Tytär ei sure pappansa kuolemaa, vaikka oli aina "papan tyttö"

Ei se suru lypsämällä tule. 

Surra voi eri tavoilla. Lapsi varmasti suree.

Ehkä te muut ette sure hänen mielestään oikealla tavalla, kun vaan telkkaria katsotte ja lautapelejä pelaatte, vaikka pappa on kuollut. 

Ei, vaan tyttö suree mielestäsi väärin.

Minusta kuulostaa, että kyllä suree. Anna toinen suree omalla tavallaan. Pahennat tilannetta tuollaisella typerällä käytöksellä.

Sureehan se.

Kuinka niin ei sure: Itsehän sanoit:" On ehkä vähän enemmän omassa rauhassaan iltaisin eikä tule katsomaan yhdessä telkkaria tai pelaamaan lautapelejä kuten yleensä,"

Lisäksi tyttö ei halua puhua papan kuolemasta.

Eiköhän siinä ole nuorelle ihan riittävästi.

Miksi ihmeessä sinun pitäisi tehdä jotain? 

Ehkä hän käy sitä läpi itsekseen. Surua ei voi suunnitella, eikä itku tule väkisin. Kaikki aikanaan. Otan osaa teidän kaikkien menetykseen ❤

Ei kaikki halua puhua surustaan, moni käsittelee asiaa itsekseen.

Tyttö ei halua itkeä nähtenne. Siksi kiukustuu ja kovettaa tunteensa.

Onpas omituinen avaus. Toiset hillitsee tunteensa paremmin kuin toiset eivätkä halua näyttää niitä. Jos pappa merkkasi jotain niin varmasti suree sisäisesti.

Sen sijaan tuollainen "sinä et sure" syyllistäminen on törkeää, jos toinen oikeasti suree muttei näytä sitä.

Jätä tyttö rauhaan. Ei muuta.

Osanotto perheenne suruun.

Kun minulla on läheisiä kuollut, niin en todellakaan ole pystynyt katsomaan jotain telkkaria puhumattakaan että olisi pelannut jotain lautapelejä. Tuskinpa teillä on kuitenkaan väärin surtu, kun te pystytte noita tekemään. Anna tytön surra, kuten hän suree, ja teidän muiden surra, kuten te muut surette.

Vaikka ei tuntisikaan surua, niin sekin on aivan hyväksyttävää. 

Jokainen tekee asiat omalla tavallaan. Toisille esim. itkeminen voi aiheuttaa hengenahdistusta ym, joten henkilö pyrkii välttämään sitä...itsekin yritän opetella vähemmän herkäksi. Silti elän menehtyneet sukulaiseni ajatuksissani. Eikä kukaan välttämättä sitä edes huomaa, kun muisteloihini 'vaivun'.

Kukin suree tavallaan.

Multa kuoli sisko pari vuotta sitten, illalla kuoli ja jo seuraavana aamuna mulla oli hautajaisjärjestelyt täydessä vauhdissa, lohdutin puhelimessa sukulaisia, hoidin käytännön asioita siskon perheen puolesta, järjestelin asioita vanhempien puolesta, ja tietenkin oman perheen asiat hoidin myös.

Kaikki luuli että en sure, mutta kukaan ei ymmärtänyt että suren puhumalla ja tekemällä. Eikä kukaan nähnyt kuinka paljon itkin kun olin yksin. Minulle oli tärkeää olla vahva siskon perheen ja omien vanhempien takia ja kavereille ja yksin sitten suurin kunnolla.

Ole ap sen verran empaattinen kasvattaja, ja anna lapsesi surran omalla tavallaan, sure sinäkin omalla tavallasi. Toisekseen, opettele tosiaan hyväksymään lapsesi sellaisenaan kuin on. Kuuntele, jos hänellä on tarve puhua, ilmaise sen mahdollisuus hänelle. Näitä voit tehdä.

Suru ei kysy aikaa, eikä paikkaa. Anna lapselle tilaa tehdä surutyönsä omassa rauhassaan ja älä piirrä raameja oikealle suremiselle. 

Joskus meille ihmisille on vain vaikeaa edes hyväksyä, että joku on oikeasti kuollut ja poissa meidän elämästämme. Kaikki hyväksyminen, sureminen ja muisteleminen vaatii aikaa.  Sureminen voi olla yllättävä kokemus myös lapselle, jos hän ei ole aiemmin menettänyt mitään, esim. lemmikkiä tai muita läheisiä. Hänen pitää etsiä oma tapansa ja siinä hän voi tarvita tukea. Jos vanhemmista ei ole tueksi niin ammattiapuakin tähän saa ja lasta ei pidä koskaan jättää ulkopuolelle, varsinkaan tuon ikäistä, hautajaisista ja muusta kuolemista seuraavista tapahtumista. Lapsen ehdoilla, lasta kuunnellen ja tekemällä mahdolliseksi jäähyväisten jättämisen omassa rauhassa. Kuollutta voi myös käydä katsomassa ennen hautajaisia ja tätä mahdollisuutta suosittelen juuri lasten kanssa. Lapsi saa kohdata ja hyvästellä vielä aivan rauhassa. Suru alkaa ehkä vasta jäähyväisistä.

Sureehan, sitähän tuo kiukuttelukin on.