Liikeneekö sinulta mitään ymmärrystä sille, jos olet joutunut lapsena kuritetuksi?

Oman lapsen myötä ymmärsin ne muutamat kerrat kun sain tukkapöllyä. Siis ymmärsin, en hyväksynyt. Tajusin että oman lapsen uhmakohtaus taannuttaa lapsen tasolle, ja jos ei ole itse saanut näyttää vihan raivon tunteita niin oman lapsen kanssa on tavallaan ihan lapsenkengissä omien tunteiden kanssa. Minun ja vanhempieni ero lopulta tuli olemaan se että minä pyysin anteeksi omalta lapseltani ja hain itselleni apua, omat vanhempani eivät jotenkin kyenneet ikinä niitä tilanteita selvittämään minulle. Uskon ettei mitään "traumoja" olisi jäänyt, jos vanhemmatkin olisivat edes sanoneet tehneensä väärin tuolloin.

Sitä en sitten tiedä, että pystyisinkö ymmärtämään jos olisi systemaattisesti kuritettu, annettu piiskaa yms. Siis jos kyse olisi ollut ihan vanhempien tietoisesta kasvatustavasta eikä tunnekuohureaktiosta.

Ei ainakaan selkään saamiselle. En usein saanut selkään mutta sen muistan että äiti joskus hakkasi kärpäslätkän metallipuolella ja nauroi. Silloin ajattelin että kostan kun olen aikuinen. Äiti suuttui siitä kun olin unohtanut repun portaikkoon, enkä vienyt sitä suoraan omaan huoneeseeni. Viimeisen tukkapöllyn sain joskus 15-vuotiaana. Silloin sanoin että seuraavalla kerralla soitan suoraan poliisille (ruumiillinen kuritus oli jo kiellettyä). Siihen loppui. Kielsin ruumiillisen kurittamisen omia lapsiani kohtaan, se on ihme kyllä pitänyt, ehkä siksi että mieheni on poliisi.

Minäkin olin pitkään todella arka ja en koskaan uskaltanut sanoa omaa mielipidettäni mihinkään, nyt ajan myötä olen vähän kasvanut siitä ulos.