Läheisriippuvuus ja kyvyttömyys sitoutua

En ole pystynyt ratkaisemaan ongelmaa, joten olen vapaaehtoisesti sinkku. Sinkkuna olen järkevä ja onnellinen, suhteessa käyttäydyn myös kuten sinäkin kuvaat, ja menetän järkeni ja itsekunnioitukseni.

Samanlaista ongelmaa. Ehkä terapia auttaisi meitä?

Mäkin olen kauhea parisuhteessa.

Jos toinen on mulle kiva, niin alan manipuloida ja vallata alaa ihan varmuuden vuoksi. Avointa, rehellistä kommunikaatiota ei ihan synny, koska jos on "varaa" siihen, niin pelaan vähän varman päälle siten, että pystyn tarvittaessa hallitsemaan tilanteita. Lisäksi alan ihmetellä, miksi toinen on niin nössö että suostuu tähän, tai niin sokea,ettei huomaa.

Jos toinen on mielestäni se, joka on "niskan päällä" niin en kestä olla avuton. Pelkään kauheasti, että pettää, jättää, en pärjää. Alan kiukuttelemaan ja yritän taaskin manipuloida, että toisella ei olisi kaikkea valtaa suhteessa. Jos menee liian hyvin, pelkään että se loppuu. Jos menee huonosti ja kärsin suhteesta, niin pelkään lähteä, kun minulla kumminkin kestää niin kauan päästä yli.

Kaipaisin suhdetta, mutta ei ole mielialojen vuoristoradan arvoista.

u

Minustakin tuntuu, että minulla on kauhea hätä koko ajan. Sellainen turvattomuuden tunne. Jos kiinnyn liikaa, sitä käytetään kuitenkin hyväksi. Olen todella empaattinen, koitan nähdä sen toisen huononkin käytöksen taakse. Pysyn niin perhanan rauhallisena ja diplomaattisena riitatilanteissa.

Mutta miksei kukaan näe minua?

Ulospäin olen todella rohkea, jämäkkä, fiksu ja tilannetajuinen. Parisuhteissa taannun pieneksi lapseksi. Päätin, etten yritä parisuhteita nyt hetkeen vaikka haluaisinkin perheen.

Mun kumppanilla selvästi tämmösiä ongelmia. Jatkuva ristiriitaisuus. Haluaa suhteen mutta sitten ei haluakaan. Haluaa vakautta muttei sitoutumisen merkkejä. Ei uskalla olla täysillä mukana koska suojelee itseään. Tulkitsee kaiken lopun merkeiksi. Hänessä on kaksi puolta, se joka kaipaa turvaa ja suhdetta ja se joka tappelee näitä vastaan. Hän esim. haluaisi vakuutuksen siitä että olen tosissani, en hylkää, mutta naimisiinmeno yms ei tule kysymykseenkään.

Millainen lapsuus teillä oli?

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen kauhea parisuhteessa.

Jos toinen on mulle kiva, niin alan manipuloida ja vallata alaa ihan varmuuden vuoksi. Avointa, rehellistä kommunikaatiota ei ihan synny, koska jos on "varaa" siihen, niin pelaan vähän varman päälle siten, että pystyn tarvittaessa hallitsemaan tilanteita. Lisäksi alan ihmetellä, miksi toinen on niin nössö että suostuu tähän, tai niin sokea,ettei huomaa.

Jos toinen on mielestäni se, joka on "niskan päällä" niin en kestä olla avuton. Pelkään kauheasti, että pettää, jättää, en pärjää. Alan kiukuttelemaan ja yritän taaskin manipuloida, että toisella ei olisi kaikkea valtaa suhteessa. Jos menee liian hyvin, pelkään että se loppuu. Jos menee huonosti ja kärsin suhteesta, niin pelkään lähteä, kun minulla kumminkin kestää niin kauan päästä yli.

Kaipaisin suhdetta, mutta ei ole mielialojen vuoristoradan arvoista.

Sinkkuna olen vähän yksinäinen, mutta pystyn kuitenkin toimimaan ja pysyn järjissäni. Selvää on, että pystyn vain yhden illan juttuihin tai johonkin enempään , esim. fu**buddyyn enintään siinä tapauksessa, että en hirveästi pidä ihmisestä. Siinähän ei hirveästi ole mitään järkeä, mutta näillä mennään. Minunlaiselle ihmiselle olisi ihan tuhoon tuomittua aloittaa fwb jonkun kanssa, kenestä jopa tykkäisin. -3

Vierailija kirjoitti:

Millainen lapsuus teillä oli?

Isä oli etäinen eikä kiinnostunut lapsista, vaikka asui kotona. Pari sisarusta. Äidin mielestä olin helppo ja itsenäinen, huolehdin itse itsestäni tunnetasolla jo pienenä enkä turvannut kovin paljon aikuisiin. Lapsuus oli kaiken kaikkiaan ihan onnellista ja hyvää aikaa. -3

Kiitos kaikille kommentoijille. Jotenkin helpottaa tietää etten ole ainoa asian kanssa kamppaileva. Toivottavasti tulisi vielä niitä onnellisimpiakin kertomuksia....

Minun varhaislapsuuteni oli aika tasainen ja normaali, myöhemmin isäsuhde jäi etäiseksi isän toimesta. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta oli läsnä lapsuuden kodissa myöhemmässä vaiheessa. Äidin mielestä olin hankala. Lisänä koko kouluajan kestänyt kiusaaminen. Ei varmastikaan parhaimmat lähtökohdat, mutta muissa suhteissa (työ, kaveri) olen onnistunut ja pärjännyt.

-Ap

Tajunnu tässä olevani läheisriippuvainen, mutta just ap:n kuvailemalla tavalla. Pitkän avioliiton jälkeen ( siinä en oireillu oikeastaan ollenkaan vaan olin tosi tasainen ja luottavainen, mutta olikin enemmän kaveriliitto ) Tapaillu tässä miestä, jolle räjähtelen kaikesta, vuoroin oon tyyliin rakastumassa ja sitten taas seuraavana päivänä eroamassa. Toinen on jo aivan kypsä enkä yhtään ihmettele, mutta en osaa yhtään lukea sitä, mikä on mun ylireagointia ja mikä taas oikeasti huonoa käytöstä häneltä, mihin pitäisikin reagoida. Mun rajat on aivan epäselvät enkä yhtään tiedä onko toinen persoonana vain sopimaton mulle ja siksi rähjään kaikesta. Vai onko niin, että hän vaikuttaa sopivalta ja siksi "testaan" häntä, että kestääkö hän mua huonoimmillani. Itse en kestä yhtään, että toinen vaikuttaa välinpitämättömältä, siitä alkaa mulla kierrokset nousemaan samantien ja jos sanotaan vielä, ettei jaksa kauaa kattella tällaista, niin se vielä entisestään lisää mun huonoa käytöstä.  Että ero tässä on tulossa, koska ollaan yritetty tästä jutella, mutta aika huonolla menestyksellä. Hän ei tajua mua, kun en oikein itsekään tajua. Todella lapsellista käytöstä ja epävakaata, mutta haluan muuttua. Juuri siksi, että parisuhteessa vielä haluaisin elää, mutta en osaa kuin sabotoida sellaisia. Niin, alku mun jutuissa on aina tosi avointa ja hienoa, mutta sitten alkaa ongelmat mun pääni kanssa. Varmaan siinä vaiheessa kun tunteet astuu mukaan kuvaan. Että sitten oon pelkkää tuskaa ja ahdistusta, vaikka muuten oonki ihan järkevä. Mitä muut on tehneet, että saisi tämän kuvion muuttumaan eikä taantuisi joka kerta sinne lapsen tasolle????

Ja mun menneisyys on väkivaltainen, että pohja on taatusti siellä. Että läheiset ihmiset on vuorotellen olleet väkivaltaisia ja sitten taas rakastavia enkä oo kehenkään voinu oikeasti luottaa, paitsi itseeni. Että lähelle en osaa päästää ketään, vaikka sisin kyllä haluaisi tulla nähdyksi ja rakastetuksi.

Nostan ylös vanhaa ketjua, koska olisi kiinnostava kuulla ihmisten ajatuksia tästä aiheesta...

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuntuu, että minulla on kauhea hätä koko ajan. Sellainen turvattomuuden tunne. Jos kiinnyn liikaa, sitä käytetään kuitenkin hyväksi. Olen todella empaattinen, koitan nähdä sen toisen huononkin käytöksen taakse. Pysyn niin perhanan rauhallisena ja diplomaattisena riitatilanteissa.

Mutta miksei kukaan näe minua?

Ulospäin olen todella rohkea, jämäkkä, fiksu ja tilannetajuinen. Parisuhteissa taannun pieneksi lapseksi. Päätin, etten yritä parisuhteita nyt hetkeen vaikka haluaisinkin perheen.

Mä olen tällainen. Ihan hirveää, kun haluaisin olla parisuhteessa ja tiedän, että olisin hyvä puoliso, mutta pelkään ihan liikaa ja se saa mut käyttäytymään ihan mielipuolisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuntuu, että minulla on kauhea hätä koko ajan. Sellainen turvattomuuden tunne. Jos kiinnyn liikaa, sitä käytetään kuitenkin hyväksi. Olen todella empaattinen, koitan nähdä sen toisen huononkin käytöksen taakse. Pysyn niin perhanan rauhallisena ja diplomaattisena riitatilanteissa.

Mutta miksei kukaan näe minua?

Ulospäin olen todella rohkea, jämäkkä, fiksu ja tilannetajuinen. Parisuhteissa taannun pieneksi lapseksi. Päätin, etten yritä parisuhteita nyt hetkeen vaikka haluaisinkin perheen.

Mä olen tällainen. Ihan hirveää, kun haluaisin olla parisuhteessa ja tiedän, että olisin hyvä puoliso, mutta pelkään ihan liikaa ja se saa mut käyttäytymään ihan mielipuolisesti.

Mitä sä pelkäät?

Vierailija kirjoitti:

Nostan ylös vanhaa ketjua, koska olisi kiinnostava kuulla ihmisten ajatuksia tästä aiheesta...

Ajatus: Läheisriippuvainen pakenee aina koska ei itsestään johtuvista syistä ole kelvollinen tasapainoiseen parisuhteeseen eikä vanhemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen lapsuus teillä oli?

Isä oli etäinen eikä kiinnostunut lapsista, vaikka asui kotona. Pari sisarusta. Äidin mielestä olin helppo ja itsenäinen, huolehdin itse itsestäni tunnetasolla jo pienenä enkä turvannut kovin paljon aikuisiin. Lapsuus oli kaiken kaikkiaan ihan onnellista ja hyvää aikaa. -3

Sama juttu, en muista että isä oli kauheasti kuvioissa vaikka samassa asuttiinkin. Hän oli aina paikalla pelkästään rankaisemassa. Äidin asenne oli se että ajatteli minun hoitavan itse omat asiani jo nuoresta saakka. En saanut mitään elämän neuvoja tai opastusta, koska kyllähän mä iteksenikin pärjään ja opin. En sitten tämän takia varmaan osaa ottaa apua vastaan ja koen että yksin on kaikesta selvittävä.

Vanha ketju, mutta vastaanpa kuitenkin. Kai se tasapainoinen tunne-elämä ja parisuhde onnistuu kun lapsuudessa on muodostunut turvallisuuuden tunne ja omat rajat. Itsellä rajat on aika automaattiset eikä minun tarvitse niitä kovin paljoa ajatella. Kai lapsuuden ja nuoruuden hyvät ja terveelliset vuorovaikutuskokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että oppii hyvät vuorovaikutustaidot ja oma persoona on kehittynyt selkeärajaiseksi, ja on helppo tunnistaa omat ja muiden rajat. Vuorovaikutuksessa kun näitä asioita opitaan. Aikuisena asiaa voi opetella vaikka terapeutin kanssa. Ei ole mahdotonta löytää terve vuorovaikutus myös aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuntuu, että minulla on kauhea hätä koko ajan. Sellainen turvattomuuden tunne. Jos kiinnyn liikaa, sitä käytetään kuitenkin hyväksi. Olen todella empaattinen, koitan nähdä sen toisen huononkin käytöksen taakse. Pysyn niin perhanan rauhallisena ja diplomaattisena riitatilanteissa.

Mutta miksei kukaan näe minua?

Ulospäin olen todella rohkea, jämäkkä, fiksu ja tilannetajuinen. Parisuhteissa taannun pieneksi lapseksi. Päätin, etten yritä parisuhteita nyt hetkeen vaikka haluaisinkin perheen.

Mä olen tällainen. Ihan hirveää, kun haluaisin olla parisuhteessa ja tiedän, että olisin hyvä puoliso, mutta pelkään ihan liikaa ja se saa mut käyttäytymään ihan mielipuolisesti.

Mitä sä pelkäät?

Toisen lähelle päästäminen on pelottavaa. Se että toinen näkee sun heikkoudet ja virheet ja pelko siitä, että niitä käytetään mua vastaan. Toinen voi myös lähteä milloin vain tai valehdella mistä vain. Tuntuu turvalliselta ja antaa mielenrauhaa olla se joka tavallaan ei anna itsestään mitään mihin toinen voi tarttua. Typeräähän tämä on kun samalla kuitenkin haluaisi ihan oikean suhteen missä molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin ja tulevaisuutta suunnitellaan niin että se toinen on osa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuntuu, että minulla on kauhea hätä koko ajan. Sellainen turvattomuuden tunne. Jos kiinnyn liikaa, sitä käytetään kuitenkin hyväksi. Olen todella empaattinen, koitan nähdä sen toisen huononkin käytöksen taakse. Pysyn niin perhanan rauhallisena ja diplomaattisena riitatilanteissa.

Mutta miksei kukaan näe minua?

Ulospäin olen todella rohkea, jämäkkä, fiksu ja tilannetajuinen. Parisuhteissa taannun pieneksi lapseksi. Päätin, etten yritä parisuhteita nyt hetkeen vaikka haluaisinkin perheen.

Mä olen tällainen. Ihan hirveää, kun haluaisin olla parisuhteessa ja tiedän, että olisin hyvä puoliso, mutta pelkään ihan liikaa ja se saa mut käyttäytymään ihan mielipuolisesti.

Mitä sä pelkäät?

Toisen lähelle päästäminen on pelottavaa. Se että toinen näkee sun heikkoudet ja virheet ja pelko siitä, että niitä käytetään mua vastaan. Toinen voi myös lähteä milloin vain tai valehdella mistä vain. Tuntuu turvalliselta ja antaa mielenrauhaa olla se joka tavallaan ei anna itsestään mitään mihin toinen voi tarttua. Typeräähän tämä on kun samalla kuitenkin haluaisi ihan oikean suhteen missä molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin ja tulevaisuutta suunnitellaan niin että se toinen on osa sitä.

Miten sä käyttäydyt kun pelko iskee? Oletko välttelevä vai ristiriitainen? Saatko yllättäviä raivareita? Epäiletkö toista suotta? Miellytätkö toista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuntuu, että minulla on kauhea hätä koko ajan. Sellainen turvattomuuden tunne. Jos kiinnyn liikaa, sitä käytetään kuitenkin hyväksi. Olen todella empaattinen, koitan nähdä sen toisen huononkin käytöksen taakse. Pysyn niin perhanan rauhallisena ja diplomaattisena riitatilanteissa.

Mutta miksei kukaan näe minua?

Ulospäin olen todella rohkea, jämäkkä, fiksu ja tilannetajuinen. Parisuhteissa taannun pieneksi lapseksi. Päätin, etten yritä parisuhteita nyt hetkeen vaikka haluaisinkin perheen.

Mä olen tällainen. Ihan hirveää, kun haluaisin olla parisuhteessa ja tiedän, että olisin hyvä puoliso, mutta pelkään ihan liikaa ja se saa mut käyttäytymään ihan mielipuolisesti.

Mitä sä pelkäät?

Toisen lähelle päästäminen on pelottavaa. Se että toinen näkee sun heikkoudet ja virheet ja pelko siitä, että niitä käytetään mua vastaan. Toinen voi myös lähteä milloin vain tai valehdella mistä vain. Tuntuu turvalliselta ja antaa mielenrauhaa olla se joka tavallaan ei anna itsestään mitään mihin toinen voi tarttua. Typeräähän tämä on kun samalla kuitenkin haluaisi ihan oikean suhteen missä molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin ja tulevaisuutta suunnitellaan niin että se toinen on osa sitä.

Kannattaako valehtelua tai jätetyksi tulemista pelätä etukäteen? Ainahan suhteessa joutuu ottamaan riskin, että tuollaista tapahtuu. Jos toinen jossain kohtaa rikkoo luottamuksen, siitä suhteesta on mahdollista lähteä pois siinä vaiheessa.

Aina uudelleen jätetyksi tulemisen varmistaa sillä, että nostattaa konflikteja tyhjästä ja epäilee toista kaikesta. Ei kukaan jaksa sellaista.

Mä olin suhteessa miehen kanssa, johon olin todella rakastunut ja halukas sitoutumaan, mutta suhteesta ei tullut lopulta mitään, koska hän jatkuvasti epäili mua ja etsimällä etsi käytöksestäni vikoja tai jotain syytä olla muhun luottamatta. En jaksanut on-offia, ailahtelua, mustasukkaisuutta, jatkuvaa epäilyä enkä milloin mistäkin syyllistämistä.

Mun oli pakko hyväksyä, että rakastamani mies ei ole kykeneväinen päästämään ketään lähelleen eikä ole mitään mitä sille asialle voisin tehdä. Yritin kyllä.