Mitä sellaista vanhempanne ovat tehneet, mitä itse ette vanhempina tee?

Meille tartutettiin kariesbakteeri, itse en tätä tehnyt lapsilleni (joilla on nyt nuorina aikuisina sitten onkin täysin reiättömät hampaat).

Pidän mun vanhempia ihan hyvinä vanhempina, mutta toki on muutama asia, jotka tekisin hyvin erilailla omien lapsieni kohdalla. Äitini ei oikein osannut kunnioittaa yksityisyyttäni. Luki päiväkirjaani ja muita henkilökohtaisia kirjoitelmiani, tonki huonettani ja laatikoitani ja kertoi arkaluontoisetkin asiani ystävilleen ja työkavereilleen. Isäni puolestaan turhautui hyvin helposti ja purki tätä turhautuneisuuttaan huutamalla. Tulin kerran itkien kotiin kun mun pyörä oltiin varastettu enkä saanu heti kakaistua ulos itkuni syytä niin isä alkoi huutamaan mulle. Joo, en juurikaan kerro vanhemmilleni mistään negatiivisista asioista mitä mulle tapahtuu. Oppikaa vanhempienne virheistä, pliis.

En roudaa kotiin ties mitä baarihoitoja.

En tuo kotiin rymyävää ja huutavaa känniääliö laumaa, joka koostuu pääosin pubiruusuista ja ällöttävistä kännisistä ukoista, jotka ahdistelevat lastani. Lisäksi kun kerroin äidilleni että ne miehet ahdistelivat minua (mm. takapuolelle läpsimistä, liian lähelle tunkemista, kaikenlaista ehdottelua jne.) äitini syytti minua valehtelusta ja että haluan vain huomiota ja haluaisin että ne miehet olisivat kiinnostuneita minusta. Aikuisena olen huomannut, että pelkään ja ahdistun heti, jos kuulen miehen huutavan/korottavan ääntään.

Tukistaminen, nolaaminen, väheksyminen, huor4ksi haukkuminen noin niin kuin alkajaisiksi. 

Ikinä, missään tilanteessa laita lastani laitokseen/tee hänestä lastensuojeluilmoitusta, vaikka se auttaisi avun saamiseen.

Olin kiltti ja tunnollinen lapsi, mutta kun teininä halusin olla ulkona klo 21 asti (kotiintuloaikani oli klo 18, jotta teen päivän kotityöt, äitini oli juoppo eikä itse tehnyt mitään) hän teki minusta lastensuojeluilmoituksen, koska "olin tullut mahdottomaksi, eikä hän enää jaksanut minua). En tiedä mitä äitini silloin kertoi sossuille, mutta sieltä palaverista lähdin suoraan nuortenkotiin kiireellisenä sijoituksena. 

Olin siellä vain 30 päivää, sen jälkeen minua ei suostuttu pitämään siellä, koska yksikään hoitaja ei nähnyt sille mitään syytä joten palauduin kotiin. Olin "kunnolla" ja tein mitä äitini ikinä halusi vielä 4kk ajan ja muutin heti pois kun täytin 18v. Koko tuon ajan äitini uhkaili minua takaisin laitokseen laittamisella jos vähänkään uskalsin niskoitella tai "näyttää nyrpeää naamaa". Lisäksi muistutteli jatkuvasti, että koska olen ollut laitoksessa, voin joutua takaisin 21v asti, jos teen jotain tyhmää.

Siellä oli niin hirveää ja suuri osa hoitajista oli aivan diktaattoreita, etten ikinä laittaisi lastani sellaiseen paikkaan. En keksi mitään syytä, missä kohtaa pyörtäisin päätökseni, en edes vaikka se nopeuttaisi jotakin lapsen avun saantia, kynnys ja pelko on liian suuri. Luonnollisestikin pelkään kuollakseni lastensuojelua vaikka mitään syytä ei ole, kerran jo jouduin siihen myllytykseen, kun äitini sai kuulla, että olen saanut lapsen ja teki ilmoituksia jatkuvasti. Väitti minun käyttävän aineita mieheni kanssa ja jouduimme puoli vuotta käymään yllätysseuloissa, vaikka kaikki olivat aina puhtaita. Lopulta jouduimme ottamaan yhteyttä lastensuojelun työntekijän esimieheen ja kunnan johtajaan yhteyttä, kun työntekijä ei suostunut lopettamaan asiakkuutta, vaikka olimme tehneet kaiken sovitun, jonka jälkeen asiakkuus piti purkaa. Sitä kautta se purettiin ja työntekijä sai asiasta huomautuksen, koska perusteita ei ollut asiakkuutta jatkaa tai pitkittää. Myös lapsen huostaanotolla uhkaili jatkuvasti.

En hoida lastani kännissä enkä krapulassa. En painu keskellä päivää  pubiruusujen kerhoon ja tule illalla sössöttämään miten ihana lapsi äidillä on. Muuten äitini oli ihan ok, kävi töissä ja vei harrastuksiin., ei ollut siis mikään julkijuoppo. Viinalle  vaan oli  liian perso, ensimmäiset muistikuvani ovatkin kun äiti maskarat poskilla haisi aamulla pahalta ja piti sylissä. Jotenkin se ahdisti.

up

En huuda lapsilleni usein/mitättömien asioiden takia, enkä pidä päivien mykkäkoulua kun suutun. 

Pidän sylissä, halailen ja suukottelen, itse en saanut nauttia näistä enää eskari-iän jälkeen. 

En puhu pahaa muista ihmisistä lasteni kuullen. 

He hankkivat lapsia. Minä en. Näillä geeneillä ja kasvatustaidoilla ei voi saada aikaan mitään hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Ikinä, missään tilanteessa laita lastani laitokseen/tee hänestä lastensuojeluilmoitusta, vaikka se auttaisi avun saamiseen.

Olin kiltti ja tunnollinen lapsi, mutta kun teininä halusin olla ulkona klo 21 asti (kotiintuloaikani oli klo 18, jotta teen päivän kotityöt, äitini oli juoppo eikä itse tehnyt mitään) hän teki minusta lastensuojeluilmoituksen, koska "olin tullut mahdottomaksi, eikä hän enää jaksanut minua). En tiedä mitä äitini silloin kertoi sossuille, mutta sieltä palaverista lähdin suoraan nuortenkotiin kiireellisenä sijoituksena. 

Olin siellä vain 30 päivää, sen jälkeen minua ei suostuttu pitämään siellä, koska yksikään hoitaja ei nähnyt sille mitään syytä joten palauduin kotiin. Olin "kunnolla" ja tein mitä äitini ikinä halusi vielä 4kk ajan ja muutin heti pois kun täytin 18v. Koko tuon ajan äitini uhkaili minua takaisin laitokseen laittamisella jos vähänkään uskalsin niskoitella tai "näyttää nyrpeää naamaa". Lisäksi muistutteli jatkuvasti, että koska olen ollut laitoksessa, voin joutua takaisin 21v asti, jos teen jotain tyhmää.

Siellä oli niin hirveää ja suuri osa hoitajista oli aivan diktaattoreita, etten ikinä laittaisi lastani sellaiseen paikkaan. En keksi mitään syytä, missä kohtaa pyörtäisin päätökseni, en edes vaikka se nopeuttaisi jotakin lapsen avun saantia, kynnys ja pelko on liian suuri. Luonnollisestikin pelkään kuollakseni lastensuojelua vaikka mitään syytä ei ole, kerran jo jouduin siihen myllytykseen, kun äitini sai kuulla, että olen saanut lapsen ja teki ilmoituksia jatkuvasti. Väitti minun käyttävän aineita mieheni kanssa ja jouduimme puoli vuotta käymään yllätysseuloissa, vaikka kaikki olivat aina puhtaita. Lopulta jouduimme ottamaan yhteyttä lastensuojelun työntekijän esimieheen ja kunnan johtajaan yhteyttä, kun työntekijä ei suostunut lopettamaan asiakkuutta, vaikka olimme tehneet kaiken sovitun, jonka jälkeen asiakkuus piti purkaa. Sitä kautta se purettiin ja työntekijä sai asiasta huomautuksen, koska perusteita ei ollut asiakkuutta jatkaa tai pitkittää. Myös lapsen huostaanotolla uhkaili jatkuvasti.

Minulla oli vanha vanhempi, joka myöskin väsähti rooliinsa kanssani vaikka olin harvinaisen järkevä ja vaivaton teini. Aloin oireilemaan vanhempani käytöstä mm. lintsaamalla (istuin kirjastossa lukemassa ne tunnit), joten vanhempani oli yhteydessä sossuun ja jouduin asumaan milloin Nuorten Turvatalossa, milloin lyhyissä sijoituspätkissä muualla. Muistan ikuisesti ne kamalat yhteispalaverit, joissa vanhempani manasi ikäänsä ja sitä, että ei jaksa enää tämmöistä. Se tunne oli ihan hirveä, koska kaikki osalliset tiesivät, että olin kaukana ns. ongelmanuoresta- en juonut, polttanut, liikkunut huonossa seurassa tai edes seurustellut, ainoastaan lintsasin ja vietin myös osan oppitunneista koulukuraattorin luona juttelemassa. Mutta vanhempani puhui minusta kuin jostakin ihmisroskasta, jonka kanssa kukaan ei jaksanut. 

Tänäkään päivänä en ymmärrä, miten sossu ym. viranomaiset taipuivat vanhempani vaatimuksiin pitää minut poissa kotoa esim. yhden kokonaisen kesäloman ajan vain siksi, että hän itse pääsisi reissaamaan ulkomaille. Minä kökötin Turvatalolla, rahattomana ja jouduin joka päivä poistumaan kahdeksan tunnin ajaksi kun paikka meni kiinni. Siinä jos missä olisi ollut riski joutua huonoille teille! Mutta vanhempani varmasti luottikin tähän että minä olin kiltti tyttö enkä joutunut ongelmiin, siksi uskalsi minut jättää. 

En vähättele ja hauku lastani. Kehun ja kannustan, mitä oma äitini ei koskaan tehnyt.

Tukistaminen, piiskaaminen, lattiaa pitkin retuuttaminen, kurkusta kuristaminen.

Ivaaminen, pilkkaaminen, v*ttuilu, ja lapsen nujertaminen ja itsetunnon litistäminen. Arvaamattomat raivarit ja väkivalta ilman lapsen omaa syytä

Ja ei oltu mitään juoppoköyhälistöä vaan isä korkeassa virassa ja tunnettu.

En anna lasteni tavata näitä ”isovanhempia”.

En lähde säännöllisesti yökylään miesystävän luo ja jätä lapsiani kotiin päikseen. En myöskään harrasta kiihkeää seksiä miesystäväni kanssa kotonani, lasten siellä ollessa, kun oma mieheni on työkomennuksella. Enkä tuollaisten tekojen jälkeen ilkeäisi olla kylän kovimpia uskovaisia ihmisiä.

No isoimpana juttuna en mahdollisen eron jälkeen perustaisi uusperhettä, ainakaan miehen kanssa joka alistaa ja haukkuu lapsiani. En jättäisi lapsiani selviämään itsenäisesti 8-vuotiaasta saakka hammaslääkärien muistamisesta, bussilipun voimassa olon muistamisesta ym. elämänhallintajutuista.

Mutta jos mietitään pienempiä juttuja ja myös toisinpäin niin en ole vienyt lapsia telttailemaan, enkä pitkille autoreissuille ympäri Suomea ja Eurooppaa (tosin mun lapset on vielä pienempiä kuin me oltiin silloin).

Vierailija kirjoitti:

En hoida lastani kännissä enkä krapulassa. En painu keskellä päivää  pubiruusujen kerhoon ja tule illalla sössöttämään miten ihana lapsi äidillä on. Muuten äitini oli ihan ok, kävi töissä ja vei harrastuksiin., ei ollut siis mikään julkijuoppo. Viinalle  vaan oli  liian perso, ensimmäiset muistikuvani ovatkin kun äiti maskarat poskilla haisi aamulla pahalta ja piti sylissä. Jotenkin se ahdisti.

Mulla taas äiti oli toinen ääripää: raahas sunnuntaisin kirkkoon.  Eipä ole omia lapsia tullut sinne vietyä, Tosin ei ne ole mua koskaan humalassa krapulassakan nähneet. Tuskin tulevat  sen kokemuksen puutteesta syyttämään.

En juo itseäni humalaan lapsen nähden.

En ole väkivaltainen.

Annan lapselle luvan näyttää myös negatiivisia tunteita, esim. itkeä. Minä en lapsena saanut itkeä koskaan, kun se oli ”ärsyttävää ja nössöjen hommaa.”

Halaan lastani ja kerron hänelle, että rakastan.

Siinäpä nyt vaan muutamia mainitakseni.

En ryyppää joka viikonloppu niinkun vanhempani tekivät, En juo alkoholia ollennkaan.

Mun lapsi ei koskaan joudu kuuntelemaan tai katselemaan kännistä äitiä. Mä en koskaan raahaa mitään isäehdokkaita kotiin. En hauku lapseni isää hänelle koskaan, vaikka on erottu ja syystä. Näin on mennyt nyt 17v enkä aio näin loppusuoralla enään mokata.

En ala suosia yhtä lastani ilmiselvän passiivis-aggressiivisesti jos hän tekee asiat paremmin kuin toinen lapsi. Esim. En ikinä kävisi keskustelua jossa en vastaisi mihinkään mitä lapsi kertoo ja alkaisin sen sijaan kehua sisarusta. En koskaan antaisi lapseni tuntea sitä samaa hylkäämisen tunnetta jonka koin kun äiti ei tykännytkään minusta sellaisena kuin olen. Olisi pitänyt olla sellainen kuin hän haluaa. Nykyään korostaa sitä kuinka oli hyvä kasvattaja ja arvostelee esim. miniänsä kasvatustaitoja. Mutta ei ikinä tule ymmärtämään että hän on itse tehnyt aikanaan järkyttäviä virheitä. En aio kertoa sitä hänelle koska ei menisi kuitenkaan perille asti se kuinkas paljon minua satutti kokea olevani jotenkin vähemmän kuin muut. Likainen ja häpeän aihe.

En myöskään anna omalle lapselle listaa asioista joita saa puhua tai ei saa puhua missäkin seurassa ja en opeta piilottamaan omaa itseään. Vaikenemisen ja häpeän kierre katkeaa minuun eikä lapseni joudu sitä ikinä kokemaan.