Liika on liikaa-surussakin

Minä olen niin surullinen etten osaa enää itkeä.

Sain tänään kuulla taas ikävän uutisen; hyvä ystäväni on kuollut tapaturmaisesti, 28-vuotiaana.



Minun surukauteni alkoi 26.12.2004, kun tsunami vei kokonaisen perheen läheisiäni:3-vuotiaan kummityttöni veljineen sekä molemmat vanhemmat(eivät olleet vielä nelikymppisiä edes) :o(((

Sen jälkeen on tapahtunut 4 muutakin kuolemaa ihan lähipiirissä(mm. vanhempani), ja tänään nyt vielä tämä 9.tapaus

Elämä vajaan kahden viime vuoden aikana on rytmittynyt hautajaisten mukaan.

Miten oikein jaksan?

Onko tällä toivottomuudella mitään rajaa?

Mikään ei auta enää, tulenkohan minä koskaan enää ehjäksi jälleen?