Lue keskustelun säännöt.
"Nyt se on varmaan tv lupatarkastaja!" ja muita juttuja jotka eivät aukene nuoremmalle sukupolvelle
Jos ovikello soi emmekä odota ketään, vitsaillaan miehen kanssa että siellä on lupatarkastaja, telkka piiloon! Jälkikasvu ei ymmärrä.
Kommentit (1826)
Vierailija kirjoitti:
Nuorille ei varmaan aukene se että ennen vanhaan naiset käyttivät aina hattua ja hametta.
Vielä 1980-luvulla miestenkin pukeutumiseen kiinnitettiin enemmän huomioita eikä mihinkään tasokkaampaan iltaravintolaan tai yökerhoon olisi ollut asiaa lenkkareissa tai hupparissa, ja siitä pitivät huolen portsarit. Vanhoissa valokuvissa ainakin 1950-luvulle asti varakkaammat miehet käyttivät hattuja ja työväestöä edustavat miehet lätsiä eli matalia lippalakkeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, tuli tarkastaja soitteleen ovikelloa, kyseli lupaa, en päästänyt sisälle, vaikka hän kyllä kuuli että televisio oli , just sattu tuleen uutiset samaan aikaan. Väitin vastaan että televisiota ei ole, tarkastaja oli vapaalla oleva poliisi. Tarkastaja lähti pois ja sanoi, että kyllä me sinut vielä kiinni saadaan, eivät ole vielä saaneet.
Joo, tarkastajilla ei ollut oikeutta kotietsintään eli niitä ei ollut pakko päästää sisään. Moni kuitenkin päästi.
Onneksi keksittiin YLE-vero, niin ne lusmutkin pääsevät osallistumaan kustannuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nötkötti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Teille on tulossa vastapuhelu Englannista, Brightonin kaupungista. Otatteko vastaan?
Ulkomailta pystyi siis soittamaan vastapuhelun sen puhelun vastaanottajan piikkiin (eli siis milleniaaleille: vastaanottaja maksoi puhelun). Näin esim. kielikurssilaiset soittivat juurikin Brightonista kotiin.
Kielikurssilaiset myös kävivät lunastamassa pankissa matkashekkejä rahaksi - se oli turvallisin tapa pitää isompaa määrää rahaa mukana.
Näin ihan 80-luvun lopussa vielä.
Pystyi niitä vastapuheluita soittamaan kotimaassakin.
Jonnet eivät muista myöskään että suomessa oli erikseen paikallispuheluita ja kaukopuheluita.
Tän olin jo unohtanut! Kun soitti omalla alueella, ei tarvittu suuntanumeroa eteen. Muistatteko vanhat suuntanumerot? Ainakin nykyinen 09 oli aiemmin 90.
Eikös vanhemmat suuntanumerot olleet, kolminumeroisia kuten 918?
Vielä nykyäänkin osa suuntanumeroista on kolmenumeroisia, esimerkiksi Kuopion alueen 017 ja Lapin 016. Kovin moni ei varmaan ole tullut ajatelleeksi sitä, että vaikka lankapuhelimet alkavat olla mennyttä tekniikkaa niin yhä edelleen voi ottaa käyttöön "lankapuhelinnumeron", joka toimii mobiiliverkossa.
Ennen autojen rekisterinumeroista pystyi näkemään onko joku kotoisin Kuopion (K), Mikkelin (M), Pohjois-Karjalan (S) tai jonkun muun läänin alueelta. Samalla näki suoraan onko joku vieraspaikkakuntalainen liikkeellä esimerkiksi Itä-Suomessa kuten Turun ja Porin (T) läänistä.
Muistan lapsuudestani Pax-pastillien TV-mainoksen, jonka rallatuksessa oli joku riimipari Pax / kaks, ja näytettiin autoa (muistaakseni 3-sarjan BMW:tä), jonka rekisterinumero oli PAX-2. Muistan olleeni epävakuuttunut, koska olin riittävän autohullu lapsi tietääkseni, että P oki todellisuudessa ensimmäinen kirjain vain perävaunujen rekisterinumeroissa.
No ompas läskiset ikkunat. Tulee siitä kun uteliaat ihmiset kyylää ikkunasta ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä puhuttiin aiemmin koulujärjestäjistä eli oppilaista jotka jäivät välitunneilla luokkiin pyyhkimään taulut ja järjestämään pulpetit esimerkiksi. Tuttu tämäkin, mutta en tiedä kuinka monissa kouluissa oli ns. koulu/käytäväpoliiseja. Meillä oli ja tämä eräässä pohjalaisessa pikkukaupungissa.
Noissa idea oli, että 6.luokan oppilaat kukin vuorollaan olivat viikon ajan käytäväpoliiseja. Yleensä valvottiin välituntien ajan käytävillä ja lähinnä hoputeltiin muita oppilaita pihalle jos olivat vielä sisällä tai jos joitain kiusattiin niin yleensä merkattiin huomautus vihkoon ja jos oikein muistan niin kolmesta varoituksesta seurasi jälki-istunto oppilaalle.
Näin muistan ja ehkä saattaneet muistot vääristyäkin ajan saatossa, nämä 90-luvun ala-asteelta nämä muistot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun piti mennä puhelinkoppiin katsomaan karttaa puhelinluettelosta ja joku oli just repiny sen karttasivun irti. Puhelinkopeista soittaminen oli kivaa. Tosin kolikoiden loppuminen oli lähinnä sama kuin nykyään akun loppuminen kännykästä.
Kun lapsi sairastui ja pakkasella piti jättää hänet yksin, jotta pääsi soittamaan työnantajalle. Ensimmäisestä puhelinkopista oli revitty luuri irti, sitten piti juosta toiseen koppiin ja toivoa, että se on ehjä eikä "syö" kolikkoja antamatta soittaa.
Joo, Helsingissä puhelinkoppien puhelinluettelosta oli aina 100 % revitty se keskustan kartta irti.
Muistan sen kostean ummehtuneen hajun niissä puhelinkopeissa. Joskus teini-ikäisenä meillä ei ollut puhelinta kotona (!) ja jouduin joskus lampsimaan läheiselle puhelinkiskalle ja soittamaan äidin töihin, että "äiti ei pääse tänään, kun sillä on kurkku kipeä". Nolotti hirveästi, kun en tykännyt valehdella, ei äiti flunssassa ollut, vaan krapulassa...
Senkin muistan elävästi, että olin vähän isompana töissä loppukesästä Helsingin keskustassa ja kuinka lähdin töistä hirveällä kiireellä läheiseen puhelinkoppiin soittamaan koska töistä ei saanut soittaa yksityispuheluja. Puhelinkoppi oli muistini mukaan Sokoksen kulmalla, lähellä Postitaloa. Sinne menin soittamaan yliopistolle että olenko päässyt opiskelemaan. Pääsin!
Jännästi sitä muistaa nämä tapahtumat jotenkin paremmin kun oli pakko nähdä vähän vaivaa sen puhelun eteen. Eipä kännykkäajalta tahdo enää muistaa yksittäisiä puheluja ollenkaan samalla lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun piti mennä puhelinkoppiin katsomaan karttaa puhelinluettelosta ja joku oli just repiny sen karttasivun irti. Puhelinkopeista soittaminen oli kivaa. Tosin kolikoiden loppuminen oli lähinnä sama kuin nykyään akun loppuminen kännykästä.
Kun lapsi sairastui ja pakkasella piti jättää hänet yksin, jotta pääsi soittamaan työnantajalle. Ensimmäisestä puhelinkopista oli revitty luuri irti, sitten piti juosta toiseen koppiin ja toivoa, että se on ehjä eikä "syö" kolikkoja antamatta soittaa.
Joo, Helsingissä puhelinkoppien puhelinluettelosta oli aina 100 % revitty se keskustan kartta irti.
Muistan sen kostean ummehtuneen hajun niissä puhelinkopeissa. Joskus teini-ikäisenä meillä ei ollut puhelinta kotona (!) ja jouduin joskus lampsimaan läheiselle puhelinkiskalle ja soittamaan äidin töihin, että "äiti ei pääse tänään, kun sillä on kurkku kipeä". Nolotti hirveästi, kun en tykännyt valehdella, ei äiti flunssassa ollut, vaan krapulassa...
Senkin muistan elävästi, että olin vähän isompana töissä loppukesästä Helsingin keskustassa ja kuinka lähdin töistä hirveällä kiireellä läheiseen puhelinkoppiin soittamaan koska töistä ei saanut soittaa yksityispuheluja. Puhelinkoppi oli muistini mukaan Sokoksen kulmalla, lähellä Postitaloa. Sinne menin soittamaan yliopistolle että olenko päässyt opiskelemaan. Pääsin!
Jännästi sitä muistaa nämä tapahtumat jotenkin paremmin kun oli pakko nähdä vähän vaivaa sen puhelun eteen. Eipä kännykkäajalta tahdo enää muistaa yksittäisiä puheluja ollenkaan samalla lailla.
Minä unohdin kerran kotiavaimen sisälle asuntoon, kun lähdin käymään lähikaupassa kesken ruuanlaiton. Spagetit oli kattilassa hellalla. Tuli siinä vähän kiire juosta puhelinkoppiin soittamaan talonmiehelle, että tulee päästämään sisälle. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hm... Olikos se ennen lerppuja ja korppuja kun reikäkorteilla ajettiin ohjelmia. Printterikin oli iso ja sille oli oma huone.
Olin aikoinani parina kesänä töissä paikallisessa osuusmeijerissä, jossa kellokortit leimattiin koneessa, joka merkitsi tarkan töihin saapumisajan ja töistä lähtemisajan. Niiden kellokorttien perusteella sitten maksettiin etenkin ylitöistä. Kun olin viimeistä päivää kesätöissä, sain sen viimeisen tilin kaikkien lisineen ja lomarahoineen suoraan käteisenä meijerin kassasta eikä niitä seteleitä tarvinnut kierrättää minkään pankin kautta. Ennen myös kaupungien kassat saattoivat maksaa työsuhteen päätettyä sen viimeisen tilin suoraan käteisenä.
Kyllä sitä tuntee itsensä vanhaksi kun on ollut monessakin työpaikassa jossa kellokortit oli ihan perusarkea.
Mutta ei siitä niin kauan ole, onhan eräänlaiset "kellokortit" ollut käytössä vielä tähän päivään saakka monissa työpaikoissa. Toki ei enää silloin niitä pahvisia kortteja vaan modernimpaa teknologiaa eli magneettiavain tai vastaava ratkaisu. Siitä vaan puhutaan kulunvalvontana tms. Työtunnit siitäkin saatiin.
Kellokorteilla ei maksettu vain ylityöstä vaan todellakin kellokorteilla valvottiin että henkilö yleensä tuli töihin ja oli töissä sen vaadittavan ajan.
Muistan noiden pahvisten korttien aikana minkälaista oli olla tehtaassa töissä. Iltapäivisin, etenkin perjantaisin, oikein jonotettiin kellolaitteen edessä että kuka sai ensimmäisenä leimata itsensä ulos. Tuijotettiin silmä kovana sitä kellon viisaria että tule nyt 15:45 vai mikä se töistälähtöaika olikaan. Ennen vanhaan monissa tehtaissa oli juhlallinen kotiinlähtö tai jopa ruokatunnille meno kun kellokorttia leimatessa oikeaan aikaan (kello 12:00 ruokatunnin alku tai kello 16:15 työajan loppu) ilmoitettiin tehtaan pilliä soittamalla. Se kuului pienellä paikkakunnalla koko seudulla ja monet asettivat rannekellonsa sen mukaan oikeaan aikaan.
Ennen vanhaan kaikki palkat maksettiin käteisenä. Rahat oli laskettu pennilleen oikein ja laitettu sellaiseen pahvikuoreen, jota kutsuttiin "tilipussiksi". Sen pussin päällä luki palkanlaskijan käsin kirjoittamana työntekijän nimi. Myöhemmin kun atk:llä alettiin laskea palkat ja maksaa ne pankkiin, saatiin aina ennen palkkapäivää ns. tilinauha. Alussa se oli todellakin sellainen n. 1,5 sentin levyinen pitkä paperinauha, jossa oli palkkalaskelmat (ja jonka kuka muu tahansa pystyi näkemään). Vasta myöhemmin alettiin saada sellainen paperikuorenmallinen, muistaakseni sinisin koristekuvioin, varustettu tilinauha, joka piti repiä auki itse, eikä työkaverit enää voineet kuikuilla toisten tuloja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pikku Ironisti kirjoitti:
No mutta toisaalta: vaikkei höyryvetureitakaan ole liikennöinyt VR;n radoilla enää pitkään aikaan.
Ei henkilö-,tai edes tavaraliikennekäytössä , niin kyllä se höyryveturin tajuaminen ja tunnistaminen höyryveturiksi silti jollain lailla vieläkin yleissivistykseen kuuluu....
Esimerkiksi Ukkopekka-höyryveturi liikennöi edelleen, tai ainakin viime kesän paloon asti.
Mun nuoruudessa höyryveturit olivat jo historiaa, mutta jollakin tavalla niillä oli ihan eri imago kuin nykyajan junilla. Vetureissa oli karsimaa, ne olivat kuin julkkiksia. Useimmat veturit olivat ainakin osittain kivasti maalattuja ja niillä oli kansan antamat erisnimetkin. Joka päivä se sama veturi kuljetti niitä matkustajia paikkakunnalle ja sieltä pois. Vetureistahan on jopa tehty laulujakin.
Siksi vetureista monia onkin säilytetty. Muistan itse nuorena asuneeni Karkkilassa, jonne oli paljon ennen omaa aikaani kulkenut junarata jossa junaa veti veturi nimeltä Pässi. Silloin mun nuoruudessa se vanha veturi nakotti siellä edelleen muistomerkkinä siinä linja-autoaseman lähellä. Lähellä oli myös veturin nimeä kantava pubi, lienee edelleen olemassa(?!), taisi olla Pikku-Pässi.
Vierailija kirjoitti:
Senkin muistan elävästi, että olin vähän isompana töissä loppukesästä Helsingin keskustassa ja kuinka lähdin töistä hirveällä kiireellä läheiseen puhelinkoppiin soittamaan koska töistä ei saanut soittaa yksityispuheluja. Puhelinkoppi oli muistini mukaan Sokoksen kulmalla, lähellä Postitaloa. Sinne menin soittamaan yliopistolle että olenko päässyt opiskelemaan. Pääsin!
Minä pääsin Helsingin yliopistoon 1995 (olen tuo joka aiemmin kertoi vastapuheluista kännykättömänä ensimmäisen vuoden opiskelijana). Pääsykokeista sai paperilapun, jossa olleeseen erilliseen palvelunumeroon soittamalla sai tietää pääsemisestään jo tulosten julkistamispäivänä jäämättä odottamaan kirjepostia. Web oli jo olemassa, mutta sinne ei voitu laittaa tietoa, koska vain harvat siinä vaiheessa käyttivät sitä. Itse olin kyllä käyttänyt jo runsaan vuoden ajan, vaikka ei siellä kauheasti sisältöä vielä ollut.
Postitalon sisällä siinä Lasipalatsin puoleisessa nurkassa muuten oli ulkomaanpuhelukoppeja vielä tuolloin 90-luvulla. Siis sellaisille ulkomaanpuheluille, jotka piti manuaalisesti tilata, ja joita ei siksi voinut soittaa kolikkopuhelimista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tämä jo ollut täällä, mutta ennenvanhaan ei ollut pullonpalautusautomaatteja läheskään kaikkialla eikä alun perin varmaan missään. Pantin niistä sai silti, joten tilannehan oli se, että menit jonnekin kaupan takahuoneeseen latomaan pulloja koreihin ja myyjä seurasi vieressä montako niitä oli.
En ole lukenut koko ketjua, ja nämäkin asiat ovat saattaneet jo olla täällä.
Vielä 80-luvulla meidän kylän pikkukaupassa pullot annettiin lihatiskin myyjälle, joka vei ne takahuoneeseen ja sanoi kassamyyjälle, montako pulloa oli. Toisessa kaupassa laitettiin itse puiseen pullolaatikkoon ja sanottiin kassalla, montako pulloa oli. Luottamusta riitti eikä olisi tullut mieleenkään huijata.
Kun ostit esim.leikkelettä lihatiskiltä, myyjä siivutti sen koneella tiskin takana olevalla pöydällä.
Kun maaseudulla mentiin kirkolle, mentiin siis kirkonkylään eli keskustaan, jossa sijaitsi kirkko. Kun mentiin jumalanpalvelukseen, mentiin kirkkoon. Linja-auton saattoi maaseudulla pysäyttää melkein missä vaan, koska ei ollut pysäkkejä. Eivät ne sentään joka 10 metrin päässä pysähdelleet vaan talojen tienhaaroissa. Talot eivät olleet silloin vieri vieressä.
Silloin harvoin, kun maaseudulla ostettiin huonekaluja, ne ostettiin kiertävästä huonekaluautosta. Tätä tapahtui vielä 70-luvulla, vaikka lähin kaupunki oli vain 15 km päässä. Muistaakseni luin lehdestä, että jossain päin Suomea tällainen auto kiersi vielä joitain vuosia sitten, tosin muisti saattaa pettää.😂
Nostalgia valtaa, kun näitä muistelee.
Ah niin! Ja kun lähdettiin maaseudulta pääkaupunkiin, silloin mentiin "isolle kirkolle" käymään :D
Meillä edelleen kulkee noita eteläpohjalaisia huonekalumyyjiä ja Helsingissä asun! Olen heiltä ostanutkin yhden tietokonetuolin.
Muistan myös että kaikenlaisia kaupustelija kulki ovelta ovelle. Pölynimureita myytiin tällä tavalla, myös mattoja, ja yleensä kotitaloustarvikkeita -- kai siinä oli ideana se, että kun jotkut naiset olivat vielä ns. kotirouvia niin komea myyjämies sai helposti kaupat tehtyä ennen kuin aviomies eli maksaja palasi kotiin, hehee.
Meidän äiti osti kotiin tulleelta kauppiaalta Electrolux-pölynimurin (joskus vuonna 1969 ja tämä samainen imuri oli mulla vielä käytössä joskus 90-luvulla opiskelijakämpässä. Aika uskomatonta. (Pölypussien löytäminen niin vanhaan malliin oli vaikeaa, mutta Helsingissä Hämeentiellä oli muistaakseni liike, joka piti vanhoihin imurimalleihin sopivia pusseja käytössä vielä silloin.)
Vierailija kirjoitti:
Aika, kun ei ollut kahvinkeittimiä
Senaikaiseen kahvikulttuuriin liityikin hauskoja esineitä ja yksityiskohtia. Piti olla kuparinen kahvipannu, jossa keitettiin pannukahvia. Siitäpä kahvia ei saanutkaan nykyisellä hektisellä rytmillä, vaan piti odotella kun kahvi oli hautunut ja että se selkisi. Kahvinselvikettä saatettiin laittaa pannuun vielä ja odotella hetkonen.
(Selvike oli kollageeniliuskoja, mutta jos ostoselvikettä ei käytetty, sitten kuulema maalla ihmiset käyttivät lahnan suomuja!!)
Pannukahvikulttuuriin kuului myös talon naisväen itse virkkaama pannumyssy, joita oli monenlaisia. Itse muistan mummollani olleen sellaisia kanannäköisiä. Ne olivat paksuja ja pehmustettuja ja pitivät kahvin lämpimänä koska eihän se yhteen kuppiin jäänyt. Mummolla siis iso kana hautoi kahvia kuin oikea kana munia :D
Kahviserviisi siroine kuppeineen, asetteineen, leivoslautasineen, sokerikkoineen ja kermanekkoineen olikin perheenemännän silmäterä: yleensä oli arkeen tavallisempi serviisi, mutta aijai, kun oli juhlapäivä tai arvokkaita vieraita, silloin pöytään katettiin se parempi serviisi. Oli sirot kultaiset tai kullatut lusikat (emännän nimellä kaiverrettuina), oli hienot servietit, ja kermanekassa oikeaa paksua kermaa ja sokerikkossa sokeripaloja -- ja tietysti sellaiset sokeripihdit, jotka muistuttivat kotkan käpäliä.
Kahvin kanssa tarjolla oli tietysti "sen seitsemää sorttia": itseleivottuja pikkuleipiä ja kuivakakkua, kaupunkilaisilla saattoi olla myös hienosta leipomosta ostettuja leivoksia, viinereitä, tuulihattuja (mummon suosikki) sun muita herkkuja. Ennen makeita saatettiin tarjota myös suolaisia, eli pieniä voileipiä (vähän kuten peribrittiläiset kurkkuvoileivät, muttei sandwicheinä) tai karjalanpiirakoita munavoin kanssa. Jos tarjottiin pasteijoita (liha-, muna-, yms.) sitten piti olla buljonkia niiden kanssa eli itsetehtyä lämmintä lihalientä. Syntymäpäiväjuhlissa tarjottiin sitten täytekakkua.
Mummon valmistamista pikkuleivistä muistan erityisesti Brysselin keksit, tallessa on edelleen mummon koukeroisella kaunokirjoituksella rustaama resepti, jossa neuvotaan lisäämään pari tippaa karvasmanteliöljyä kun niin "tulee parempi".
Kahvikutsut taisivat olla erityisesti naisille tärkeitä, koska he saivat luvan nauttia herkkuja ja viettää aikaa juoruillen tuttavapiirin asioista. Muutenhan piti koko ajan olla työnteossa tai vähintään kutoa jotain. Vain kahvitellessa sai istua hetken jouten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tämä on jo ketjussa, mutta muistan hyvin se epämiellyttävän tunteen, kun alkoi olla pakko käyttää turvavöitä. Hankaloittivat pahasti liikkumista auton sisällä. Kuin olisi vanki kahleissa. Ne eivät nimittäin joustaneet milliäkään, jos vaikka kurotti ottamaan jotain. Niitä vastaan oli hiljainen taistelu. Jotkut laittoivat ensin turvavyön paikalleen ja lukitsevat sen, sitten istuvat autoon eli turvavyö oli selän takana. Tällä yritettiin hämätä poliisia, mutta kyllä poliisit kaikki metkut tiesi.
Isäni oli 90-luvun alussa ylpeä että omisti auton jossa ei ollut turvavöitä ollenkaan.
Sellaisen kyydissä olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, yleensä etupenkillä. 60-luvun mersu. 1995 faija myi sen pois.
Herranjestas joo. Ihme että me 60-luvun lapset selvittiin hengissä, kun istuttiin takapenkillä ilman turvavöitä ja aikuiset saattoivat vielä polttaa tupakkaa autossa 😱
Meillä oli mun lapsuudessa se klassinen kuplavolkkari, tummanpunainen. Muistan vielä kuinka kesällä oltiin uimassa ja sitten isä tuli hakemaan ja piti hänen kärsimättömyytensä takia äkkiä vaan sännätä autoon, siinä sitten istuttiin kosteissa uikkareissa peppu kuumalla tekonahkapenkillä, tukka valuen ja rantahiekkaa rapisi paljaista varpaista auton matoille. Ja arvasi että autonsa suhteen puhtausintoinen isä varmasti antaisi satikutia autonsa sotkemisesta.
Vierailija kirjoitti:
Joku 1970-luvun Suomen todellisuus alkaa jo niin kaukana nykyajasta, että siitä kertominen alkaa olla rasittavaa kun koko ajan suurempi määrä ihmisiä ei enää usko ja ajattelee että trollaat.
Turvavyöpakko kun tuli niin se oli valtava nöyryytys monille silloin. Räikeää holhoamista, kommunismia.
Sen pystyi kiertämään kun hankki 60-luvun auton, jossa vyöt eivät olleet vakiovaruste eli niitä ei ollut ollenkaan. Sellaisella saa ajaa yhä. Isä aina selitti että "entä jos tulee onnettomuus ja lähtee taju? palat autoon niitten vöitten kanssa!" Faijan logiikkaa voi ymmärtää kun ajattelee että hän oli syntynyt 1930-luvulla, 1950 ja 60-luvun autot olivat hänen juttunsa ja sen ajan autot olivat vielä hyvin herkkiä syttymään tuleen onnettomuudessa.
Ja pelkästään liikenneonnettomuuksia oli todella paljo, joskus 70-luvun alussa kuoli tuhansia ihmisiä vuodessa, myös vammautuineita oli paljon.
Itsekin muistan traagisen tapauksen kun lapsuuden kaverini perhe joutui auto-onnettomuuteen ja perheen äiti kuoli ja isä loukkaantui vakavasti. Sellaisia tapauksia oli paljon joissa kummatkin vanhemmat menehtyivät auto-onnettomuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku 1970-luvun Suomen todellisuus alkaa jo niin kaukana nykyajasta, että siitä kertominen alkaa olla rasittavaa kun koko ajan suurempi määrä ihmisiä ei enää usko ja ajattelee että trollaat.
Turvavyöpakko kun tuli niin se oli valtava nöyryytys monille silloin. Räikeää holhoamista, kommunismia.
Sen pystyi kiertämään kun hankki 60-luvun auton, jossa vyöt eivät olleet vakiovaruste eli niitä ei ollut ollenkaan. Sellaisella saa ajaa yhä. Isä aina selitti että "entä jos tulee onnettomuus ja lähtee taju? palat autoon niitten vöitten kanssa!" Faijan logiikkaa voi ymmärtää kun ajattelee että hän oli syntynyt 1930-luvulla, 1950 ja 60-luvun autot olivat hänen juttunsa ja sen ajan autot olivat vielä hyvin herkkiä syttymään tuleen onnettomuudessa.
Ja pelkästään liikenneonnettomuuksia oli todella paljo, joskus 70-luvun alussa kuoli tuhansia ihmisiä vuodessa, myös vammautuineita oli paljon.
Itsekin muistan traagisen tapauksen kun lapsuuden kaverini perhe joutui auto-onnettomuuteen ja perheen äiti kuoli ja isä loukkaantui vakavasti. Sellaisia tapauksia oli paljon joissa kummatkin vanhemmat menehtyivät auto-onnettomuudessa.
Ennätysvuosi oli 1972, jolloin tieliikenteessä kuoli 1156 ihmistä. Tällä hetkellä enää alle 200, ja sekä autojen määrä että liikenteessä kuljettujen kilometrien määrä on paljon suurempi.
Ja turvavyöpakkoa todellakin vastustettiin aivan apinan raivolla, samoin nopeusrajoituksia. Tätä mieltä olevia yleisönosastokirjoituksia julkaistiin samoissa lehdissä, joissa oli joka päivä monta pientä yhden kappaleen mittaista uutista edellisen päivän liikennekuolemista.
Olin nuori ja tarkastaja soitti ovikelloa. Meillä oli TV:n takana tasku, jossa oli tv- lupa. Näytin sen sitten tarkastajalle. Pelottava tilanne, kun en ollut varma, missä paperit olivat 😂
Olen vm 1972 helsinkiläisestä lähiöstä
- sunnuntaina HS oli tosi paksu ja heppatyttönä luin aina kaikki rivi-ilmoitukset Myydään eläimiä- osastolla
- myöhemmin tuli Keltainen Pörssi ja jossain kohtaa tälle kilpailija, oliko Palsta?
- busseissa oli joko pahvinen kortti joka laitettiin laitteeseen joka söi siitä yhden kulman tai näyttökortti jossa oli oma kuva ja tämä näytettiin kuljettajalle
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tämä on jo ketjussa, mutta muistan hyvin se epämiellyttävän tunteen, kun alkoi olla pakko käyttää turvavöitä. Hankaloittivat pahasti liikkumista auton sisällä. Kuin olisi vanki kahleissa. Ne eivät nimittäin joustaneet milliäkään, jos vaikka kurotti ottamaan jotain. Niitä vastaan oli hiljainen taistelu. Jotkut laittoivat ensin turvavyön paikalleen ja lukitsevat sen, sitten istuvat autoon eli turvavyö oli selän takana. Tällä yritettiin hämätä poliisia, mutta kyllä poliisit kaikki metkut tiesi.
Isäni oli 90-luvun alussa ylpeä että omisti auton jossa ei ollut turvavöitä ollenkaan.
Sellaisen kyydissä olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, yleensä etupenkillä. 60-luvun mersu. 1995 faija myi sen pois.
Herranjestas joo. Ihme että me 60-luvun lapset selvittiin hengissä, kun istuttiin takapenkillä ilman turvavöitä ja aikuiset saattoivat vielä polttaa tupakkaa autossa 😱
Meillä oli mun lapsuudessa se klassinen kuplavolkkari, tummanpunainen. Muistan vielä kuinka kesällä oltiin uimassa ja sitten isä tuli hakemaan ja piti hänen kärsimättömyytensä takia äkkiä vaan sännätä autoon, siinä sitten istuttiin kosteissa uikkareissa peppu kuumalla tekonahkapenkillä, tukka valuen ja rantahiekkaa rapisi paljaista varpaista auton matoille. Ja arvasi että autonsa suhteen puhtausintoinen isä varmasti antaisi satikutia autonsa sotkemisesta.
Joo, vanhat autot on ihania noin muuten paitsi arkisen matkustusmukavuuden ja turvallisuuden kannalta. Muistan tämän kaiken elävästi. Sitten kun alkoi kiipeillä ja pomppia niillä paljailla jaloillaan siellä kuumalla reisiin liimaantuvalla penkillä niiden olemattomien turvavöiden estämättä, niin käskettiin alas sieltä tai kohta olisi peppu kuuma vähän toisella tavalla.
Minä maksoin televisiolupa tarkastajalle aina luonnossa. Kävi kaksi kertaa vuodessa lunastamassa maksun ja merkkasi, että ei ole teeveetä.
M67