Miten monelle ihmiselle uskoudut arkaluontoisissa kriiseissä?

Tätä nykyä en kerro kenellekään.

Puolison kanssa puhun kaiken. Muiden ihmisten kanssa en yleensä mitään. Tässä on omat riskinsä, mutta toistaiseksi on toiminut hyvin.

En monelle. Asiasta riippuen saatan kertoa äidilleni, miehelleni, aikuiselle lapselleni, sisarelleni ja/tai luottoystävälle. En ole kovin avoin ihminen ja on asioita joita en ole käsitellyt kenenkään kanssa. Mua auttaa sekin että etsin tietoa ja vertaiskokemuksia esim. nimettömänä netistä ja käsittelen asioita yksin.

Seinälle. Ihmisiin ei pidä luottaa.

Mies on ainoa jolle puhun jos puhun. Hankalaa on silloin jos parisuhteessa menee huonosti eikä siitä voi puhua kenellekään.

Up

Eikö teillä ole paha olla jos ette luota juuri kehenkään eikä ongelmia voi puida juttelemalla eikä näin saada näkökulmia, myötätuntoa, apua?

Puolisolleni puhun. Ymmärrettävästi meidän elämään ei kuulu parisuhdeongelmia, niistä puolisolle uskoutuminen varmaan olisi vaikeaa. Mutta muille parisuhdeongelmista valittaminen vain pahentaisi tilannetta, lisäisi yhden petoksen toisten päälle.

Jos yhdelle ihmiselle puhuminen riittää, en välttämättä puhu muille. Riippuu ihan siitä, miten kuulija reagoi. Jos tulee tunne, että hän ei ymmärrä, menen puhumaan jollekin toiselle. Jos se toinenkaan ei ymmärrä, puhun kolmannelle ihmiselle jne.

Siskolleni voin puhua mistä vaan. Myös miehelleni, mutta aina ensin puhun siskolleni.

En puhu kellekkään. Puolisolle jonkin verran ja perheeseen liittyvät asiat tietysti jaetaan hänen kanssa. Hassua on, että teen terapeuttista työtä ja kehoitan ihmisiä puhumaan mutta itse en ole juuri asioitani jakanut.

En juuri kenellekään, olen yrittänyt, kun aina kannustetaan puhumaan, mutta tajunnut, ettei ketään oikeasti kiinnosta tai sitten vähätellään ongelmia.

Parasta tukea saanut vertaistuesta.

Pettämisestä en kenellekään, muista ongelmista yhdelle kaverille: hän pitää huolen, että juttu leviää ja paranee.

Eipä noissa jutuissa salailu auta.

Postaan ekana av-palstalle. eiks kaikki muutkin tee niin?

Vierailija kirjoitti:

Pettämisestä en kenellekään, muista ongelmista yhdelle kaverille: hän pitää huolen, että juttu leviää ja paranee.

Eipä noissa jutuissa salailu auta.

Juorukelloista on kyllä hyötyä silloin, jos haluaakin jonkin jutun tulevan kaikkien tietoon. :) Ei tarvitse kuin uskoutua "oikealle" ihmiselle ja sanoa: Älä vain kerro kenellekään...

Näiltä osin on yksinäisin ajanjakso tässä elämässä, puhun, mutta en asiasta. Suojelen itseä, ja suren yksin.

Miehelle ja parhaalle ystävälleni

Välillä tuntuu, että ihan kaikille. Esim töissä. Pitäis opetella pitämään suu kiinni, eikä puhua mitään. Mutta aina se jotenkin vaan tulee ulos. Johtuu kai siitä, ettei minulla ole juttukaveria.

Kahdelle. Siskolle ja parhaalle ystävälle. Parille muulle ystävälle kerron myös suurimman osan asioistani, mutta en kaikkea. Ei siksi, etten voisi häpeän tms. asian takia, mutta ovat hyvin erilaisista lähtökohdista, eivätkä kuitenkaan ymmärtäisi. Puoliso sairastui, eikä enää voi avautua hänelle mistään, koska hän ei ole enää aikuisen tasolla.

Mulla on muutama ihminen joille kerron valikoituja juttuja, ei ole ketään joka tietäisi koko totuuksia esim terveydestäni tai vanhoista parisuhteista. En tiedä miksi toimin näin ja on vaikea luottaa, valikoin nämä ihmiset vielä niin etteivät he tunne toisiaan eli tiedot minusta eivät kohtaa missään sattumalta. 

Ja olen siis ihan tavallinen nelikymppinen nainen, en kukaan jolla olisi mitään erikoista salattavaa. 

Nykyään tuntuu siltä että parasta avautua ainoastaan anonyyminä netissä. Siskolleni ja/tai miehelleni todennäköisimmin kerron, riippuu tilanteesta. Parille ystävälle ehkä myös, mutta nykyään harkitummin. Elämä opettaa.