Opetettiinko sinut lapsena kunnioittamaan muita ihmisiä niin, että jouduit elämään siitä johtuvassa pelossa yli nelikymppiseksi?

Ei. Mutta luulen tietäväni mistä puhut.

Mä luulen tietäväni, että aloittaja on äitihullu.

Taidan palstailla ihan liikaa.

Ei. Enkä ymmärrä, mistä puhut. Ihmisiä voi kunnioittaa ihan pelkäämättä heitä.

Kyllä mä muistan että vielä 60-luvulla kasvatettiin pelolla ja väkivallalla. Koulussa opettajat saivat tukistaa ja lyödä lapsia, kotona saatiin piiskaa, jne... Lapsia haukuttiin, meille huudettiin, pakotettiin kaikenlaiseen, joka asiasta rangaistiin. Aikuisia piti tervehtiä niiaten tai kumarrellen, ei saanut puhua jollei kysytty jotain, piti olla hiljaa ja näkymätön. Usein lapsia arvostelivat ja kurittivat muutkin kuin omat vanhemmat, myös isovanhemmat tai muut sukulaiset, tai kerrostalossa huutia saattoi saada talonmieheltä tai talonmiehenrouvalta.

Että jos oli heikko, pelokas ja alistuva lapsi, sitten kyllä pystyttiin traumatisoimaan lapsi aika hyvin loppuelämäksi.

Jostain syystä mä pistin kampoihin jo taaperoikäisestä. Koko ikäni olenkin saanut kuulla valitusta että olen itsepäinen. Se onkin ollut mun supervoima, jolla olen selvinnyt elämäni aikana vaikka mistä. Tavallaan toi hyvin negatiivinen kasvatus jätti minuun jälkeensä, mutta niin etten ole koskaan ollut auktoriteettiuskoinen ja olen aina vihannut epäoikeudenmukaisuutta ja halunnut puolustaa väärin kohdeltuja.

Mutta kai sekin on jonkinlainen trauma, koska muistan erittäin hyvin monia ikäviä tapahtumia lapsuudestani. Silloin sellaiset olivat arkipäivää, nykyisin kun tapahtuisi niin noista olisi varmaan tehty aikuisia kohtaan rikosilmoitukset.

uo

Kyllä.

Meillä pahin mahdollinen asia oli metelin aiheuttaminen ja jonkun toisen tiellä oleminen. Aina piti väistää, ettei vaan häiritsisi kenenkään olemista. Piti olla hiljaa ja kommunikoida hillitysti, ettei kukaan häiriintyisi puheestamme. Ylipäätään piti varoa sitä, ettemme olisi kenellekään häiriöksi. Tämä käsitti kaikenlaisen normaalin lasten välisen ilonpidon ja leikin.

Mainittakoon, että meitä oli perheessä kolme tyttöä ja olemme kaikki jo perusluonteeltamme hyvin rauhallisia, ujoja ja vetäytyviä. Että ei varmaan oltaisi missään tapauksessa kamalasti melskattu.

Edelleen huomaan esim. liikenteessä, että pelkään ajavani liian hiljaa tai liian huonosti, jolloin saatan olla jonkun tärkeämmän ihmisen tiellä. Samoin kaupassa tai kaupungilla pitää aina varoa, ettei ole kenenkään tiellä. Olen tästä alkanut nyt aikuisena opetella eroon, mutta vaikeaa on.