Lue keskustelun säännöt.
"Elämäni olisi tyhjää ilman lapsia"
01.01.2020 |
Monet puhuvat näin tietyn iän jälkeen varsinkin. Kiinnostaisi kuulla, että eikö useimmista ihmisistä mikään muu tunnu miltään kuin ne lapset, siinä 30 tienoilla tai milloin nyt lapsia tekeekään? Eli kaikki muu tekeminen elämässä on vain sijaistoimintaa ja turhaa ja pakkopullaa ja ainoa ilo on lapset? Ja tämä on ihan normaalia?
Mietin vain kun olen n kolmekymppinen ja masentunut ja mikään ei tunnu miltään, niin olenko siis vain normaali ihminen, jonka elämällä ei enää tule olemaan muuta sisältöä kuin mahdolliset lapset?
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Sanopas kuule muuta, sitä voi todella ihmetellä. Ei kuulosta kovin hyvältä, ei vanhemmalle eikä niille lapsille, joiden kautta sitten yritetään elää. Kyllä ihmisellä pitäisi olla harrastuksia, kiinnostuksen kohteita yms. muitakin kuin lapset, lapset, lapset. Vai onko se sitten joku epätoivoinen viimeinen oljenkorsi, samalla kun se "pelastas kulahtaneen parisuhteen"... On siinä.
Mietin että paranisikohan masennukseni jos tekisin niitä lapsia (tosin ei ole miestä, rahaa, töitä jne)? Että olenko normaali ihminen, joka tähän ikään mennessä on jo kokenut kaiken muun ja nyt sitten lopun ikää sisällön muodostaa ne lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa varmaan oudolta mutta oma lapsi on jotain sellaista mikä menee kaiken muun ohi ja yli. Toki elämässä muutakin sisältöä on. Eikä sen tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille näin. Voihan se elämän keskipiste olla vaikka koira.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmaan oudolta mutta oma lapsi on jotain sellaista mikä menee kaiken muun ohi ja yli. Toki elämässä muutakin sisältöä on. Eikä sen tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille näin. Voihan se elämän keskipiste olla vaikka koira.
Mutta se muu sisältö ei siis tunnu oikein miltään (lapseen verrattuna)? Kaikki muu elämä on laimeaa mössöä?
Jokainen tyylillään, ei siitä kannata stressaantua jos jonkun mielestä lapset ovat koko elämän sisältö. Se on vain heidän mielipiteensä ja elämänkokemuksensa, ei ole keneltäkään pois.
Minä olen vaikean sairauden takia lapseton, mutta silti elämässäni on vaikka kuinka paljon sisältöä.
Jokainen on omasta elämästään vastuussa ja miten sen elämänsä elää, toiset lasten kautta ja toiset jollain muulla tavalla. Mitä väliä mitä muut ajattelee?
Kyllä mä uskon helpostikin, että on paljon sellaisia ihmisiä, joiden elämässä ei oikeasti ole mitään muuta sisältöä. Ei ole kiinnostavaa työtä, ei välitetä tehdä mitään kodin ulkopuolella, ei kiinnosta kulttuuri eikä tiede eikä urheilu eikä matkustaminen eikä oikeastaan mikään. Sellaisille ihmisille varmasti elämä olisikin tyhjää ilman lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmaan oudolta mutta oma lapsi on jotain sellaista mikä menee kaiken muun ohi ja yli. Toki elämässä muutakin sisältöä on. Eikä sen tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille näin. Voihan se elämän keskipiste olla vaikka koira.
Miten tuo homma toimii aikuisten lasten kanssa? En usko sekuntiakaan, että olisin vanhemmilleni mitenkään elämän tärkein asia kun nähdään joskus ja jouluna
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanopas kuule muuta, sitä voi todella ihmetellä. Ei kuulosta kovin hyvältä, ei vanhemmalle eikä niille lapsille, joiden kautta sitten yritetään elää. Kyllä ihmisellä pitäisi olla harrastuksia, kiinnostuksen kohteita yms. muitakin kuin lapset, lapset, lapset. Vai onko se sitten joku epätoivoinen viimeinen oljenkorsi, samalla kun se "pelastas kulahtaneen parisuhteen"... On siinä.
Mietin että paranisikohan masennukseni jos tekisin niitä lapsia (tosin ei ole miestä, rahaa, töitä jne)? Että olenko normaali ihminen, joka tähän ikään mennessä on jo kokenut kaiken muun ja nyt sitten lopun ikää sisällön muodostaa ne lapset.
Minä olen nyt 41-vuotias, lapseton, ja tuntuu että elämässä on vielä vaikka kuinka paljon koettavaa. Työelämän tavotteita, harrastushaaveita, kiinnostavia kirjoja, tapahtumia, paikkoja joissa haluaisin käydä. Ei tahdo aina (eikä raha) riittää - miten riittäisi jos olisi vielä niitä lapsiakin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämään voi saada sisältä ja merkitystä yllin kyllin, jos ei ole saanut lapsia.
Jos saa lapsia, niin on lasten kehityksen kannalta hyvä, että arvojärjestys muuttuu. Niistä lapsista tulee se tärkein asia. Se on minkä tahansa suuren, ja elämää mullistavan asian kanssa niin, että jos se lähtisi pois, niin elämä tuntuisi tyhjältä. Joten miksi ei sitten lasten kanssa näin tuntisi.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen tyylillään, ei siitä kannata stressaantua jos jonkun mielestä lapset ovat koko elämän sisältö. Se on vain heidän mielipiteensä ja elämänkokemuksensa, ei ole keneltäkään pois.
Minä olen vaikean sairauden takia lapseton, mutta silti elämässäni on vaikka kuinka paljon sisältöä.
Jokainen on omasta elämästään vastuussa ja miten sen elämänsä elää, toiset lasten kautta ja toiset jollain muulla tavalla. Mitä väliä mitä muut ajattelee?
No siinähän se lukee aloituksessani kai, että yritän selvittää onko masennukseni normaalia, koska minulla ei ole lapsia. Eli siis (lähes) kaikkien muidenkin perusolo tässä iässä on masentunut, mutta lapset tuo muutoin harmaaseen ja tylsään elämään sen ilon ja värit. Nythän minulla on vain harmaata ja tylsää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai onko se niin, että kun on lapsia, ei jaksa mitään enää niiden lisäksi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmaan oudolta mutta oma lapsi on jotain sellaista mikä menee kaiken muun ohi ja yli. Toki elämässä muutakin sisältöä on. Eikä sen tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille näin. Voihan se elämän keskipiste olla vaikka koira.
Miten tuo homma toimii aikuisten lasten kanssa? En usko sekuntiakaan, että olisin vanhemmilleni mitenkään elämän tärkein asia kun nähdään joskus ja jouluna
Minä uskon, että olen. Olen nähnyt, miten vanhemmat kärsivät, kun heiltä yksi, jo aikuinen lapsi kuoli.
Se, että kuulun tärkeimpiin asioihin heidän elämässään, ei tietenkään tarkoita aikuisiällä sitä, että heillä ei olisi omia harrastuksia, ajatuksia, suunnitelmia, haaveita yms, joihin minua ei tarvitse enää sisällyttää.
Uskon vakaasti, että jos heiltä kuolisi ystävät, tai joutuisivat luopumaan harrastuksistaan tai omaisuudestaan, ei hetkauttaisi heitä niin paljon kuin minun kuolemani ( tai jo kuolleen sisarukseni kuolema).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennuksista en tiedä, mutta jos minun elämästäni nyt yhtäkkiä otettaisiin lapset pois, kyllähän se tyhjää olisi. Eri asia sitten, jos lapsia ei koskaan olisi ollut olemassakaan, olisinhan ehtinyt täyttää elämäni jollain muilla asioilla.
Vierailija kirjoitti:
Elämään voi saada sisältä ja merkitystä yllin kyllin, jos ei ole saanut lapsia.
Jos saa lapsia, niin on lasten kehityksen kannalta hyvä, että arvojärjestys muuttuu. Niistä lapsista tulee se tärkein asia. Se on minkä tahansa suuren, ja elämää mullistavan asian kanssa niin, että jos se lähtisi pois, niin elämä tuntuisi tyhjältä. Joten miksi ei sitten lasten kanssa näin tuntisi.
Tämä. En kyllä voisi enää kolmen lapsen äitinä sanoa että "hei ihan sama olis muksuja tai ei". Tottakai asiat on suhteellisia, jos ei lapsia ole, se on silloin joku muu asia mikä merkitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämään voi saada sisältä ja merkitystä yllin kyllin, jos ei ole saanut lapsia.
Jos saa lapsia, niin on lasten kehityksen kannalta hyvä, että arvojärjestys muuttuu. Niistä lapsista tulee se tärkein asia. Se on minkä tahansa suuren, ja elämää mullistavan asian kanssa niin, että jos se lähtisi pois, niin elämä tuntuisi tyhjältä. Joten miksi ei sitten lasten kanssa näin tuntisi.
Tämä. En kyllä voisi enää kolmen lapsen äitinä sanoa että "hei ihan sama olis muksuja tai ei". Tottakai asiat on suhteellisia, jos ei lapsia ole, se on silloin joku muu asia mikä merkitsee.
Mutta jos mietit elämääsi niin miltä esim työsi, harrastuksesi, muut ihmissuhteesi tuntuu? Onko ne semmoista pakollista tai ihan ok ajanvietettä, jotka ei kuitenkaan loppujen lopuksi merkitse mitään lapsiin verrattuna?
Lapset on lähinnä este, että en tiedä mitä sisältöä ne sitten joillekin tuottaa. Tässä nyt vielä odottelen että viimeisinkin lähtee niin saan yli 25 vuoden työvuoron leimattua. Itse harmillisesti kuulun viimeisiin ikäpolviin jotka oli aivopesty lasten pakkohankintaan joten en edes kyseenalaistanut sitä onko pakko. Tein ne pakolliset lisääntymiset pois tieltä kun töitäkään ei löytynyt. En ole ikinä edes lapsia halunnut. En tiedä todellakaan mitä iloa joku saa tästä projektista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämään voi saada sisältä ja merkitystä yllin kyllin, jos ei ole saanut lapsia.
Jos saa lapsia, niin on lasten kehityksen kannalta hyvä, että arvojärjestys muuttuu. Niistä lapsista tulee se tärkein asia. Se on minkä tahansa suuren, ja elämää mullistavan asian kanssa niin, että jos se lähtisi pois, niin elämä tuntuisi tyhjältä. Joten miksi ei sitten lasten kanssa näin tuntisi.
Tämä. En kyllä voisi enää kolmen lapsen äitinä sanoa että "hei ihan sama olis muksuja tai ei". Tottakai asiat on suhteellisia, jos ei lapsia ole, se on silloin joku muu asia mikä merkitsee.
Mutta jos mietit elämääsi niin miltä esim työsi, harrastuksesi, muut ihmissuhteesi tuntuu? Onko ne semmoista pakollista tai ihan ok ajanvietettä, jotka ei kuitenkaan loppujen lopuksi merkitse mitään lapsiin verrattuna?
En ole se, jolle kysymyksen esitit. Ei, mikään muu ei tunnu samalta lapsiin verrattuna. Näin varmasti kuuluu olla biologian kannalta, jotta lapsilla olisi jonkinnnäköinen mahdollisuus kasvaa aikuisiksi. Tosiasia kuitenkin on, että lapsista tulee paljon myös kielteisiä asioita. Kaikillehan ei tule, mutta joskus aina jollekulle. Jos ne lapset eivät "täyttäisi elämää", tuntuisi elämän tärkeimmältä asialta, niin kuka jaksaisi imettää nännit verissä, väsymystä, uupumusta, kipua, huutoa, parkua, uhmaikää, 6-vuoden uhmaa, murrosikää... En minä ainakaan arvostaisi työpaikkaa, jossa nännit rikkoutuu tai työkaveri uhmaa kuin 6-vuotias. En arvostaisi ystävää, joka käyttäytyy kuin teini, tai vaatii apua käsienpesuun, pyllyn pyyhkimiseen yms.
Työpaikan menettäminen olisi suru, mutta selviäisin siitä.
Hyvien ystävien menettämisestä tulisi suuri, jäätävä aukko sydämeen, jota kukaan ei korvaisi.
Oman lapsen menettäminen musertaisi kokonaan. Ehkä saisi itsensä kasatuksi vuosien myötä, mutta se muuttaisi elämän kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapset on lähinnä este, että en tiedä mitä sisältöä ne sitten joillekin tuottaa. Tässä nyt vielä odottelen että viimeisinkin lähtee niin saan yli 25 vuoden työvuoron leimattua. Itse harmillisesti kuulun viimeisiin ikäpolviin jotka oli aivopesty lasten pakkohankintaan joten en edes kyseenalaistanut sitä onko pakko. Tein ne pakolliset lisääntymiset pois tieltä kun töitäkään ei löytynyt. En ole ikinä edes lapsia halunnut. En tiedä todellakaan mitä iloa joku saa tästä projektista.
Niin, sitähän ei välttämättä etukäteen tiedä muutenkaan miten käy. Esim minä aloittaja rekisteröin kyllä että vanhemmat iloitsee lapsistaan, mutta mitä jos minä en iloitsisikaan. Ja että mitä jos lapsista huolimatta olisinkin masentunut. Minua ei esim huvita siivota tai laittaa ruokaa jne ja lapsille pitää ilmeisesti laittaa ruokaa monta kertaa päivässä, mitä jos ne lapset ei poistaisikaan masennustani..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmaan oudolta mutta oma lapsi on jotain sellaista mikä menee kaiken muun ohi ja yli. Toki elämässä muutakin sisältöä on. Eikä sen tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille näin. Voihan se elämän keskipiste olla vaikka koira.
Miten tuo homma toimii aikuisten lasten kanssa? En usko sekuntiakaan, että olisin vanhemmilleni mitenkään elämän tärkein asia kun nähdään joskus ja jouluna
Minä uskon, että olen. Olen nähnyt, miten vanhemmat kärsivät, kun heiltä yksi, jo aikuinen lapsi kuoli.
Se, että kuulun tärkeimpiin asioihin heidän elämässään, ei tietenkään tarkoita aikuisiällä sitä, että heillä ei olisi omia harrastuksia, ajatuksia, suunnitelmia, haaveita yms, joihin minua ei tarvitse enää sisällyttää.
Uskon vakaasti, että jos heiltä kuolisi ystävät, tai joutuisivat luopumaan harrastuksistaan tai omaisuudestaan, ei hetkauttaisi heitä niin paljon kuin minun kuolemani ( tai jo kuolleen sisarukseni kuolema).
Hmm. Nämä tuntuvat itsestä niin vierailta asioilta, koska on aina ollut selvää, että vanhemmilleni he ovat toisilleen tärkeimmät asiat maailmassa, emme me lapset (hyvä niin, parisuhteessahan he elävät, eivät meidän kanssa). Emme myöskään ole kotoa lähtemisen jälkeen olleet ihan kauheasti tekemisissä, joten en varmaan senkään puoleen ihan ymmärrä millaista toisenlainen vanhemmuus olisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmaan oudolta mutta oma lapsi on jotain sellaista mikä menee kaiken muun ohi ja yli. Toki elämässä muutakin sisältöä on. Eikä sen tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille näin. Voihan se elämän keskipiste olla vaikka koira.
Miten tuo homma toimii aikuisten lasten kanssa? En usko sekuntiakaan, että olisin vanhemmilleni mitenkään elämän tärkein asia kun nähdään joskus ja jouluna
Minä uskon, että olen. Olen nähnyt, miten vanhemmat kärsivät, kun heiltä yksi, jo aikuinen lapsi kuoli.
Se, että kuulun tärkeimpiin asioihin heidän elämässään, ei tietenkään tarkoita aikuisiällä sitä, että heillä ei olisi omia harrastuksia, ajatuksia, suunnitelmia, haaveita yms, joihin minua ei tarvitse enää sisällyttää.
Uskon vakaasti, että jos heiltä kuolisi ystävät, tai joutuisivat luopumaan harrastuksistaan tai omaisuudestaan, ei hetkauttaisi heitä niin paljon kuin minun kuolemani ( tai jo kuolleen sisarukseni kuolema).
Hmm. Nämä tuntuvat itsestä niin vierailta asioilta, koska on aina ollut selvää, että vanhemmilleni he ovat toisilleen tärkeimmät asiat maailmassa, emme me lapset (hyvä niin, parisuhteessahan he elävät, eivät meidän kanssa). Emme myöskään ole kotoa lähtemisen jälkeen olleet ihan kauheasti tekemisissä, joten en varmaan senkään puoleen ihan ymmärrä millaista toisenlainen vanhemmuus olisi.
Minulla sama kokemus. Vanhempani ovat sietäneet toisiltaan vaikka mitä sellaista joka on ollut meille lapsille hyvin vahingollista.
Sanopas kuule muuta, sitä voi todella ihmetellä. Ei kuulosta kovin hyvältä, ei vanhemmalle eikä niille lapsille, joiden kautta sitten yritetään elää. Kyllä ihmisellä pitäisi olla harrastuksia, kiinnostuksen kohteita yms. muitakin kuin lapset, lapset, lapset. Vai onko se sitten joku epätoivoinen viimeinen oljenkorsi, samalla kun se "pelastas kulahtaneen parisuhteen"... On siinä.