Pelkään kuolemaa koska pelkään häviämistä. Sitä, ettei parin sukupolven päästä kukaan enää tiedä minua olleenkaan ja hautakivikin viedään kun hautapaikka vapautuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on taas puolestani alkanut ahdistaa, että mitä esim. valokuvilleni ja itselleni hyvin tärkeälle kirjakokoelmalleni tapahtuu sitten, kun kuolen. Lapsia ei ole eikä tule, myöskään sisaruksillani ei ole lapsia. Jotenkin lohduton ajatus, että nuo kaikki kipattaisiin jonnekin roskalavalle kuolemani jälkeen. Tuo asia täytyy kyllä ratkaista jotenkin hyvissä ajoin.

Joo, sun on syytä itse alkaa kantaa niitä hyvissä ajoin roskalavalle.

Kuolinsiivous...

Ymmärrän AP:ta. Itse en osaa omaa kuolemaani surra, mutta jotenkin tuntuu haikealta ja surulliselta esim. se, että olen viimeinen sukupolvi äitini puolelta, joka muistaa äitini vanhemmat. Nuoremmat eivät ole heitä koskaan tavanneet. He olivat maailman paras mummo ja pappa ja harmittaa, että kohta on kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Lataa netti täyteen kuviasi. Pitäisikö olla sellainen sivu, johon voidaan tallentaa ihmisten elämäntarinoita ja niitä voidaan lukea 500 vuoden päästä?

Turha murehtia tuollaista, kuolleena olet vain kuollut. Maadut ajan kanssa luontoon.

Hetki vain ja kaikki on poissa, on vain iäisyys.

Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu uudestaan. Iänkaikkisuus jatkuu molempiin suuntiin, ei ole ainutlaatuista tapahtumaa, ei yksittäisiä hetkiä.

Minusta se on outo ajatus, että joku haluaa hautajaisiinsä ison lössin ihmisiä itkemään, suuren hautakiven, ja antaa suunnilleen ohjeet kukka-asetelmista.

Kaikki loppuu joskus, ihan kaikki, ja se on hyvä tiedostaa aikaisin. Itse tajusin 4-vuotiaana. Ehkä liian aikaisin.

Se on surullista, että kuolemassa ihmiset ajautuvat ikuisuudeksi erilleen kuin tunnesidettä ei olisi koskaan edes ollutkaan. Sitä, että olet jonkun vanhempi tai olet jonkun lapsi. Ette muista sitä tapahtuneen. Kuin se ei olisi koskaan edes tapahtunut, oli vain välähdys, joka oli ohi silmänräpäyksessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempi hyväksyä elämän realiteetit sellaisinaan.

Tietysti uskonnoille kuolemalla ja etenkin helvetillä pelottelu on ollut maailman tuottosimpia bisneksiä...

Taivaaseen päästäkseen ei tarvitse maksaa kenellekään yhtään mitään. Jeesus on jo maksanut sisäänpääsymaksun ja se vaan pitää ottaa vastaan häneltä.

Tässä kyllä kadehdin uskovaisia. Vaateostoksilla teillä on helppoa. Ahdistaa nuo sovituskopit.

Ja jotkut eivät tahdo, että heistä jää muistoakaan tuleville sukupolville.

"Ja kumpua

ei haudallein kohokoon koskaan,

vaan multa kedoksi kamartukoon,

ettei kenkään tiedä,

että lepokammioin

on halavan himmeän alla."

- Aleksis Kivi

Ymmärtäisin ,jos sinua ahdistairi että olet tavis.

Et keksi peninsiliiniä ,etkä sähköä..

Etkö huomaa että olet JO KADONNUT:

kukaan ei hymyile sinulle ja katso silmiisi.

Mielipiteesi ei kiinnosta ketään.

paitsi omat lapsesi , he ovat sinusta täysin riippuvaisia..kunnes

Vierailija kirjoitti:

Se on surullista, että kuolemassa ihmiset ajautuvat ikuisuudeksi erilleen kuin tunnesidettä ei olisi koskaan edes ollutkaan. Sitä, että olet jonkun vanhempi tai olet jonkun lapsi. Ette muista sitä tapahtuneen. Kuin se ei olisi koskaan edes tapahtunut, oli vain välähdys, joka oli ohi silmänräpäyksessä.

Isä hel.vettiin, lapset taivaaseen ja koira mätänee

Helppo ratksais: hanki joku upporikas salarakas, joka elää pitempään kuin sinä ja rakennuttaa sinulle rahoillaan mausoleumin !

Oikein sellainen 'varakas salarakas' (heh,heh...)

Olisi ihanaa kun kukaan ei tietäisi minusta edes elävänä.

Kuolemassa ahdistaa vain vääjäämätön ehdottomuus.