perhe ja/tai ystävät
Vierailija kirjoitti:
Ja samahan se on töidenkin kanssa, ei enää kaikille riitä töitä eikä varsinkaan vakituista työsuhdetta. Lisäksi se liki 30 vuotta sitten tehty ammatinvalinta voikin olla paljastunut täydellisen vääräksi joko siksi, ettei se pidemmän päälle olekaan yhtään oma juttu tai sitten oma ala on kadonnutkin tavallaan kokonaan. Aikuisopiskelukin on tehty harvinaisen hankalaksi eikä se "ikuinen" opiskelukaan kaikkia houkuttele. Sitä kun haluaisi edetä elämässään eikä vaan aloittaa jatkuvasti alusta ja olla siinä samassa pisteessä kuin parikymppisenä ainoana erona se, ettei tulevaisuudessa enää edes ole niitä hyviä puolia eikä kaikkia vaihtoehtoja kuin nuorena.
Olet niin oikeassa tuossa asiassa, onko sinulla kenties omakohtaista kokemusta? Minulla on. Olen yli viisikymppinen pitkäaikaistyötön, jolla on vanhentunut opistoinsinöörin koulutus (tekuun menin, koska en yliopistoon päässyt eli se ei edes ollut varsinainen valinta). On erittäin raskasta olla samassa pisteessä kuin silloin parikymppisenä täysin turhaan hankkimassa lisäkoulutuksia tms. Työpaikkaa en enää saa vanhalla enkä uusilla koulutuksilla.
Alue: Aihe vapaa
Joo, nostaa itsensä perussiivoojan yläpuolelle. Ylväytensä aivan häikäisee.