Häpetkö yksinäisyyttä?

Juu. Tässä iässä kaikilla on jo perheet ja lapsia. Mulla ei ole kuin tää yksinäisyys. Pakkohan sitä on hävetä.

Välillä häpeän kun multa kysytään esimerkiksi töissä että mitä teit viikonloppuna tai pyhinä jne.

Yleensä valehtelen, että tein jotain "kaverien" kanssa.

En häpeä, minulla ei ole mitään hävettävää asiassa, ja eipä sitä kukaan edes tiedä. Tuskin siellä kaupassakaan kukaan niitä ostoksia laskeskelee kun ei tiedä monessako kaupassa sitä on jo käynyt.

Itse tosin käyn niin harvoin että ostokseni voittavat toisinaan kyllä jo perheellistenkin tavaramäärän.

Häpeän. On kamalaa kun työkaverit kysyvät miten vkl meni tai vaikka missä olin joulun niin vastaukseni on aina ”kotona vaan”. Nimim kavereita viimeksi 13 v sitten

Kyllä. Ei mua kaupassa käynti hävetä mutta jotenkin se että kaikki täs kaupungissa varmasti tietää, että kuljen yleensä yksistään. Usein olen tyytyväinenkin yksin, mutta olisi ihan kiva tulla tulla nähdyksi jonkun muun kanssa joskus. Olisi paljon helpompi tutustua uusiinkin, jos olis jotain kavereita valmiiksi eikä yksinäisen mainetta. Pelkää, että se rooli jää päälle mulle muiden silmissä.

Vähän hävettää joo, ja kun olen vielä syrjäytynyt myös, niin tosi vaikea sanoa rehellisesti että olenko koulussa, tai töissä, tai mitä teen kaiket päivät ylipäätään.

En ymmärrä kyllä mitä häpeämistä siinä on. Tosin meinasi tulla hieman haikea mieli kun tänään oikaisin hautuumaan läpi ja katsoin hautakiviä niistä kaikista tuhansista joilla oli pari mennessäni jokeen uimaan.

Häpeän kyllä. Häpeän niitä negatiivisia surun tunteita, joita yksinäisyyteen liittyy, en haluaisi, että ihmiset pitävät minua masentuneena, ovat huolissaan eivätkä viihdy seurassani. Elämäntilanne on sellainen, että elinpiirini on hyvin rajoittunut. Tämä tästä. Tsemppiä kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Ei mua kaupassa käynti hävetä mutta jotenkin se että kaikki täs kaupungissa varmasti tietää, että kuljen yleensä yksistään. Usein olen tyytyväinenkin yksin, mutta olisi ihan kiva tulla tulla nähdyksi jonkun muun kanssa joskus. Olisi paljon helpompi tutustua uusiinkin, jos olis jotain kavereita valmiiksi eikä yksinäisen mainetta. Pelkää, että se rooli jää päälle mulle muiden silmissä.

Oikeasti olen miettinyt, että ainoa vaihtoehto saattaa olla muuttaa pois jossain vaiheessa. Aina kun edes käyn vieraalla paikkakunnalla, niin tuntuu että ihmiset on mulle paljon vastaanottavaisempia. Täällä sulkeutuneita ja poissulkevia. - 5

Häpeä ei ole kyllä mielessä. Eron hetkellä oli häpeää mutta se liittyi siihen että kuvittelin että eron syy olisi ollut minussa.

Kaupassa pieniä ostoksia ei mieti. Vaan nauttii huomiosta mitä saa nuoremmilta kassavirkailijoilta.

Eli hymyä huuleen ja nauttimaan muiden antamasta huomiosta. 😉

Minusta ihmiset liikkuu paljon yksin. Jollei ole koira kaverina.

Häpeän arkuuttani ja sitä, että kärsin masennuksesta. Yksinäisyys tuntuu niin itsestäänselvältä olotilalta nykyään, etten oikein osaa hävetä sitä. Mutta toisaalta en kyllä myöskään haluaisi puhua siitä kenellekään, joten ehkä sittenkin häpeän vähän.

Kyllähän se joskus nuorena nolotti, kun kyseltiin kumppanista ja sitä ei ollut.

Toisaalta nyt, kun on tuota yhteiseloa takana jo pitkästi yli 20 vuotta, niin se nuoruuden aikainen stressaaminen asiasta tuntuu vähän hölmöltä.

Häpeän ja joskus kun vielä tapasin joitakin kavereitani, jotkut kiusasivat ja piikittelivät siitä mm .eräs "meinaatko pitää isommallakin porukalla synttärisi"(tiesi varsin hyvin että silloinkin minulla oli vain muutama kaveri,ja tivasi muutenkin aina mitä tein ja kenen kanssa juuri esim.vklp,juhlapäivät jne.kun tiesi varmasti että olen yksin. tämänkaltaisten ihmisten takia olen myös erakoitunutkin ja jäänyt totaalisen yksin, en jaksaisi kyllätuollaistenkaan seuraa enää jotka vielä kiusaavat yksinäisyydestä enkä kyllä kutsusii enää kavereiksenikaan:(

Vierailija kirjoitti:

Häpeän. On kamalaa kun työkaverit kysyvät miten vkl meni tai vaikka missä olin joulun niin vastaukseni on aina ”kotona vaan”. Nimim kavereita viimeksi 13 v sitten

No tutustu ihmisiin tuon ainaisen ruikuttumisen sijaan. Oma vika

Vierailija kirjoitti:

Häpeän ja joskus kun vielä tapasin joitakin kavereitani, jotkut kiusasivat ja piikittelivät siitä mm .eräs "meinaatko pitää isommallakin porukalla synttärisi"(tiesi varsin hyvin että silloinkin minulla oli vain muutama kaveri,ja tivasi muutenkin aina mitä tein ja kenen kanssa juuri esim.vklp,juhlapäivät jne.kun tiesi varmasti että olen yksin. tämänkaltaisten ihmisten takia olen myös erakoitunutkin ja jäänyt totaalisen yksin, en jaksaisi kyllätuollaistenkaan seuraa enää jotka vielä kiusaavat yksinäisyydestä enkä kyllä kutsusii enää kavereiksenikaan:(

Kuulostaa tuo ilkkuja ihan lähisukulaiseltani. Mulkku, mikä mulkku 🙁

Häpeän vaikka olenkin tottunut siihen. Erottu jo 10 v sitten ja edelleen yksin oon. En vaan halua enää ketään muuta. Kavereita ei liioin ole

Vierailija kirjoitti:

Häpeä ei ole kyllä mielessä. Eron hetkellä oli häpeää mutta se liittyi siihen että kuvittelin että eron syy olisi ollut minussa.

Kaupassa pieniä ostoksia ei mieti. Vaan nauttii huomiosta mitä saa nuoremmilta kassavirkailijoilta.

Eli hymyä huuleen ja nauttimaan muiden antamasta huomiosta. 😉

No tuo on ihan totta. Ja toisaalta tunnen monesti iloa ostosten pienestä loppusummasta. ☺ -Ap

Hävettää se mutta en ajattele, jos ei olisi niin paha mieli.

Ja mustahan varmasti joku sanoo, etten ole yksinäinen kun on lapset ja mies. Mies, josta ei ole seuraa missään ja lapset on..lapsia. Ei koskaan kukaan käy kylässä, ei ole ketään kenen luo voisi piipahtaa kahville. Ei ole ketään kenelle voisi soittaa, että et ikinä arvaa mitä tänään tapahtui. Ei ole ystäväporukkaa, jonka kanssa viettä pikkujoula tai uuden vuoden aattoa.

Ehkä pikemminkin tunnen kovaa henkistä kipua kuin häpeää. Mutta yritän ajatella niin, ettei minun pidä hävetä tilannetta jolle en mahda mitään. Olen työssäni suht menestynyt, suht hyvännäköinen ja sosiaalinen. Olen tosissani yrittänyt saada ystäviä ja olla sellainen, että minun kanssani olisi mukava ystävystyä. Mutta kun ei niin ei. En vain voi sille mitään, ettei kukaan halua olla ystäväni. Ehkä kaikkea ei voi saada, ja mun kohdalla se on ystävät.