Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin, että äiti kunnioittaisi rajojani ja osoittaisi siten että olen rakas.
Satuttaa
08.01.2020 |
Äitini väittää, että rakastaa minua. Mietin, luuleeko hän vain rakastavansa, mutta ei osaa oman lapsuutensa takia.
Meidän lapsuus äidin kanssa oli täynnä rahahuolia, ei päihteidenkäyttöä, mutta pätkätöitä ja muuta. Tämän takia muutimme usein. Niin usein, että vaihdoin kouluakin usein.
Muuttamisesta jäi mulle trauma joka ilmenee niin, että aika ajoin näen painajaista että joudun pois kodistani jossa aikuisena olen asunut kauan. Aina, kun itse pohdin muuttamista, näen painajaista. Usein painajaisissa on myös äitini, ikään kuin asuisimme edelleen saman katon alla.
Lapsuudessani ja nuoruudessani tapahtui pahempiakin asioita kuin muuttaminen. En avaudu tässä tarkemmin, mutta mm. seksuaalinen hyväksikäyttö. Äiti tietää näistä.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon rajuja muutoksia, ja niiden seuraus on post-traumaattinen oireyhtymä. En halua avata näitä täällä, mutta sanotaanko, että kaikki muut paitsi äitini, ymmärtävät että olen kokenut liian paljon lyhyessä ajassa ja että tarvitsen toipumisrauhaa.
Joudun tukeutumaan äitiini muun muassa kun vointini on huonompi. Äitini auttaa mielellään. Hän kokee välillä syyllisyyttä lapsuuteni takia.
Äiti hoitaa välillä lastani ja haluan tietenkin, että lapsella on hyvä suhde isoäitiin.
Ongelma on se, että äitini ylittää rajani jatkuvasti vaikka olen sanonut siitä monta kertaa ja suhtautuu siihen välinpitämättömästi.
Hoidan lastani kotona kunnes palaan töihin, mutta pelkään, etten ole henkisesti työkunnossa. Minua loukkaa, että äiti priorisoi omat tarpeensa sen edelle, että toipuisin.
Äitini ei tyydy keskustelemaan kanssani niitä näitä ja positiivisesti lapsen asioista, vaan puuttuu jatkuvasti asioihin jotka eivät hänelle kuulu.
Hän valittaa, että meidän kotona on liikaa tavaraa ja tekee ehdotuksia sisustukseen. Hän ei esitä niitä ehdotuksina vaan esim. Toteaa, että sun täytyy hankkiutua eroon tuosta hyllystä tms.
Viimeksi, kun informoin häntä lapsen uhmaiän etenemisestä, hän alkoi puhua ulkoilun tärkeydestä ja siitä, että meillä on liian pieni asunto. Asun lapsen kanssa kaksiossa. Tämä on ihan sopiva. Kun lapsi tuli mummilasta kotiin, hän sanoi ettei tämä ole koti koska neliöt ei riitä. Lapsi on kohta 3v. Huolestuin, koska en halua, että lapselle puhutaan noin.
Noiden puheiden jälkeen näin painajaista, että jouduimme muuttamaan ja uusi koti olikin kauhea emmekä päässeet enää takaisin. Näin myös unta, että olin lapseni kanssa keittiössä syömässä, kun iso kaivinkone tuli ja rikkoi kotimme, nosti koko keittiön pois ja kaappasi meidät.
Sanoin äidilleni, että koska mulla on traumoja, näen herkästi painajaisia ja toivoisin, että hän ei puhuisi meille meidän kodista ja muuttamisesta. Hän vastasi näin:
" Kauheeta. Enhän sitten voi puhua mitään. Noista neliöistä on kauan. Enhän voi tietää, mikä sua ahdistaa. Asiasta toiseen..."
JATKAN KOMMENTISSA KOSKA TEKSTI ON LIIAN PITKÄ.
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Lapsesi ei kärsi tuossa tilanteessa etäisyydestä isoäitiinsä. Päinvastoin lapsi ehkä kärsii, jos jatkat. Jatkamalla ehkä toteutat äitisi ideologiaa: "sillä mitä sinä tunnet, ei ole väliä." Järkeilisit, että isoäiti lapsen elämässä on tärkeämpää, kuin sinun kärsimyksesi isoäidin käytöksen seurauksena.
Onko äitisi korvaamaton? Onko hän edes siedettävä? Ehkä hän on sinulle niin rakas, että vaikka kärsit tuossa oudossa suhteessanne, pidät mukana. Käytät hyväksesi kuuntelijana, mutta olisiko parempi puhua vaikka seinälle, jos puhe ei tehoa ja hinta kuuntelusta on kova. Kun lapsikin on mukana kuviossa, joudut miettimään asiaa myös hänen kannalta, sitä kuinka suhteesi äitiisi vaikuttaa lapseen sinun kautta.
"Myytkö" hyvinvointiasi äidin pieniä palveluksia vastaan, koska koet vointisi tavallista heikommaksi ja ajattelet olevasi niin avuton, ettei itsekunnioitus ole etusijalla? Vai hääräätkö äitisi kanssa tottumuksesta? Olisiko mahdollista ottaa hänen apunsa vastaan ilman, että yrität samalla kouluttaa häntä??
Mitä jos kokeilisit hyödyntää häntä omilla ehdoillasi, hyväksikäytät (lapsena sinulla on siihen ikuinen oikeus) omilla ehdoillasi. Anna hänen sanoa ajatuksensa ääneen, jos on aivan pakko - ja mennä toisesta korvasta läpi. Muuten teitä on kaksi, jotka yrittää määrätä, mitä toinen saisi ajatella, puhua ja tehdä? Olisit tässäkin suhteessa samanlainen, kuin äitisi. Vai onko niin että hän vain puhuu, mutta sinä vaadit MYÖS tekoja, eli olet asteen verran äitiäsi pahempi?
Sulla on paljon hyviä ajatuksia, kiitos niistä. Antaisin mielelläni asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta tein niin vuosikaudet omat tarpeeni sivuuttaen: tulla nähdyksi minuna ja kohdelluksi rajojani ylittämättä ja nyt saan jo fyysisiä oireita: Elohiiri silmässä on kestänyt jo pari viikkoa, olen narskutellut hampaitani muutaman vuoden öisin, saan voimattomuuskohtauksia, sydämentykytyskohtauksia, derealisaatiota, painajaisia ym. Nuorempana masennuin, nyt mulla on enemmänkin ahdistuneisuutta.
En todellakaan halua hyväksikäyttää yhtään ketään, enkä pyydä äidin apua kuin viimehädässä. Viime aikoina hän on itse halunnut hoitaa lastani useammin, jonka olen väsyneenä sallinut. Nukun huonosti ja lapsen kanssa touhuaminen on raskasta.
Mun mielestä on ihan kohtuullista, ettei toisen traumoja oteta keskusteluissa esiin, vaikka ne olisivat " outoja ". En minäkään halua repiä äitini traumoja esiin. Äitini tulee vaikka klo 9 hakemaan lasta puistoon, ja alkaa heti puhua jotain ikävää.
Mulla on helppoa kommunikoida muiden ihmisten kanssa esim. lapsen kehitysvaiheista ja vaikkapa ruoanlaitosta, kirjoista, mitä vaan. Äiti on ainut joka tulkitsee kaiken moitteena ja möläyttelee asioita miten sattuu. En ole edes ainoa, joka on tämän laittanut merkille.
Tällä hetkellä en voi luottaa siihen, ettei äitini puhuisi lapselleni vahingollisia asioita, kuten että koti ei ole sopivan kokoinen yms. Vaikka itse pitäisin kuulosuojaimia, asia ei ratkea sillä.
Olet oikeassa, että olen yrittänyt pitää äidistä siten kiinni, että toivoisin, että meillä voisi olla kivaa, en haluaisi että äidilläkään olisi kurjaa. On vaikeaa hyväksyä, että mitään perhejuhlia ei voi edes viettää ilman, että äiti loukkaa mua.
Hyvin paljon myös suodatan, enkä jaksa ottaa puheeksikaan. Mutta asiat, joista menen huonoon kuntoon on pakko yritä lapsenikin takia pois.
Esim. Tänään itkin ja lapseni oireili. Se on kauheaa. Se on niin väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun äiti vaikuttaa aika samanlaiselta kuin omani, ja aika moni muukin tietämäni äiti. Varsinkin vähän vanhemmissa, sodan ajan boomer-sukupolvissa tuollainen oli valtavan tavallista. Ei se mikään persoonallilsuushäiriö ole tai mitään järin vakavaa. Vain sellaista tietynlaista kovuutta, jossa ei ymmärretä että kaikki muut ei ole yhtä kovia ja kestäviä kuin he.
Itseäni ei erityisemmin haittaa, että oma äitini on tuollainen, totean vaan että sellainen on ja laitan turhat höpinät toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Eikä mua haittaisi vaikka lapsi sanoisi mummun juttuna "ei tää voi olla koti, neliöt ei riitä", sanoisin vaan että höpsis, se on mummun juttuja kun on tottunut erilaiseen asumiseen mutta kyllä tämä on meidän koti, enkä miettisi sitä enempää.
Mutta sinulla tietysti vähän eri asia kun on traumataustaa. En usko että äitisi tuosta tulee muuttumaan mihinkään. Joten jos sinä et pysty sopeutumaan siihen että äitisi nyt on tuollainen eikä se vaatimalla, pyytämällä eikä rukoilemallakaan muuksi muutu, ja äitisi sanomiset ja käytös ottaa sinua liian koville, voit joutua oman jaksamisesi takia ottamaan äitiisi etäisyyttä. Äitisi todennäköisesti kyllä rakastaa sinua, mutta ei osaa rakastaa sellaisella tavalla kuin sinä haluaisit / tarvitsisit nyt.
Minunkin äidissäni on samoja piirteitä. Olen ajatellut että suvun henkiset vammat eivät tule diagnosoiduiksi, mikäli ne eivät aiheuta henkilölle ITSELLEEN sellaista murhetta, jonka hän tiedostaa patologiseksi JA jonka suhteen hän haluaa ihmisenä kehittyä. Pitäisi myös kehdata, mutta eivät nämä luonteet. He ovat niitä, joiden kautta patologia siirtyy sukupolvelta toiselle ja esille tulevat vain jäävuoren huiput. Lievä psykopatologia on normaalia, koska nykylääketieteessä on mustavalkoinen jako sairas-terve.
Lapsella pitää olla hyvät oltavat, jotta tuo äidin pateettisuus ei ala ottamaan hermoon.
ONko tuo sitten niin patologista tuo äidin käytös? Ei se "pyhimyksen" käytöstä toki ole, mutta minusta ihan tavallista. Eikä se useimpia ihmisiä kauheasti edes haittaisi.
Esim. tällainen on maailman tavallisinta:
"Hän valittaa, että meidän kotona on liikaa tavaraa ja tekee ehdotuksia sisustukseen. Hän ei esitä niitä ehdotuksina vaan esim. Toteaa, että sun täytyy hankkiutua eroon tuosta hyllystä tms."
Äideillä nyt on tapana välillä motkottaa milloin mistäkin. Useimpia se ei kauheasti satuta, korkeintaan aiheuttaa hetkellisen ärtymyksen jonka voimassa sitten sanotaan että äläs kuule puutu minun asioihini, olen aikuinen ihminen ja päätän ihan itse mistä hankkiudun eroon ja mistä en! Tai sitten toisenlainen luonne sanoo "joo joo" kun ei jaksa alkaa riidellä, mutta ei aikomustakaan tehdä kuten äiti sanoo, tai miettiä sitä sanomista koskaan enää.
Ja kyllä useimmat äidit loukkaantuisivat ja tulisi puolustusreaktio siitä, jos "mukula" alkaa antamaan sallittujen puheenaiheiden listoja ja suurennuslasilla tarkkailemaan kaikkea mitä sanoo. Niin, kai sellainen jonkinlainen luonteen puute on, mutta niin tavallista, että sanoisin että se on vain inhimillistä, ei erityisen patologista.
Satuttaa kirjoitti:
Itse olen meidän perheen sovittelija, tai olin, kunnes kyllästyin setvimään toisten välejä. Mutta rajani on ylitetty, ja olen alkanut tiuskimaan.
Hyvä. Se tarkoittaa, että olet kehityskelpoinen!
Satuttaa kirjoitti:
Olen toivonut, että äiti puhuisi ystäviensä kanssa murheistaan, eikä minun kanssa tai minusta siskoni kanssa tai siskostani minulle.
En ihan ymmärrä, miksi vastuu tunteista on sinulla... onko se siirtynyt äidiltä lapselle, vai onko aina ollut näin päälaellaan!?
Satuttaa kirjoitti:
Ennen kuin olin vuoden erossa äidistä, oli paljastunut että hän haukkuu siskolleni minua ja minua siskolleni. Silloin meni luottamus ja se järkytti kovasti. Äiti ei ole oikein osannut pyytää anteeksi.
Anteeksi mitä? Avoimuutta? Koitko, että kritiikki oli täysin aiheetonta, vai oletko loukkaantunut siitä, ettei hän puhunut kehitystarpeestasi itsesi kanssa? (Sehän samalla tarkoittaisi, ettei hän ihan kaikkea ääneen sanokkaan...)
Satuttaa kirjoitti:
Hän kokee sen niin, ettei saa puhua kenellekään, mikä on epäreilua, koska puhunhan minäkin ystävilleni yms. Se on outoa, koska jopa nimesin hänen ystäviään ja ehdotin heille puhumista.
En tiedä, onko suhteenne kahden läheisriippuvaisen kudelma?
Jos oiekin ymmärsin, olet valittanut siitä, että äitisi haluaa purkaa niin paljon asioita sinulle. Joko hänen pitäisi ymmärtää lopettaa liika puhuminen, tai sinun liika kuunteleminen - miksi tämä ei onnistu? Onko niin, että kun äitisi ei ole antanut sinulle selkeää minuutta, et myöskään kykene laittamaan puhetta poikki niin, ettei hän vain jatka ylitsesi kävelemistä? Sinuna miettisin enemmän, kuinka voisin itse ottaa vastuuta rajoista sen sijaan, että yrittäisin äitiin niitä asettaa.
Satuttaa kirjoitti:
Uskoin pitkään, että isä on se hankala ihminen ja että äiti on naiivi ja ylikiltti. Nyt olen kyseenalaistanut sen.
TYYPILLISTÄ... Aspergerit on muuten monesti just naiiveja, ylikilttejä - ja erittäin itsekeskeisiä. Minun käsittääkseni. Se juuri tekee heistä niin salakavalasti vaikuttavia.
Satuttaa kirjoitti:
Äitini riiteli lapsellisesti väittelemällä siskoni kanssa koko lapsuuteni, ja sama hyökkäävä tyyli jatkuu edelleen.
Kamalaa. Lapsen kanssa väittely on OKSETTAVAA... Aikuinen on siinä kokemuksensa ansiosta niin paljon vahvemmalla, että hän voi jopa traumatisoida lasta tuollaisella henkisellä kamppailulla. Miksi ihmeessä pitää väitellä? Ah, tiedän. Kun ei pysty ohjaamaan toista kunnioittavasti, täytyy manipuloida ja ellei sekään onnistu, ruvetaan sähisemään. Ei ole kovin aikuismaista ei.
Satuttaa kirjoitti:
Miten on mahdollista, että en ole silti tajunnut ettei äiti ole kiltti ja hiljainen yms? Hän kuvaa itseään niin, ja se on sitten kai riittänyt mun lapsenaivoilleni? Mutta miten olen pitkälle aikuisuuteen säilyttänyt illuusion?
Sanos muuta. Et ole todellakaan ainoa, jolle on käynyt niin. Miehiä nämä naiset hämäävät ihan 5/0 vai miten päin se menikään, tarkoitan että miehet ei edes erota persoonallisuuden vammoja, kun ne näkee vain halujensa tyydyttäjän. Näyttely menee täydestä!
Joo mut en tiedä, miten siinä voi mennä vuosikymmeniäkin oivaltaa... Kyllähän sen on aina tiennyt, mutta luullut ehkä normaaliksi.
Satuttaa kirjoitti:
Luulin, että äiti on absoluuttisen rehellinen kunnes vasta pari vuotta sitten jäi kiinni valheesta. Tuntui, kuin olisin menettänyt äitini.
No ei siinä tarvitse edes valehdella, kun on tarpeeksi kestämistä muutenkin.
Satuttaa kirjoitti:
Niin on kai sitten käynyt.
Mitä ihmettä nyt teen?
Niin kuin sun vaisto sanoo. Jätä asia hautumaan, ja ehkä jo huomenna tiedät.
Mulla oli vuosien ajan katkeruus omaa äitiä kohtaan ja monesti ajattelin, etten enää ikinä pysty olemaan hänen kanssaan tekemisissä - mikä tuotti paljon syyllisyyttä, sillä äiti yritti tosissaan pitää yhteyttä ja kesti mun tiuskimista. Hän on kyllä muuttunut, ja niin olen minäkin. Hänelle on tullut vuosien mittaan tahto ottaa minut huomioon... ajattelin ettei se ole hänelle mahdollista, mutta näköjään ihminen voi jossain muuttua. Enemmän se on kai sellaista erikseen tapahtuvaa prosessia, ei suhteen ongelmiin suoraan pureutuvaa. Kun asiat elämässä alkaa pikku hiljaa järjestyä, ihmissuhteetkin toimii ihan eri tavalla siinä ohessa.
Faith kirjoitti:
Satuttaa kirjoitti:
Ehkä äitisi ei tahallaan halua ahdistaa sinua, vaan hän vain näkee ja kokee asiat niin eri tavalla eikä pysty muuttumaan? Harmillinen asia.
Hyvä että lähipiirissäsi on muita ihmisiä, joiden kanssa voit jutella iloisia asioita.
Olet tavallaan oikeassa, mutta se johtuu siitä, etten ole uskaltanut kertoa täällä tarkennusta asioihin, vaan olen puhunut ylimalkaisesti niin, että välteltävät asiat kuulostavat arkisilta.
Todellisuudessa sisarellani on ongelmia, joiden varjossa perheemme on elänyt, ja joista olen rajusti joutunut kärsimään.
Äitini sisko taas on syömishäiriöinen, joka kommentoi koko lapsuuteni vartaloani, äitini vartaloa, julkkisten vartaloa yms. Mm. Saunakylässä meillä. Äitini antaa tämän isosiskonsa kävellä ylitseen ja en vain kestä kuunnella siitä enempää. Olen itsekin kamppaillut syömisteni kanssa. Äiti kertoo, kuinka hän on surullinen, kun hänen siskonsa arvostelee hänen tyttäriään. Kukas sitten meidän asiat sille sekopäälle juoruaa ellei äitini itse? En voi ratkaista tuota asiaa, joten olen sanonut, etten halua kuunnella.
Viimeinen pisara oli, kun vauvani oli 10kk ja tuo tätini sanoi että onpas aika lihava vauva.
Se ei kertakaikkiaan käy.Ja niin edelleen...
Jos kertoisin ihan tasan tarkkaan kaiken, joku tunnistaisi, ellei niin käy jo nyt.
Osa minusta ei kohta enää välitä.
Ammattilaiset ovat arvioineet, etten ahdistu turhasta.
Lisäksi, äitini on sellainen, että kun sanoin tavallisella äänellä:
Hei, voisitko laittaa sun takin muualle kuin mun avainnaulakkoon, koska muuten en näe mun avaimiani enkä löydä niitä, niin äitini teki siitä numeron ja sanoi älä huuda. En huutanut, puhuin aivan normaalisti.
Tuntuu enemmän hänen kanssaan että pitää sanoa kaikki tavallisetkin asiat jonkun lemmenrunon muodossa ettei hän loukkaannu.
Välillä mietin, onko hän vanhoilla päivillään ( yli 60v ) saanut dementian ja luulee nyt että minä olen äiti ja hän ja lapseni lapsia joita paha äiti toruu.
Tuntuu, ettei hän näe minua sellaisena kuin olen: En suutu pikkuasioista.
En vain halua muistutusta taloushuolistaan, koska pelkäsin pienenä että taas saadaan häätö kun rahat ei riitä. Meillä ei aina ollut ruokarahaa. Äiti valitti sitä lapsille ääneen.
Olen joutunut olemaan yksin lapsen kanssa kotona paljon, ja olen sanonut, että sekin on tuntunut raskaalta että olen joutunut muuttamaan sisustusta ja opettelemaan elämään pikkulapsen mukaan keskellä surua. Olen kuin häkissä omassa kotonani.
Sitten tänne marssii vielä äiti ja rupeaa haukkumaan ratkaisujani. Halusin sanoa täällä asiat ns. kiltimmin kuin mitä ne ovatkaan, koska tuntuu vaikealta sanoa pahastikaan.
En tiedä. Joku ratkaisu on saatava.
Äitini vastasi lopulta viesteihini: Voi, voi, Tiinaani.
( Nimi muutettu )
Tämän jälkeen tekstasi: Olen Eevan kanssa perjantaina.
Vastasin, että ei se käy, Eevalla on tukiperheviikonloppu.
Kysyin mitä hän oikein sanelee, kyse on minun lapsestani.
Oli kuulemma ehdotus. Vastasin, että ehdotuksessa on yleensä kysymysmuoto.
Hän on tehnyt työkseen tekstejä, joten ei ole siitä kiinni.
Kysyin suoraan, mikä sua vaivaa?
Välillä mietin, onko tämä joku pompotteluleikki hänelle. Pelkään pahimpia persoonallisuushäiriöitä. Välillä mietin onko hän tyhmä. Välillä mietin, olenko minä tyhmä, hullu tai jotain.
Kiitos miljoonasti kaikille jotka oikeasti vastaavat järkevästi. Kiitos sullekin.
Mä haluaisin kovasti uskoa sun näkemystä.
Satuttaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsesi ei kärsi tuossa tilanteessa etäisyydestä isoäitiinsä. Päinvastoin lapsi ehkä kärsii, jos jatkat. Jatkamalla ehkä toteutat äitisi ideologiaa: "sillä mitä sinä tunnet, ei ole väliä." Järkeilisit, että isoäiti lapsen elämässä on tärkeämpää, kuin sinun kärsimyksesi isoäidin käytöksen seurauksena.
Onko äitisi korvaamaton? Onko hän edes siedettävä? Ehkä hän on sinulle niin rakas, että vaikka kärsit tuossa oudossa suhteessanne, pidät mukana. Käytät hyväksesi kuuntelijana, mutta olisiko parempi puhua vaikka seinälle, jos puhe ei tehoa ja hinta kuuntelusta on kova. Kun lapsikin on mukana kuviossa, joudut miettimään asiaa myös hänen kannalta, sitä kuinka suhteesi äitiisi vaikuttaa lapseen sinun kautta.
"Myytkö" hyvinvointiasi äidin pieniä palveluksia vastaan, koska koet vointisi tavallista heikommaksi ja ajattelet olevasi niin avuton, ettei itsekunnioitus ole etusijalla? Vai hääräätkö äitisi kanssa tottumuksesta? Olisiko mahdollista ottaa hänen apunsa vastaan ilman, että yrität samalla kouluttaa häntä??
Mitä jos kokeilisit hyödyntää häntä omilla ehdoillasi, hyväksikäytät (lapsena sinulla on siihen ikuinen oikeus) omilla ehdoillasi. Anna hänen sanoa ajatuksensa ääneen, jos on aivan pakko - ja mennä toisesta korvasta läpi. Muuten teitä on kaksi, jotka yrittää määrätä, mitä toinen saisi ajatella, puhua ja tehdä? Olisit tässäkin suhteessa samanlainen, kuin äitisi. Vai onko niin että hän vain puhuu, mutta sinä vaadit MYÖS tekoja, eli olet asteen verran äitiäsi pahempi?
Sulla on paljon hyviä ajatuksia, kiitos niistä.
Mukavaa, kun arvostat ajatuksiani. Korjaa jos olen jostakin eri mieltä, kaikki ei oo välttämättä kovin mietittyä kun koitan kirjoittaa nopeasti ja välillä on keskeytys.
Satuttaa kirjoitti:
Antaisin mielelläni asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta tein niin vuosikaudet omat tarpeeni sivuuttaen: tulla nähdyksi minuna ja kohdelluksi rajojani ylittämättä ja nyt saan jo fyysisiä oireita: Elohiiri silmässä on kestänyt jo pari viikkoa, olen narskutellut hampaitani muutaman vuoden öisin, saan voimattomuuskohtauksia, sydämentykytyskohtauksia, derealisaatiota, painajaisia ym. Nuorempana masennuin, nyt mulla on enemmänkin ahdistuneisuutta.
Kai nuo kaikki oireet on vain viestejä siitä, että ihminen ohjautuisi mielekkäämpään tekemiseen. Tietysti pikkulapsen kanssa on työlästä, mutta hänenkin kanssa arkea pystyy muovaamaan paljon sellaiseksi, mikä tuntuu hyvältä. Pienillä asioilla. Yhteisellä tekemisellä, johon saa uppoutua... Kodin askareet yhdessä. Mä joskus laitoin taaperolle keittiön altaaseen lämmintä vettä siten että fairy vaahtoutuu, ja lapsi sai leikkiä vaahdolla, tehtiin vaahto-torneja. Ei se sen kummempaa tarvitse olla, että päivästä tulee hyvää. Koska sitä täydellistä ei muuten ole olemassa, se on pelkkä illuusio, jota on turha odottaa.
En ymmärtänyt kuvaustasi siitä, että antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos... se ei siis onnistunut, jos kerran koit, että jouduit sen vuoksi laittamaan omat tarpeesi sivuun. Se voisi toimia jos onnistuisi pitämään ne omat tarpeet nimenomaan etusijalla, kunnes siihen tottuu, eikä tarvitse aktiivisesti/tietoisesti harjoitella "vaimentavaa asennetta" siihen mitä joutuu kuulemaan? Eli tavallaan pitäisi uskotella että omat rajat on, kunnes niitä oikeasti rupeaa olemaan. Rakentuisi sellainen suojakuori, vahvempi minuus. Silloin kommentit eivät osuisi niin vaativasti suoraan herkkään ytimeen, vaan olisi tietoisuus siitä että olet ensisijaisessa asemassa ja kaikki kuultu on pientä siihen nähden.
Satuttaa kirjoitti:
En todellakaan halua hyväksikäyttää yhtään ketään, enkä pyydä äidin apua kuin viimehädässä. Viime aikoina hän on itse halunnut hoitaa lastani useammin, jonka olen väsyneenä sallinut. Nukun huonosti ja lapsen kanssa touhuaminen on raskasta.
Kyllä omaa perhettä saa hyväksikäyttää, se on just sitä varten. (: Äitisikin. Tarkoitin vain, että mikä on hyöty jonka takia äitiäsi kuitenkin siedät, hyöty on ilmeisesti suuri, joten ei asiat sikäli niin huonosti ole jos on auttava henkilö. Paitsi jos on ainoa vaihtoehto, en tiedä onko silloin hyvä.
Satuttaa kirjoitti:
Mun mielestä on ihan kohtuullista, ettei toisen traumoja oteta keskusteluissa esiin, vaikka ne olisivat " outoja ". En minäkään halua repiä äitini traumoja esiin. Äitini tulee vaikka klo 9 hakemaan lasta puistoon, ja alkaa heti puhua jotain ikävää.
Mä en usko että ne asiat joita luullaan traumoiksi, on niitä perimmäisiä traumoja vaikka varmasti ahdistavia ja osa traumaa kyllä. Tuskin äitisi edes osaisi traumojaan analysoida! Tai, osaisiko hän puhua vaikeista kokemuksistaan etääntyneesti niin, että hänelle tekisi vain hyvää kokea, että joku välittää ja kuuntelee? Hänelle traumoista puhuminen voi olla helppoa. Mitä jos joskus kääntäisit puheen itsestäsi häneen, jos se käy luontevasti. (Muista kuitenkin, ettet koskaan suhtaudu toisen traumoihin voimakkaasti tai tuomitsevasti. Riittää, kun kuuntelet.) Ehkä se voisi jopa lähentää teitä.
Voiko äitisi puhua negatiivisia, koska jännittää seuraasi? Jos ajattelet, että hän vain purkaa jännitystä eikä negatiivisuus liity suoranaisesti sinuun! Jotkut ihmiset purkavat jännityksensä höpöttämällä kovasti, esim. yks täti kuulemma puhui kovasti aina ensimmäiset 5 min kylässä, ja rauhoittui vasta saatuaan höpöttää. Se voi olla heidän stressinhallintakeino. Jos lapsi kitisee, ethän sä sen suuta oo heti tukkimassa, onhan lapsella oikeus myös negatiivisiin tunteisiin? Aikuinenkin haluaa tuntea, että hänen tuntemuksensa ovat sallittuja. Varsinkin äitisi, jos hänellä on vaikeuksia negatiivisten tunteiden ilmaisun suhteen, se voi olla ihan hänen oma juttunsa. Anna hänen höpöttää, jos hän siitä rauhoittuu. Älä vastaa kysymyksiin, älä mene mukaan jos onkin kovin ahdistunutta - vaihda puheenaihetta, sano jotain positiivista jos siltä tuntuu. Kehut häntä tai jotain.
jatkuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Satuttaa kirjoitti:
Mulla on helppoa kommunikoida muiden ihmisten kanssa esim. lapsen kehitysvaiheista ja vaikkapa ruoanlaitosta, kirjoista, mitä vaan. Äiti on ainut joka tulkitsee kaiken moitteena ja möläyttelee asioita miten sattuu. En ole edes ainoa, joka on tämän laittanut merkille.
Ehkä se on vain hänen tyylinsä. Kun kyseessä on oma äiti, se ei ole välttämättä niin hauskaa mutta oikeasti se möläyttely saattaa olla jopa koomista. Olisi ehkä hauska jatkaa moitteista tarinaa oikein pessimistisesti silkan huvin vuoksi...No ei sentään, lapsi ei ehkä ymmärtäisi huumoria.
Satuttaa kirjoitti:
Tällä hetkellä en voi luottaa siihen, ettei äitini puhuisi lapselleni vahingollisia asioita, kuten että koti ei ole sopivan kokoinen yms. Vaikka itse pitäisin kuulosuojaimia, asia ei ratkea sillä.
Lapsi ei tajua sellaista murehtia, usko pois. Ei huolta. Eikä äitisikään, jos hän vähän rentoutuisi.
Satuttaa kirjoitti:
Olet oikeassa, että olen yrittänyt pitää äidistä siten kiinni, että toivoisin, että meillä voisi olla kivaa, en haluaisi että äidilläkään olisi kurjaa. On vaikeaa hyväksyä, että mitään perhejuhlia ei voi edes viettää ilman, että äiti loukkaa mua.
Pitäkää välivuosi perhejuhlista. Juhlien tarkoitus on nauttia, ellei se riittävästi toteudu, miksi juhlia? tai sitten juhlia erikseen. Tai juotat äitis känniin... Osta sille lakkalikööriä. tai anna sille juhlissa niin paljon tehtäviä, ettei se ehdi motkottaa. laita musiikki kovalle. Hanki sille mies. Anna sille karkki, ja sano ettei puhu karkki suussa koska se on rumaa.
Satuttaa kirjoitti:
Hyvin paljon myös suodatan, enkä jaksa ottaa puheeksikaan. Mutta asiat, joista menen huonoon kuntoon on pakko yritä lapsenikin takia pois.
Se on vähän 2-piippuinen juttu, että "suodattaa" - jos voi oikeasti suodattaa hyvä juttu, mutta jos se tarkoittaa hiljaa olemista sovinnollisuuden vuoksi, se hiljaa pysyminen voi patoutua eikä siitä sitten olekkaan iloa. Parisuhteessa koettua. Hankalistakin asioista on parempi puhua, kuin vältellä niitä ja sitten kypsyä. Hankalasta ei tarvitse puhua hankalasti.
Eikä ne asiat varmaan sua huonoon kuntoon saa, vaan luottamuksen puute... Tietysti ne asiat edustaa sitä luottamuksen puutetta, ja on niillä sikäli merkitystä, yritän vain sanoa että ne ei oo sun todellinen ongelma.
Satuttaa kirjoitti:
Esim. Tänään itkin ja lapseni oireili. Se on kauheaa. Se on niin väärin.
Itkeminen on hyväksi, jos itkettää! Tottakai lapsi tulee surulliseksi, jos äiti on surullinen, mutta sun itkeminen oli vain tunteiden purkamista ja siitähän tulee parempi olo.
En ihan ymmärrä, miksi vastuu tunteista on sinulla... onko se siirtynyt äidiltä lapselle, vai onko aina ollut näin päälaellaan!?
En osaa sanoa. Mielestäni äitini voisi puhua ystävilleen eikä minulle, koska tällä hetkellä kuormitun liikaa. Huolestun liikaa kaikesta. Tuntuu, että äiti on aina pitänyt minua perheen toisena aikuisena, myös kun olin aivan pieni. Olen sanonut siitä suoraan, mutta hän vain jatkaa. Äidin mielestä minun täytyy kuunnella hänen murheitaan, kuunteleehan hänkin minun. Eikö se ole äidin tehtävä?
Anteeksi mitä? Avoimuutta? Koitko, että kritiikki oli täysin aiheetonta, vai oletko loukkaantunut siitä, ettei hän puhunut kehitystarpeestasi itsesi kanssa? (Sehän samalla tarkoittaisi, ettei hän ihan kaikkea ääneen sanokkaan...)
Tarkoitin kirjoittaa, että puhui siskolleni minusta, ja minusta siskolleni.
Tuo arvostelu olisi ihan ok, koska ainahan sukupolvet ovat eri mieltä jostain, mutta tilanne oli nimenomaan se, että äiti oli luvannut minulle ettei puhu siskolleni minusta, ja luotin tähän. Siskoni kertoi, että oli koko ajan puhunut ja haukkunut myös. Sitä ennen olin koko elämäni uskonut, että äiti on rehellinen, suorapuheinen ja empaattinen, eikä haukkuis mua koskaan. Pyysin myös aina, ettei puhuisi siskosta minulle, koska tiesin, ettei siskokaan sitä arvosta. En ollut aiemmin tajunnut, että äiti voi puhua pahansuopaisesti. Hän myös kertoi eteenpäin miesystäväni asioita.
Hän on perustellut, että sisko kyseli kun hän oli koneella eikä sen takia keskittynyt ja puhui ohi suunsa. Sisko tiesi kuitenkin ihan kaiken pienintä yksityiskohtaa myöden. Äiti myös valehteli, ettei kertonut jotain, kun jäi kiinni. Ei kukaan muukaan sitä ole voinut tehdä.
Kaiken aikaa hän sanoi minulle, ettei tietenkään kerro. Hän jatkaa tätä edelleen jonkin verran eli puhuu siskon perheen asioista jonka jälkeen toteaa, ettei olisi pitänyt puhua. Vältän puhumasta hänelle asioitani enää. Varmaan puhuu mun asiat siskollenikin. Annan sen asian olla, mutta en ole päässyt yli että valehteli ettei puhu.
Satuttaa kirjoitti:
Hän kokee sen niin, ettei saa puhua kenellekään, mikä on epäreilua, koska puhunhan minäkin ystävilleni yms. Se on outoa, koska jopa nimesin hänen ystäviään ja ehdotin heille puhumista.
En tiedä, onko suhteenne kahden läheisriippuvaisen kudelma?
Jos oiekin ymmärsin, olet valittanut siitä, että äitisi haluaa purkaa niin paljon asioita sinulle. Joko hänen pitäisi ymmärtää lopettaa liika puhuminen, tai sinun liika kuunteleminen - miksi tämä ei onnistu?
Koska hän saattaa aivan yhtäkkiä ilman asiayhteyttä alkaa puhua jotain. Kun sanon, että en halua, lopettaa kyllä. Vähän ajan kuluttua tulee uusi juttu. Vahinko ehtii tapahtua. Lisäksi on tympeää koko ajan joutua sanomaan.
Onko niin, että kun äitisi ei ole antanut sinulle selkeää minuutta, et myöskään kykene laittamaan puhetta poikki niin, ettei hän vain jatka ylitsesi kävelemistä? Sinuna miettisin enemmän, kuinka voisin itse ottaa vastuuta rajoista sen sijaan, että yrittäisin äitiin niitä asettaa.
Niin, ilmeisesti on oltava niin tiukat rajat, ettei nähdä ollenkaan. Se on surullista.
Satuttaa kirjoitti:
Uskoin pitkään, että isä on se hankala ihminen ja että äiti on naiivi ja ylikiltti. Nyt olen kyseenalaistanut sen.
TYYPILLISTÄ... Aspergerit on muuten monesti just naiiveja, ylikilttejä - ja erittäin itsekeskeisiä. Minun käsittääkseni. Se juuri tekee heistä niin salakavalasti vaikuttavia.
Ok. Asperger on hyvin mahdollinen diagnoosi, sitä on suvussa.
Satuttaa kirjoitti:
Äitini riiteli lapsellisesti väittelemällä siskoni kanssa koko lapsuuteni, ja sama hyökkäävä tyyli jatkuu edelleen.
Kamalaa. Lapsen kanssa väittely on OKSETTAVAA... Aikuinen on siinä kokemuksensa ansiosta niin paljon vahvemmalla, että hän voi jopa traumatisoida lasta tuollaisella henkisellä kamppailulla. Miksi ihmeessä pitää väitellä? Ah, tiedän. Kun ei pysty ohjaamaan toista kunnioittavasti, täytyy manipuloida ja ellei sekään onnistu, ruvetaan sähisemään. Ei ole kovin aikuismaista ei.
Niin. Sitä on raskasta seurata. Ennen ei kommunikoinut minulle niin, mutta nykyään mulle myös.
Kiitos sullekin. Tää herjaa että liian pitkä teksti joten tää vastaus on nyt sekava kun jouduin deletoimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdotan vielä ajatusleikkiä, jo innostaa.
Kuvittele että äitisi on temperamenttinen italialainen diiva, jonka viihdyttämisestä maksetaan sulle hyvä korvaus. Älä kerron äidillesi tätä ajatusleikkiä. Suhtaudu häneen vain kylmän viileästi asiakkaana, josta hyödyt suuresti, joten olkoot vaikka kuinka hemmoteltu. Hyvään asiakaspalveluun kuuluu, ettet höpöttele omia joutavia juttujasi. Diiva joutuu hakemaan mielenkiintonsa muualle. Hänen toimintaansa pitää ohjata, huolehtia siitä että hänellä on jatkuvasti tekemistä, niin saa keskittyä johonkin ja on ehkä tyytyväisempi.
Minä olen Äiti, en tosin tuo aloittaja kirjoittajan. Lähes samanlainen suhde kuvio minulla tyttäreni kanssa jatkunut nyt pian kymmenen vuotta. Alkoi niihin aikoihin kun hän sai lapsensa, avioitui,rakensivat talon, erosivat, riidellen lapsen huoltajuudesta ym. Nykyisin emme tule oikein millään toimeen tyttäreni kanssa. Minä saan jatkuvia syytöksiä ja usein hän myös huutaa minulle että minä en mitään ymmärrä ja koen että hän kilpailee myös koko ajan kaikesta kanssani. Lapsen hoidosta en voinut koskaan mitään omaa neuvoani ehdottaa tai kertoa kun hän sanoi että kuule, nykyään tehdään näin. En puuttunut mutta eihän sitä voi joka ikistä sanaansa miettiä etukäteen ja minusta vertaus -Äiti saattaa vaikka vanhana 80 v sanoa 60 v tyttärelle että laita nyt paksu villaneule päälle, siellä on kova pakkanen tai kun hän lähtee vaikka matkalle niin sanoa että onhan sinulla nyt varmasti kaikki tarpeellinen mukana. Se on vaan huolehtimista eikä minusta ainakaan tarkoita että puuttuu joka asiaan. Minä olen omalta osaltani kaikkeni yrittänyt ja yrittänyt että välit korjauntuisivat. Minulle on tullut tämän ajoittain toivottomalta tuntuvan yrittämisen takia kroonistunut unettomuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen Äiti, en tosin tuo aloittaja kirjoittajan. Lähes samanlainen suhde kuvio minulla tyttäreni kanssa jatkunut nyt pian kymmenen vuotta. Alkoi niihin aikoihin kun hän sai lapsensa, avioitui,rakensivat talon, erosivat, riidellen lapsen huoltajuudesta ym. Nykyisin emme tule oikein millään toimeen tyttäreni kanssa. Minä saan jatkuvia syytöksiä ja usein hän myös huutaa minulle että minä en mitään ymmärrä ja koen että hän kilpailee myös koko ajan kaikesta kanssani. Lapsen hoidosta en voinut koskaan mitään omaa neuvoani ehdottaa tai kertoa kun hän sanoi että kuule, nykyään tehdään näin. En puuttunut mutta eihän sitä voi joka ikistä sanaansa miettiä etukäteen ja minusta vertaus -Äiti saattaa vaikka vanhana 80 v sanoa 60 v tyttärelle että laita nyt paksu villaneule päälle, siellä on kova pakkanen tai kun hän lähtee vaikka matkalle niin sanoa että onhan sinulla nyt varmasti kaikki tarpeellinen mukana. Se on vaan huolehtimista eikä minusta ainakaan tarkoita että puuttuu joka asiaan. Minä olen omalta osaltani kaikkeni yrittänyt ja yrittänyt että välit korjauntuisivat. Minulle on tullut tämän ajoittain toivottomalta tuntuvan yrittämisen takia kroonistunut unettomuus.
Hyvä saada aiheeseen myös yhden äidin näkökulma.
Vastailin aiemmin tässä ketjussa, koska se muistutti omasta äitisuhteestani - oma äitini ei paljon asioihini puutu, päinvastoin. Asenteeni äitiin muuttui silti "allergiseksi" odottaessani esikoistani. Se alkoi ihan vain siitä, kun en "jaksanut" (raskausaika meni erinomaisesti, mutta silti) jutella äidin kanssa puhelimessa... ja kerran äitini sitten soitti miehelleni kysyäkseni kuulumiseni. Koin sen ahdistavana, ihan kuin äiti olisi yrittänyt PAKOTTAA mua johonkin! Äitini on ulkoisesti hyvin lempeä, mutta mulla oli jotain katkeruutta lapsuudesta, ja äidiksi tulo herkisti niitä varhaisia muistoja. Meni monta vuotta, ennen kuin kykenin rauhoittumaan äitini suhteen, vaikka taidan vieläkin olla vähän herkkä. En kuitenkaan halua olla enää moukka ja purkaa omaa stressiäni, kun äiti vain yrittää osoittaa välittämistään.
Ap:ltä halusin kysyä, mikäli vielä lukee ketjua, että olitko lapsena joskus tottelematon ja jos olit, miten äitisi asiaan suhtautui? Mitä hän teki?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:ltä halusin kysyä, mikäli vielä lukee ketjua, että olitko lapsena joskus tottelematon ja jos olit, miten äitisi asiaan suhtautui? Mitä hän teki?
Mä en oikein muista mun lapsuutta.
Kohta tänne iskee äitihullu valittamaan että eipä tossa vielä mitään että hänen äitinsä oli miljoona kertaa pahempi :D