Lue keskustelun säännöt.
Menneisyyden haamut, vakavat traumat ja siitä selviytyminen. Voiko siitä selvitä yksin? Toivoisin syvällisempää keskustelua ja tulkintoja.
02.01.2020 |
Tällä keskustelulla haen pohdintaa syvemmällä tasolla ja myötätuntoista asennetta traumaselviytyjiä kohtaan. Suurimalla osalla ihmisistä niitä on ja itselläni on ollut ehkä vaikeinta ymmärtää ja hyväksyä, että myös toiset kokevat vaikeita tunteita varhaislapsuuden jättämistä raskaista kokemuksista. Olin pitkään aika itsekkäästi sitä mieltä, että minun kärsimykseni on jotain sellaista, jota kukaan ei pysty ymmärtämään ja olen ottanut herkästi itseeni kohdistuvat negatiiviset suhtautumiset.
Se johtuu siitä, etten ole uskaltanut oikeastaan tullut kohdatuksi tai kuulluksi, olen pitänyt sellaista roolia yllä vain selviytyäkseni ja on ollut taipumusta marttyyri asenteeseen, jossa kukaan ei ymmärrä minua eikä auta vaikka itse olen yrittänyt olla kiltti, huomioonottava ja rakkautta ansaitseva toisia kohtaan.
Nykyään ymmärrän, että en voi vaatia ketään ymmärtämään ja parantamaan tuskaani, se on läpikäytävä itse ja sillä olen päässyt pitkälle. Tunnen suurta myötätuntoa ihmisiä kohtaan yleisesti ottaen ja edelleen tahdon auttaa ja olla toiselle lämmin ja hyväksyvä.
Mutta on myös puoli joka on täynnä vihaa, ymmärtämättömyyttä ja epäluottamusta elämää ja toisia kohtaan. Nämä kaksi puolta kamppailevat enkä aina pääse kiinni siihen kuinka tulisi suhtautua ja mikä on traumaan liittyvää käytöstä tai vihaa.
Voisin kirjoittaa tästä paljon, yritän kuitenkin saada koottua pääpiirtein ajatuksiani ja saada ehkä jotain näkökulmaa muilta.
Taustalla on siis lasinen lapsuus, molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja, äidin ja siskon vakavat mielenterveysongelmat, seksuaalinen väärinkäyttö (äidin arvostelu ja halveksunta kehostani koko lapsuuteni ja hän harrasti seksiä useat kerrat tuntemattomien kanssa ollessani vieressä nukkumassa yms.), isoisän hyväksikäyttökokemus. Elämä oli lapsuudessa jatkuvasti epävakavaa lähinnä alkoholismin vuoksi.
Nämä ovat sitten johtaneet itsevihaan. Olen kokenut syömishäiriötaustan, varastelin teininä, vakavia masennuksia, päihderiippuvuutta, rahapeliongelmia, talousongelmat jotka vei luottotiedot, väkivaltaisia ja manipuloivia ihmissuhteita, työnarkomaniaa jne. Hyvin paljon elämänhallintaan liittyviä ongelmia.
En ole käynyt säännöllisesti juuri koskaan puhumassa ammattiauttajan luona, en ole kyennyt sitoutumaan hoitosuhteeseen, sillä olen ollut sitä mieltä, että pärjään kyllä tai keksinyt syitä kuten työntekoni ei nyt salli ajan puitteissa tai rahaa ei ole.
Nykyään tilanne on aika hyvä ja olen kaikkien kokemuksieni myötä päättänyt selviytyä, prosessoinut, itsetutkiskelu ja määrätietoiset elämänmuutokset ovat olleet osana eheytymistä. Nyt juuri mitään elämänhallinnan ongelmia ei ole ainakaan entiseen verrattuna, pystyn pitämään balanssin ainakin omassa päässäni sopeutuen ja ottamaan vastuun päätöksistäni, yrittäen luottaa ratkaisukykyyni. Vielä mennään mönkään ja pahasti joskus.
Olen reilu parikymppinen. Mietityttää toisinaan tulevaisuus ja riittääkö rahkeet kuitenkaan pitämään ohjaksia hallinnassa ilman autenttista ja terapeuttista suhdetta.
Toisinaan kuitenkin astun harhaan ja elämässä tulee säännöllisesti haasteita ja uupumuksia, ne aina pysäyttävät miettimään miten jatkan. Eli vaikka olen selviytynyt tai sen tiellä, on kuitenkin paljon vielä tekemistä.
Kommentit (17)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene ammattiauttajan puheille.
Liian pitkä juttu tälle saitille.
Tämä on aihe vapaa palsta, ei psykologin vastaussivusto.
Mene ja hae psykologista apua.
Ap, hommaa itsellesi psykiatrista apua ja neuvontaa.
Vaikkapa pyytämällä terveyskeskuksesta lähete.
Täältä tuskin apua löytyy elämänhallintaan.
Voit lueskella myös alan kirjallisuutta.
Pitkän selostuksesi perusteella ymmärrät oman tilanteesi erittäin hyvin.
Apua ehkä löytyisi parhaiten keskusteluterapiasta.
Siihen riittää ihan hyvä ystävä, joka on elämää monipuolisesti kokenut, jaksaa kuunnella ja olla empaattinen.
Kunnon terapiakin olisi hyvä, niihin vain on hankalaa päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ikävät ja traumaattiset elämänkokemukset kärjistyivät viime vuosiin. Ne taas nostattivat minussa esiin keskeneräisyyttäni ihmisenä, jolloin en saanut omilla voimillani itseäni takaisin elämän raiteille. En ole saanut vieläkään.
Kirjoitustasi lukiessani tunnistan sinussa kuitenkin hyvän analysoijan ja rehellisyyden itseäsi kohtaan. Niillä ominaisuuksilla pärjäät pitkälle.
Se, että minä saan apua terapiasta sopii tukemaan vahvuuttani puhujana ja kirjoittajana. Ne ovat kanavia, joita myöten saan uusia ajatuksia ja valoa tilanteeseeni. Muiden kohdalla vahvistavat kanavat ovat ihan muuta. Joku voi voimaantua rakentamalla talon tai kuuntelemalla musiikkia. Keinot ovat sallitut yksilön mukaisesti. Itseään ei siis voi verrata, mitä muut tekevät, vaan minkä kokee auttavan ja ohjaavan elämän raiteille takaisin.
Traumojen ja ikävien asioiden kanssa opitaan elämään. Minusta on turha yrittääkään muuta, jos asiat ovat päin peetä. Se, mitä tunteita ne nostattavat ovat sitten se haastavin miten tunteensa kohtaa ja millaista jälkeä ne saavat aikaiseksi käytöksessäni sekä mielialassani.
Yleensä, kun asiat tuntuvat olevan hallinnassa ja ihminen kokee turvaa nousevat ikävät asiat esiin. Vähän samaa kuin lapsi satuttaa itsensä kaatuessaan ja pärähtää suurimpaan itkuun vasta huoltajan turvallisessa sylissä. Niinpä sitä säikähtää, kun kaiken on saanut järjestymään ja sitten vaan romahtaa kesken kivan elämän. Hätää ei kuitenkaan ole, sillä silloin on aika kohdata se hätääntynyt itsensä ja joka jäi turvaa, huomiota silloin kun tilanteessa olisi pitänyt sitä saada.
Kenties sinä olet nyt elämänvaiheessa, jossa koet olevasi omillasi ja hallitset elämääsi? Traumat nostavat päätään ja se jokin pieni ihminen sinussa, joka hätää kärsi, vaatii nyt sinun aikuisemman minäsi tukea ja turvaa päästäksesi tasapainoon kokemasi kanssa?
Omat, kovat kokemukset voi kääntää eduksi ja viisastua tai sitten katkeroitua lopuksi ikää. Tärkeää on osata tehdä päätös itsensä kanssa onko katkeruus kumppani, jonka kanssa vietän kaiken aikani ja synkistän sillä vähäisenkin saamani hyvän elämässäni, vai kohtaanko mörköni ja teen rauhan niiden kanssa. Se, että koet myötätuntoa ja ymmärrystä muita kohtaan kertoo sinusta, miten olet lähtenyt pois katkeruudesta. Parasta, mitä voit nyt tehdä itsellesi. Älä kuitenkaan näännytä itseäsi liialliseen myötäntuntoon ja siten ohita omia tarpeitasi ihmissuhteissa. Sankariksi ei kannata ryhtyä.
Mutta ja siis lukitsen vastaukseni siihen, että jos et koe tarvitsevasi terapiaa luota siihen että tiedät mitä tahdot.
Aika ei voi näyttää selkeämmin, eikä parantaa, jos sitä ei ole kulunut vielä yhtään. Hieman on ristiriidassa useat vakavat masennukset, ja työnarkomania, jos henkilö on vasta parikymppinen. Kuten myös se että ei ole ollut rahaa hoitoon, kun kaikki hoito on alle 18-vuotiaalle vielä maksutonta. Elämässä tulevat säännölliset haasteet ja uupumiset eivät tule ihan kerran viikkoon, kuten parikymppisellä pitäisi olla tullut että voi sanoa noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä voi selvitä eteenpäin monin tavoin.
Omat vanhempani olivat alkoholisteja, joiden juominen oli lapsuudessani vielä jokseenkin kurissa, mutta repesi käsistä melko pian kotoa muutettuani. Äitini käytti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa meitä lapsiaan kohtaan ja vasta muutama kuukausi sitten, kun hän kuoli, tajusin, miten suuri valta hänellä on ollut minuun koko elämäni ajan. (Olen 51-vuotias.)
Hakeuduin nuorempana auttamistyöhön. Nyt tajuan hakeutuneeni kotioloja muistuttaneeseen ympäristöön: arvaamattomia alkoholisteja auttamaan. En myöskään tajunnut, miten syvästi olin niinä vuosina masentunut - kuvittelin itkuisuuden, univaikeuksien ja mielialavaihteluiden olevan osa pysyvää persoonaani.
Luin paljon ja työstin itseäni. Yksinkin voi saada oivalluksia ja päästä eteenpäin. Haastavaa se kuitenkin on - tarvitsemme toista ihmistä auttamaan meidät ulos oman ajattelumme rajoituksista. Tähän terapia perustuukin. Terapiassa myös rakennetaan turvallinen ihmissuhde, joka monilta on jäänyt puuttumaan elämän tärkeissä vaiheissa. Tällaisessa ihmissuhteessa uskaltaa alkaa käsitellä asioita, joista ei edes ole ollut tietoinen.
Itse olen saanut paljon apua työnohjauksesta ja terapiasta. Terapiassa olen käynyt kahteen otteeseen - ensimmäisen kerran pitkäaikaisen lapsettomuuden jälkeisen keskenmenon jälkeen nelikymppisenä. Tämä laukaisi syvän masennuksen. Terapia nosti minut jaloilleni, rakensin elämänarvoni uusiksi ja sain luomulapsen. Kuvittelin, että olin käynyt "kaiken" läpi, mutta käsiteltäviä asioita oli kertynyt paljon. Toisen kerran menin sitten terapiaan muutama vuosi lapsen syntymän jälkeen, kun mieheni jäi kiinni pettämisestä. Terapia auttoi tunnistamaan omat haitalliset käyttäytymismallini ja kasvamaan aikuiseksi. Opin vasta tässä vaiheessa asettamaan rajoja ja kuuntelemaan itseäni. Mieheni aloitti myös samaan aikaan terapian ja onnistuimme rakentamaan parisuhteemme aivan uudelle pohjalle.
Edelleen lämmöllä ajattelen molempia terapeutteja. Ei ollut helppoa uskaltaa puhua asioista, joille minulla ei ollut edes sanoja. Joka kerta terapiakäynnin jälkeen alkoi valtava prosessointi. Terapeutti ei siis tee työtä puolestasi, mutta auttaa käynnistämään sitä ja auttaa eteenpäin jumikohdissa.
Ainoa mitä kadun, on se, etten hakeutunut pidempikestoiseen terapiaan aikaisemmin. Olisin uskaltanut tehdä aivan toisenlaisia valintoja elämäni aikana. Ja ehkä olisin päässyt nykyiseen levolliseen mielentilaani jo paljon aikaisemmin. Elämä on hyvää.
Sinä olet jo tehnyt elämässäsi monia hyviä valintoja. Toivotan sinulle rohkeutta tehdä niitä lisää.
Ap vastailee itselleen, on niin sama pitkäveteinen tyyli.
Hanki apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työnsin onnistuneesti syrjään lapsuuteni ja nuoruuteni ikävät asiat, tosin meni siinä hyvätkin muistot. Mutta nämä negatiiviset pamahti sitten myöhemmin aikuisena pintaan, sairastuin ja elämä lähti kovaan syöksyym kohti kaiken menettämistä. Ja luonnollisesti myös menetin kaiken, sillä en halunnut uskoa, että en enää pystynytkään itse kaikkeen. Liian vähän apua olen saanut, liian vähän sitä myös hakenut. Mielessä on nyt viimeisen vuoden aikana ollut kaikenlaista, ja paljon olen miettinyt, että jos nyt vihdoin saisin apua, jos sitä hakisin. Vaan pelkään.
Elämä näyttää ulospäin jo ihan mukavalta, mutta kukaan ei tiedä, että mua ahdistaa ihan kaiken aikaa, toisinaan vaan todella paljon, ja paljon asioita jää tekemättä. Paniikkikohtaukset ajoittain yrittävät päästä valtaan, ja muutaman päivän ne sitten kestääkin, kun päälle pääsevät. Enkä muista, koska viimeksi olen nukkunut edes yhden yön illasta aamuun heräämättä, pahimmillaan tunnein välein, yleensä kahden tunnin välein.
Ap, olet niin nuori, että oikeasti hakeudun hoidon piiriin, ettet pilaa elämääsi kuten itse olen tehnyt.
Vierailija kirjoitti:
Ap vastailee itselleen, on niin sama pitkäveteinen tyyli.
Hanki apua.
Laholatvainen kännykkä kädessä syntynyt av-mamma jaksaa lukea vaan kolme riviä, prosessoida niistä ehkä kaksi ja olettaa kaikkien muiden olevan samanlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, hommaa itsellesi psykiatrista apua ja neuvontaa.
Vaikkapa pyytämällä terveyskeskuksesta lähete.
Täältä tuskin apua löytyy elämänhallintaan.Voit lueskella myös alan kirjallisuutta.
Aivan totta.
Tämä palsta on keskittynyt v*ttuiluun, toisen epäonnelle ja onnettomuudelle virnuiluun ja ilkeilyyn.
Ja mitä ilkeämpi kommentti, sitä enemmän se saa yläpeukkuja, huomaat tämän hetken eri keskusteluja seuraamalla.
Vierailija kirjoitti:
Aika ei voi näyttää selkeämmin, eikä parantaa, jos sitä ei ole kulunut vielä yhtään. Hieman on ristiriidassa useat vakavat masennukset, ja työnarkomania, jos henkilö on vasta parikymppinen. Kuten myös se että ei ole ollut rahaa hoitoon, kun kaikki hoito on alle 18-vuotiaalle vielä maksutonta. Elämässä tulevat säännölliset haasteet ja uupumiset eivät tule ihan kerran viikkoon, kuten parikymppisellä pitäisi olla tullut että voi sanoa noin.
No nyt täytyy hieman puolustautua.
Kun jätin varhaisnuoruuden kotikaupungin ensimmäisen kerran taakseni n. 4 vuotta sitten niin päätin rakentaa elämäni uudelleen ainakin jossain määrin. Hankin asunnon, työpaikan ja jätin vanhat huonot suhteet taakseni. Prosessoin paljon menneitä ja kasvoin ihmisenä myös todella paljon.
Niihin vuosiin on mahtunut paljon, töitä olen tehnyt todella paljon. Pienipalkkaisella alalla vuositulot sain kerrytettyä hyvän keskituloisen tasoon. Tein aamusta iltaan ja päätin onnistua. Sain vastuutehtäviä useita kertoja eri paikoista, useita palkankorotuksia ja työkokemusta on kertynyt todella paljon. Tästä jäi käteen hyvät todistukset, hyvät mahdollisuudet työllistyä pitkälle jatkossa ja on varaa valita. Myöskin uuvuin pariin otteeseen aika pahasti ja se sai myöskin pohtimaan elämän tärkeysjärjestyksen uusiksi, tavallaan vahingossa olinkin rakentanut identiteetin työn varaan, se oli aikamoinen pudotus taas kun tehot loppuivat.
Täsmälleen olen 24-vuotias ja on tapahtunut paljon, noustu ja kaaduttu vaikka sinun mukaasi ehkä aikaani on ollut liian vähän kokemuksiini.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mene ammattiauttajan puheille.
Liian pitkä juttu tälle saitille.
Siis häh?? Tämä on mikä parhain paikka keskustella anonyymisti muiden ihmisten kanssa. Miksi on niin vaikeeta niellä sitä asia että pitää olla vapaata keskustelua. Parhaat ratkaisut tulevat sillä että voit vapaasti jutella muiden ihmisten kanssa.
Terapeutti ei tule auttamaan, hänen pitää noudattaa kapeaa kaava ja ohjeet. Älä hukkaa rahasi, tiedän tasan tarkkalleen mistä puhun.
T. 30v
Edelleenkin miksi Suomessa ei saa olla spontaaniuutta ja vapautta? Miksi kaiken pitää olla päätetty, sopimuksen mukaan, ohjattua, tarkastettua?! Ei kukaan kiellä vapaata puhumista.
Voisitko hakea kelan terapiaan?