Mikseivät tytöt/naiset saa asperger-diagnoosia?

Eivät tarvitse kun tulevat toimeen ilman sitä. Sinäkin opiskelit.

Vierailija kirjoitti:

Eivät tarvitse kun tulevat toimeen ilman sitä. Sinäkin opiskelit.

No kyllä se syy omaan "outouteen" olisi helpottanut kovasti mun aikuiseksi kasvamista... 29-vuotiaaksi asti kuvittelin olevani vain luuseri, jolle nyt vaan on tähtiin kirjoitettu pska elämä. 

-ap

Oliko se aikaa, jolloin aspergeria ei muutenkaan helposti tunnistettu, vaan etsittiin syytä muualta?

Itse kävin kallonkutistajalla -79 ja siellä lähinnä tutkittiin älykkyys ja mietittiin, johtuuko pakonomainen kiinnostukseni koneisiin, ilmeettömyys, katsekontaktin vältteleminen, mielenkiinnonkohteistani paasaaminen jne. isäni ja äitini ikäerosta ja äitini masennuksesta.

Koska aspergerin diagnosointi Suomessa ylipäätään on retuperällä. Diagnoosillakaan et välttämättä saa mitään apua. Autismiliittokin on kiinnostunut lähinnä syvästi autististen ja omaisten asioista.

Me ollaan väliinputoajia.

t. kohtalotoveri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät tarvitse kun tulevat toimeen ilman sitä. Sinäkin opiskelit.

No kyllä se syy omaan "outouteen" olisi helpottanut kovasti mun aikuiseksi kasvamista... 29-vuotiaaksi asti kuvittelin olevani vain luuseri, jolle nyt vaan on tähtiin kirjoitettu pska elämä. 

-ap

Totta mutta se lienee syy miksei sulle sitä aiemmin annettu.

Koska naisten aspergeria ei ole kunnolla tutkittu eikä dokumentoitu vaan naisia verrataan miesten oireistoon. Aivan samoin kuin sydänkohtaus on naisilla erillainen oireiltaan kuin miehillä niin asperger poikkeaa naisilla miesten oireistosta ja koska naiset ei täytä miesten kriteerejä niin asperger jää havaitsematta. Lähes kaikki sairaudet diagnosoidaan viivellää naisilla, koska kriteeristöt on muokattu miehille. Täytyy olla asiansa osaava ammattilainen ja perehtynyt myös naisten oireistoon, että pystyy havaitsemaan asian.

Assburger kirjoitti:

Oliko se aikaa, jolloin aspergeria ei muutenkaan helposti tunnistettu, vaan etsittiin syytä muualta?

Itse kävin kallonkutistajalla -79 ja siellä lähinnä tutkittiin älykkyys ja mietittiin, johtuuko pakonomainen kiinnostukseni koneisiin, ilmeettömyys, katsekontaktin vältteleminen, mielenkiinnonkohteistani paasaaminen jne. isäni ja äitini ikäerosta ja äitini masennuksesta.

Varmasti oli, ja eihän siitä ole kauaa kun aspergeria pidettiin vain miesten "tautina". Oliskohan näin ollut vielä 90-luvulla...? Mutta kyllä nyt jo 2004-5 sitä tietoa naisten autismista oli, jolloin myös  ramppasin tutkittavana. Ja muistan kyllä että silloinkin vikaa etsittiin mun vanhemmista, luultiin että he eivät rakasta minua ymym. p*skaa. Samaten koulukiusaaminen laitettiin minun syyksi koska en muka ymmärtänyt hyväntahtoista huumoria.

Lisäyksenä vielä että noina hukkaan heitettyinä vuosina tuli pilattua myös vanhempieni elämä. Joskus yhä tunnen syyllisyyttä siitä että ylipäätään synnyin. Ainoasta lapsesta tuli vammainen. 

- ap

Nuo itsetunnon ja koetun sosiaalisen osaamisen puute, alisuoriutuminen ja masennus ovat hyvin, hyvin tavallisia koulutetuilla naisilla ihan ilman neuropsyk. diagnooseja. Oletko koskaan kuullut huijarisyndroomasta? Toki tilanteesi voi olla ihan todellinen, mutta kannattaa miettiä mitä haluat diagnoosilta. Se on varsin kallis itsetutkiskelun väline ja yleensä se on tarpeen vain silloin, kun elämässä on paljon vaikeuksia ja alisuoriutumista ja tarvitaan kuntoutusta ja/tai lääkitystä näiden asioiden parantamiseksi. Jos koet näitä tarvitsevasi niin sitten kannattaa edetä tutkimuksiin.

Lievästi skeptinen asenteeni kumpuaa siitä, että itsekin tunnen läheisesti pari lähes hysteerisesti syitä AS/ADHD-diagnooseista kokemuksilleen etsivää kaverusta. Kummallakin useampi korkeakoulututkinto alla. AS:ksi itsensä leimanneella hyvin vaihteleva ja sosiaalinen työ, lukemattomia ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa on paljon tekemisissä eikä tunnu kestävän yksinoloa. Puolisokin oli ja suhde tavanomainen, mutta avioero sattui tulemaan. ADHD:ksi itsensä kokevalla aina siisti kämppä, asiat järjestyksessä, saa hommat tehtyä, ei ole selvästikään toiminnanohjauksen ongelmia ja saa itsensä motivoitua tylsiinkin hommiin. Silti vaan on se kokemus, että keskittyminen huonoa. No, hektisessä tietotyössä ja perheellisenä se on lähes kaikilla koetusti vähän huonoa.

Näilläkään henkilöillä ei ollut mitään syytä saada diagnoosia, sillä heillä ei ole vaikeuksia selvitä elämästään. AS-tyypin sosiaalinen kömpelyys on täysin pään sisäistä ja hän verkostoituu työkseen ja myös siviilielämässä erittäin sulavasti. Nämä ystävykset hankkivat kumpikin pikadiagnoosin joltain yksityiseltä klinikalta. Ajanvarauksesta meni alle viikko niin diagnoosit oli tehty haastattelun ja kyselykaavakkeen perusteella. Toisella vanhemmat ovat kuolleet ja toisella vanhempien haastattelu lapsuuden olosuhteista jostain syystä skipattiin. Molempien lapsuus tosin olikin normaali. Hyvät arvosanat koulussa, oli kavereita eikä mitään erityisiä vaikeuksia. Kuulostaa oikeasti arveluttavalta, että diagnooseja voi "ostaa". Maksu oli hulppea, muistaakseni lähestyi tonnia. Julkisella puolella tutkimukset kuitenkin kestävät yleensä 6-12 kk, koska poissuljetaan kaikki muut syyt kuten psyykkiset syyt, persoonallisuushäiriöt, elimelliset syyt jne kyseisille oireilulle. Yleensä myös vaaditaan konkreettisia vaikeuksia elämässä, jotta tutkimusputkeen päästään.

Mulla diagnisoitiin ADHD vasta aikuisena, koska en ollut sellainen perinteinen ADHD-tapaus, joka pomppii jatkuvasti seinille tai puhuu liikaa. Teen kyllä molempia, mutta en ole mikään ongelmatapaus. Minulla se näkyy siinä, etten saa mitään valmiiksi kunnolla. Rakastan kieliä ja olen opiskellut niitä lapsesta lähtien, mutta osaan kunnolla ainoastaan englantia. Opiskelen yhtä kieltä maksimissaan pari viikkoa, kunnes saan inspiraation toiseen kieleen. Usein vaihto tapahtuu vielä nopeammin. Ei ketään työnantajaa kiinnosta, että osaan surkeat turistialkeet useista kielistä, mutta en mitään edes keskitasoisesti.

Aikuista ei voi diagnosoida ilman asianomaisen lupaa, lapsista päättävät huoltajat. Paniikkihäiriö on neuroosi, ei autismin kirjolle kuuluva. 

Vierailija kirjoitti:

Koska aspergerin diagnosointi Suomessa ylipäätään on retuperällä. Diagnoosillakaan et välttämättä saa mitään apua. Autismiliittokin on kiinnostunut lähinnä syvästi autististen ja omaisten asioista.

Me ollaan väliinputoajia.

t. kohtalotoveri

Tällaisia mietti psyk.sh. kun hain apua masennukseeni.

Piti mahdollisena, että saattaisin saada diagnoosin, jonka mukaam minulla on vahvat as-piirteet, mutta konkreettista apua siitä tuskin minulle olisi.

Aikuisen diagnosointi ja mt- apu kun paljolti riippuu mm. miten paljon oireet rajoitaat elämää. 10v nousujohteinen työura, 15v yrittäjänä.... avioliitto... varmadtikin todetaan, éttä oireet eivät ole merkittävästi haitanneet....

Vierailija kirjoitti:

Nuo itsetunnon ja koetun sosiaalisen osaamisen puute, alisuoriutuminen ja masennus ovat hyvin, hyvin tavallisia koulutetuilla naisilla ihan ilman neuropsyk. diagnooseja. Oletko koskaan kuullut huijarisyndroomasta? Toki tilanteesi voi olla ihan todellinen, mutta kannattaa miettiä mitä haluat diagnoosilta. Se on varsin kallis itsetutkiskelun väline ja yleensä se on tarpeen vain silloin, kun elämässä on paljon vaikeuksia ja alisuoriutumista ja tarvitaan kuntoutusta ja/tai lääkitystä näiden asioiden parantamiseksi. Jos koet näitä tarvitsevasi niin sitten kannattaa edetä tutkimuksiin.

Lievästi skeptinen asenteeni kumpuaa siitä, että itsekin tunnen läheisesti pari lähes hysteerisesti syitä AS/ADHD-diagnooseista kokemuksilleen etsivää kaverusta. Kummallakin useampi korkeakoulututkinto alla. AS:ksi itsensä leimanneella hyvin vaihteleva ja sosiaalinen työ, lukemattomia ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa on paljon tekemisissä eikä tunnu kestävän yksinoloa. Puolisokin oli ja suhde tavanomainen, mutta avioero sattui tulemaan. ADHD:ksi itsensä kokevalla aina siisti kämppä, asiat järjestyksessä, saa hommat tehtyä, ei ole selvästikään toiminnanohjauksen ongelmia ja saa itsensä motivoitua tylsiinkin hommiin. Silti vaan on se kokemus, että keskittyminen huonoa. No, hektisessä tietotyössä ja perheellisenä se on lähes kaikilla koetusti vähän huonoa.

Näilläkään henkilöillä ei ollut mitään syytä saada diagnoosia, sillä heillä ei ole vaikeuksia selvitä elämästään. AS-tyypin sosiaalinen kömpelyys on täysin pään sisäistä ja hän verkostoituu työkseen ja myös siviilielämässä erittäin sulavasti. Nämä ystävykset hankkivat kumpikin pikadiagnoosin joltain yksityiseltä klinikalta. Ajanvarauksesta meni alle viikko niin diagnoosit oli tehty haastattelun ja kyselykaavakkeen perusteella. Toisella vanhemmat ovat kuolleet ja toisella vanhempien haastattelu lapsuuden olosuhteista jostain syystä skipattiin. Molempien lapsuus tosin olikin normaali. Hyvät arvosanat koulussa, oli kavereita eikä mitään erityisiä vaikeuksia. Kuulostaa oikeasti arveluttavalta, että diagnooseja voi "ostaa". Maksu oli hulppea, muistaakseni lähestyi tonnia. Julkisella puolella tutkimukset kuitenkin kestävät yleensä 6-12 kk, koska poissuljetaan kaikki muut syyt kuten psyykkiset syyt, persoonallisuushäiriöt, elimelliset syyt jne kyseisille oireilulle. Yleensä myös vaaditaan konkreettisia vaikeuksia elämässä, jotta tutkimusputkeen päästään.

No mä olen käynyt tutkimuksissa sekä julkisella ja yksityisellä. Julkiselta en saanut diagnoosia. Aistiyliherkkyydet= "no jotkut ihmiset vaan on sellaisia"

toiminnanohjauksen ongelmat= "mutta olethan sinä älykäs, miksi alisuoriudut?"

isot sosiaaliset vaikeudet= "sinähän näytät ihan normaalilta ja tämä haastattelutilanne sujuu. Ja sinulla on parisuhde."

epätasainen lahjakkuusprofiili= "sinä olet näköjään tottunut siihen ettei oppiakseen tarvitse tehdä töitä"

Testeinä tehtiin magneettikuvaus ja kognitiiviset testit, ei esim. OULU asperger diagnostista kyselyä. 

Vanhempani ovat kuolleet, ainoa sisar opiskelee ulkomailla= lapsuuden tilannetta ei voitu selvittää, omat yksityiskohtaiset kertomukset, ala-asteen todistukset+ opettajien muistiinpanot eivät riittäneet vaikka niistä kävi ilmi esim. erikoinen koulukiusaamiskuvio

Yksityisellä tehtiin oikeat testit, kartoitettiin perusteellisesti sosiaaliset ongelmat. Diagnoosi oli kuulemma täysin selvä ja ihmettelivät, miten julkisella oltiin sivuutettu ongelmani. Pääsin asialliseen terapiaan jonka ansiosta olen saanut arjen pulmia vähän helpottamaan.

Omakannan mukaan minulla on vain keskivaikea masennus. Aspergeria ei mainita, koska sinne kelpaa vain julkisen diagnoosi. Tiedän parikin vertaista joilla täysin vastaavia kokemuksia.

V****ttaa ihmiset jotka levittää legendaa siitä että julkisella tutkitaan kunnolla mutta yksityiseltä saa diagnoosin ostamalla.  Ehkä joissain tapauksissa, mutta minä olen tavannut vain ihmisiä joiden tilanne samantapainen kuin itsellä.

Vierailija kirjoitti:

Aikuista ei voi diagnosoida ilman asianomaisen lupaa, lapsista päättävät huoltajat. Paniikkihäiriö on neuroosi, ei autismin kirjolle kuuluva. 

Itse asiassa paniikkihäiriö on yleisimpiä aspergerin liitännäisoireita.  

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aspergerin diagnosointi Suomessa ylipäätään on retuperällä. Diagnoosillakaan et välttämättä saa mitään apua. Autismiliittokin on kiinnostunut lähinnä syvästi autististen ja omaisten asioista.

Me ollaan väliinputoajia.

t. kohtalotoveri

Tällaisia mietti psyk.sh. kun hain apua masennukseeni.

Piti mahdollisena, että saattaisin saada diagnoosin, jonka mukaam minulla on vahvat as-piirteet, mutta konkreettista apua siitä tuskin minulle olisi.

Aikuisen diagnosointi ja mt- apu kun paljolti riippuu mm. miten paljon oireet rajoitaat elämää. 10v nousujohteinen työura, 15v yrittäjänä.... avioliitto... varmadtikin todetaan, éttä oireet eivät ole merkittävästi haitanneet....

Sujuvasti sivuutetaan myös se että as-piirteet voivat tulla uusissa elämäntilanteissa eri tavalla esiin tai voimistua esim. stressin seurauksena. Aspergerithan ovat hyvin stressiherkkiä. Eli vaikka olisit selvinnyt elämästäsi 30 vuotta ilman ongelmia, voi uusi elämäntilanne (työpaikan vaihto, muutto, lasten saanti) sekoittaa pakan täysin ja voi tulla uusia aspergerperäisiä oireita. Jo sekin voi tuottaa ongelmia että maailma muuttuu ja esim. sosiaalisuuden vaatimukset ovat tänä päivänä aivan muuta kuin vielä 20 vuotta sitten.

Maalaisjärjellä aivan selvä asia tämäkin, mutta julkisella puolella on tämä oppi siitä että as-oireet ovat muuttumattomia koko elämän. Ei myöskään tosiaan kannata olla yhtään normaalia älykkäämpi, koska älykkyyden pitäisi kompensoida kaikki ja mitkä tahansa ongelmat, aistiyliherkkyyksistä alkaen.

Olen kuullut että jo Ruotsissa aspergerien asiat ovat paljon paremmin, apua ja ymmärrystä on tarjolla. 

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Oliko se aikaa, jolloin aspergeria ei muutenkaan helposti tunnistettu, vaan etsittiin syytä muualta?

Itse kävin kallonkutistajalla -79 ja siellä lähinnä tutkittiin älykkyys ja mietittiin, johtuuko pakonomainen kiinnostukseni koneisiin, ilmeettömyys, katsekontaktin vältteleminen, mielenkiinnonkohteistani paasaaminen jne. isäni ja äitini ikäerosta ja äitini masennuksesta.

Varmasti oli, ja eihän siitä ole kauaa kun aspergeria pidettiin vain miesten "tautina". Oliskohan näin ollut vielä 90-luvulla...? Mutta kyllä nyt jo 2004-5 sitä tietoa naisten autismista oli, jolloin myös  ramppasin tutkittavana. Ja muistan kyllä että silloinkin vikaa etsittiin mun vanhemmista, luultiin että he eivät rakasta minua ymym. p*skaa. Samaten koulukiusaaminen laitettiin minun syyksi koska en muka ymmärtänyt hyväntahtoista huumoria.

Lisäyksenä vielä että noina hukkaan heitettyinä vuosina tuli pilattua myös vanhempieni elämä. Joskus yhä tunnen syyllisyyttä siitä että ylipäätään synnyin. Ainoasta lapsesta tuli vammainen. 

- ap

Olen siin 1971 syntynyt mies.

Minunkin lapsistani 2 on vammaisia, autismin kirjolla molemmat.

Myös terveitä lapsia on.

Nämä lasteni ongelmat saivat minut katsomaa itseäni ja mahdollisia autismipiirteitäni.

Tsemppiä sinulle, elämä on mitä on, menneiden yletön murehtiminen ei hyödytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuista ei voi diagnosoida ilman asianomaisen lupaa, lapsista päättävät huoltajat. Paniikkihäiriö on neuroosi, ei autismin kirjolle kuuluva. 

Itse asiassa paniikkihäiriö on yleisimpiä aspergerin liitännäisoireita.  

Ymmärrettävästi että jos jollakin keskeisellä peroonallisuuden osa-alueella on heikkoutta niin se voi aiheuttaa ulkoapäin tulevaa kuormitusta ja tästä puolestaan seurata psyykkinen tai fyysinen sairastuminen, mutta aspergerit eivät kai koe olevansa ominaisuuksiensa vuoksi sairaita varsinaisesti.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuista ei voi diagnosoida ilman asianomaisen lupaa, lapsista päättävät huoltajat. Paniikkihäiriö on neuroosi, ei autismin kirjolle kuuluva. 

Itse asiassa paniikkihäiriö on yleisimpiä aspergerin liitännäisoireita.  

Ymmärrettävästi että jos jollakin keskeisellä peroonallisuuden osa-alueella on heikkoutta niin se voi aiheuttaa ulkoapäin tulevaa kuormitusta ja tästä puolestaan seurata psyykkinen tai fyysinen sairastuminen, mutta aspergerit eivät kai koe olevansa ominaisuuksiensa vuoksi sairaita varsinaisesti.  

Ei, kyse on erilaisuudesta jota ei tunnisteta ja joka tässä yhteiskunnassa altistaa monille vaikeuksille. Melkein kaikkia aspergereita on kiusattu. Työelämässä on vaikeaa. Arki on vaikeaa koska normaali ympäristö on aivan liian hälyisä jos on herkät aistit. Vuorovaikutuksessa väärinkäsityksiä koska asiat hahmottuvat luonnostaan eri tavalla kuin muilla, tästä taas seuraa yksinäisyyttä jne. 

Aspergeriin kuuluu myös tyypillisiä vahvuuksia. Ikävä kyllä ne tunnistetaan yhtä huonosti kuin erityiset haasteetkin. Tietoisuuden lisääminen aspergerista auttaisi, koska nyt tietoa ei ole edes niillä joiden pitäisi osata auttaa. Miten sekin sitten onnistuu, en tiedä. Sosiaalisten vaikeuksien takia aspergereiden on vaikea pitää sillä lailla puoliaan ja kun järjestöt ja ammattilaiset eivät auta, niin hankalaa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo itsetunnon ja koetun sosiaalisen osaamisen puute, alisuoriutuminen ja masennus ovat hyvin, hyvin tavallisia koulutetuilla naisilla ihan ilman neuropsyk. diagnooseja. Oletko koskaan kuullut huijarisyndroomasta? Toki tilanteesi voi olla ihan todellinen, mutta kannattaa miettiä mitä haluat diagnoosilta. Se on varsin kallis itsetutkiskelun väline ja yleensä se on tarpeen vain silloin, kun elämässä on paljon vaikeuksia ja alisuoriutumista ja tarvitaan kuntoutusta ja/tai lääkitystä näiden asioiden parantamiseksi. Jos koet näitä tarvitsevasi niin sitten kannattaa edetä tutkimuksiin.

Lievästi skeptinen asenteeni kumpuaa siitä, että itsekin tunnen läheisesti pari lähes hysteerisesti syitä AS/ADHD-diagnooseista kokemuksilleen etsivää kaverusta. Kummallakin useampi korkeakoulututkinto alla. AS:ksi itsensä leimanneella hyvin vaihteleva ja sosiaalinen työ, lukemattomia ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa on paljon tekemisissä eikä tunnu kestävän yksinoloa. Puolisokin oli ja suhde tavanomainen, mutta avioero sattui tulemaan. ADHD:ksi itsensä kokevalla aina siisti kämppä, asiat järjestyksessä, saa hommat tehtyä, ei ole selvästikään toiminnanohjauksen ongelmia ja saa itsensä motivoitua tylsiinkin hommiin. Silti vaan on se kokemus, että keskittyminen huonoa. No, hektisessä tietotyössä ja perheellisenä se on lähes kaikilla koetusti vähän huonoa.

Näilläkään henkilöillä ei ollut mitään syytä saada diagnoosia, sillä heillä ei ole vaikeuksia selvitä elämästään. AS-tyypin sosiaalinen kömpelyys on täysin pään sisäistä ja hän verkostoituu työkseen ja myös siviilielämässä erittäin sulavasti. Nämä ystävykset hankkivat kumpikin pikadiagnoosin joltain yksityiseltä klinikalta. Ajanvarauksesta meni alle viikko niin diagnoosit oli tehty haastattelun ja kyselykaavakkeen perusteella. Toisella vanhemmat ovat kuolleet ja toisella vanhempien haastattelu lapsuuden olosuhteista jostain syystä skipattiin. Molempien lapsuus tosin olikin normaali. Hyvät arvosanat koulussa, oli kavereita eikä mitään erityisiä vaikeuksia. Kuulostaa oikeasti arveluttavalta, että diagnooseja voi "ostaa". Maksu oli hulppea, muistaakseni lähestyi tonnia. Julkisella puolella tutkimukset kuitenkin kestävät yleensä 6-12 kk, koska poissuljetaan kaikki muut syyt kuten psyykkiset syyt, persoonallisuushäiriöt, elimelliset syyt jne kyseisille oireilulle. Yleensä myös vaaditaan konkreettisia vaikeuksia elämässä, jotta tutkimusputkeen päästään.

No mä olen käynyt tutkimuksissa sekä julkisella ja yksityisellä. Julkiselta en saanut diagnoosia. Aistiyliherkkyydet= "no jotkut ihmiset vaan on sellaisia"

toiminnanohjauksen ongelmat= "mutta olethan sinä älykäs, miksi alisuoriudut?"

isot sosiaaliset vaikeudet= "sinähän näytät ihan normaalilta ja tämä haastattelutilanne sujuu. Ja sinulla on parisuhde."

epätasainen lahjakkuusprofiili= "sinä olet näköjään tottunut siihen ettei oppiakseen tarvitse tehdä töitä"

Testeinä tehtiin magneettikuvaus ja kognitiiviset testit, ei esim. OULU asperger diagnostista kyselyä. 

Vanhempani ovat kuolleet, ainoa sisar opiskelee ulkomailla= lapsuuden tilannetta ei voitu selvittää, omat yksityiskohtaiset kertomukset, ala-asteen todistukset+ opettajien muistiinpanot eivät riittäneet vaikka niistä kävi ilmi esim. erikoinen koulukiusaamiskuvio

Yksityisellä tehtiin oikeat testit, kartoitettiin perusteellisesti sosiaaliset ongelmat. Diagnoosi oli kuulemma täysin selvä ja ihmettelivät, miten julkisella oltiin sivuutettu ongelmani. Pääsin asialliseen terapiaan jonka ansiosta olen saanut arjen pulmia vähän helpottamaan.

Omakannan mukaan minulla on vain keskivaikea masennus. Aspergeria ei mainita, koska sinne kelpaa vain julkisen diagnoosi. Tiedän parikin vertaista joilla täysin vastaavia kokemuksia.

V****ttaa ihmiset jotka levittää legendaa siitä että julkisella tutkitaan kunnolla mutta yksityiseltä saa diagnoosin ostamalla.  Ehkä joissain tapauksissa, mutta minä olen tavannut vain ihmisiä joiden tilanne samantapainen kuin itsellä.

Kuulostaa siltä, että sinut on liian kevyesti tutkittu julkisella. Valitettavaa monilla muillakin erikoissairaanhoidon aloilla nykyään ja harmillista kuulla tämä. Neuropsyk. ongelmien diagnostiset kriteerit ja hoito on keskitetty varmaan pääasiassa lastenneurolle, jossa homma vielä toimii. Sama myös monin paikoin psykiatrian puolella. Silloin kun ihmiset siirtyvät aikuispuolelle, hoito heikkenee. Ymmärrän turhautumisen ja sinun kohdallasi ongelmat ja hoito vaikuttavat erittäin perustelluilta. Noiden tuntemieni kaverusten kohdalla ehkä eniten harmittaa heidän edustamansa ilmiö. Koska tänä aikana on paljon ns. itsediagnosointia ja aktiivista diagnoosin hakemista turhankin takia, vaikeuttaa se itsessään apua todella tarvitsevien vakavastiottamista. Näiden ihmisten kohdalla ei mikään heidän elämässään diagnoosien myötä muuttunut eikä tarvinnut muuttua. Ei ollut tarvetta psykoterapialle, toimintaterapialle, lääkitykselle tai milleen. Diagnoosit tuntuvat olevan ontto kuriositeetti, joka voidaan mainita sopivan tilaisuuden tullen omaa erityislaatuisuutta (ja lahjakkuutta!) korostaen ja ehkä tällaisten tapausten takia julkinen puoli suhtautuu nihkeästi yksityisiin diagnooseihin. Se on hirveän väärin sinun kaltaisiasi ihmisiä kohtaan ja siksi toivoisikin, etteivät ihmiset hakisi väkisin neuropsyk. diagnooseja toissijaisista syistä kuten tehdäkseen itsestään mielenkiintoisempia tai erikoisempia. En enempää avaa, mutta itselläni kokemusta asiasta hyvinkin sen kautta, että lapsellani AS, ADD-piirtein. Siksikin nämä mainitsemani hupidiagnosoijat ärsyttävät. Itsekin todennäköisesti voisin saada diagnoosin, mutta pärjään ominaisuuksiini nähden nykyisin varsin hyvin, joten en ole sitä lähtenyt hakemaan. Toiminnanohjauksen, aistiherkkyyden ja lähimuistin vaikeuksia olen työstänyt pitkään ja pärjään näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuista ei voi diagnosoida ilman asianomaisen lupaa, lapsista päättävät huoltajat. Paniikkihäiriö on neuroosi, ei autismin kirjolle kuuluva. 

Itse asiassa paniikkihäiriö on yleisimpiä aspergerin liitännäisoireita.  

Ymmärrettävästi että jos jollakin keskeisellä peroonallisuuden osa-alueella on heikkoutta niin se voi aiheuttaa ulkoapäin tulevaa kuormitusta ja tästä puolestaan seurata psyykkinen tai fyysinen sairastuminen, mutta aspergerit eivät kai koe olevansa ominaisuuksiensa vuoksi sairaita varsinaisesti.  

Ei, kyse on erilaisuudesta jota ei tunnisteta ja joka tässä yhteiskunnassa altistaa monille vaikeuksille. Melkein kaikkia aspergereita on kiusattu. Työelämässä on vaikeaa. Arki on vaikeaa koska normaali ympäristö on aivan liian hälyisä jos on herkät aistit. Vuorovaikutuksessa väärinkäsityksiä koska asiat hahmottuvat luonnostaan eri tavalla kuin muilla, tästä taas seuraa yksinäisyyttä jne. 

Aspergeriin kuuluu myös tyypillisiä vahvuuksia. Ikävä kyllä ne tunnistetaan yhtä huonosti kuin erityiset haasteetkin. Tietoisuuden lisääminen aspergerista auttaisi, koska nyt tietoa ei ole edes niillä joiden pitäisi osata auttaa. Miten sekin sitten onnistuu, en tiedä. Sosiaalisten vaikeuksien takia aspergereiden on vaikea pitää sillä lailla puoliaan ja kun järjestöt ja ammattilaiset eivät auta, niin hankalaa on.

Eikös tuo ole juuri se mitä totesin, että ympäristö luo paineita, mutta aspergerit kokevat olevansa terveitä, muutoinhan he hakeutuisivat itse oikopäätä tutkittavaksi ja vasta sitten jos muiden vaatimukset ylittävät normaalin, siitä aiheutuu juuri näitä seurannaissairauksia kuten kenelle tahansa tulisi.

Mulla epäiltiin aluksi estynyttä persoonaa. Silläkin perusteella, vaikka haastatteluissa kerroin haluavani kehittyä ihmissuhteissa ja janoavani parisuhdetta, koska olin yksinäinen sinkku. Mulla ei vaan ollut työkaluja toimia sosiaalisissa tilanteissa. Olin aivan kamalan järkyttynyt epäilystä, mutta lopulta diagnoosiksi vahvistui as. Olen myös vertaisryhmissä kuullut että joku oli aluksi saanut epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin!