Lasketaanko tämä työpaikkakiusaamiseksi? Esimies käyttää minusta nöyryyttävää lempinimeä mikä viittaa suuriin rintoihini
Ensimmäinen työpaikkani ja heti meni tällaiseksi. Joka aamu itkettää enkä haluaisi mennä töihin, mutta pakkohan se on kun en muitakaan töitä näillä näkymin ole saamassa.
Otan nyt riskin ja kerron täällä, että saatte ihan kokreettisen vaikutelman miten pahalta minusta tuntuu. Tämä lempinimi on siis utare. Oletan ja toivon nyt että tämä viisikymppinen mies ei lue vauvapalstaa ja näe tätä.
Esimies ei katso minua silmiin vaan rintoihin. Ei ole kutsunut minua sillä nimellä päin naamaa, mutta on tehnyt selväksi että tiedän hänen kutsuvan minua siksi. On esimerkiksi parin metrin päässä selin minuun ja sanoo kuuluvasti työkaverilleni "anna kun utare hoitaa sen, mene sinä tekemään homma x" tai "Täältä työvuorolistasta puuttuu utareen tunnit päivältä x, katsotko ne"
Olen vasta alle parikymppinen ja mietin tällaistakö työelämässä on? Kuuluuko minun sietää tällaista? Ja kenelle voin asiasta sanoa, kun kiusaaja kerran on esimieheni?
Kommentit (43)
Pelkkää vitsailua. Loukkaantuisitko sinä jos sinusta käytettäisiin vaikka nimeä "kätsy" eli kätevä?
Nauhoita. Tee puhelimeen muistiin tilaa (turhia kuvia ja videoita pois) ja lataa akku täyteen töihin lähtiessä. Laita sanelin päälle ja pidä ohuessa taskussa yläkropan vaatteissa koko päivän.
Jos tyypillä on tapana puhua noin, varmasti jää todisteita. Kerää muutamalta päivältä.
Sen jälkeen... liittoon yhteys (huom, olitpa jäsen tai et, tämä ihan varmasti kiinnostaa kun kerrot, mistä kyse).
Itse sun tilanteessa liittyisin alani liittoon vaikka nyt ihan juristin takia. Liittojen juristit ovat aika kovia.
Neuvosi voi toimia joissakin tapauksissa, mutta muistan itse olleeni sellainen alle kaksikymppinen, että minua ei olisi millään saanut ottamaan esimieheni kanssa puheeksi yhtään mitään, saati sitten hänen käyttäytymistään. En toisaalta olisi edes tiennyt, mitä oikeuksia minulla työntekijänä olisi ollut asioiden selvittämiseen. Ei ollut nettiä, ei työterveyshuoltoa, enkä varmaan ollut koskaan edes kuullutkaan ammattijärjestöistä. Yksi asiakasfirman työntekijä ahdisteli minua sanallisesti viikkokausia, mutta kun esimieheni (nainen) sai sen tietoonsa, mies ei enää edes vahingossa tullut minun näköpiiriini.
Muutama vuosi tuon jälkeen olin jo itsevarma ihminen ja pystyin puolustautumaan. Kun eräs keski-ikäinen mies letkautti minulle jotakin alatyylistä, painoin vessanpesurievun hänen kasvoilleen (olin siis siivooja, ja sattumalta turvauduin tehokkaaseen mutta kieltämättä laittomaan ojennuskeinoon) ja kehotin häntä pitämän kielensä kurissa. Tuo mies ei edes katsonut minuun päin tuon jälkeen, mutta hänen esimiehensä ja muutama työkaverinsa pyysivät minulta tapahtunutta anteeksi. Hurttiakin huumoria harrastettiin, mutta kaikilla muilla se pysyi sallituissa rajoissa.
Olen nyt yli viisikymppinen. Edelleen pistää vihaksi nähdä, kuinka erityisesti nuoria tyttöjä pyritään alistamaan ja ahdistelemaan työpaikalla siinä uskossa, etteivät nämä uskalla tai osaa reagoida niin, että huono käytös loppuisi. Joukolla nuoret naiset osaavat nykyisin laulaa setämiehet suohon, mutta yksinään moni on neuvoton. Tietoa on saatavilla vaikka kuinka, mutta on toinen juttu, osaako sitä etsiä ja tulkita oikein.
Jos aloitusta epäilee provoksi, kannattaa siirtyä lukemaan jotain muuta. Jos aloittaja nimittäin onkin pelästynyt ihminen (sukupuoleen ja ikään katsomatta) työuransa alussa, hän saa voimia kokeneempien neuvoista ja kokemuksista. Kaikki eivät edes me too -aikana ole niin kaiken osaavia ja neuvokkaita kuin keskustelupalstalla tavataan olla muiden ihmisten ongelmien suhteen.
Nro 11