90-luvun avioeroperheen lapset, jotka saitte isäpuolen

Isäpuoleni tuli elämääni kun olin 6-vuotias ja heti alkuun hän jo inhosi minua. Jos halusin katsella perheen kanssa televisiota, minun piti istua lattialla, sohvalle ei ollut mitään asiaa. Kun olin omassa huoneessa, ovi piti pitää kiinni. Yhteisille automatkoille en päässyt mukaan enkä muutenkaan muista istuneeni perheen autossa kertaakaan. Isäpuoleni sanoi myös, kun olin noin 12-vuotias, ettei minusta tule ikinä mitään muuta, kuin sosiaalitoimiston asiakas ja yh-äiti. Olin kunnollinen nuori, kävin koulua ja harrastin liikuntaa. Liikuntavälineisiin ei rahaa irronnut eikä minulta myöskään muutenkaan kukaan kysellyt, kuinka olin kilpailuissa pärjännyt. Lisäksi hän myös sanoi, että takapuoleni on samanlainen kuin pojilla, en tosin tiedä mitä hän sillä tarkalleen ottaen ajoi takaa. Yleisesti ottaen lapsuuttani ja nuoruuttani varjosti halveksunnan ja hyväksymättömyyden ilmapiiri. Minun piti olla näkymätön, poissa silmistä. Kesti monta vuotta toipua siitä. Olin lapsuusvuosieni jälkeen seuraavina vuosina itsemurhan partaalla, syvän masennuksen vuoksi. Suunnittelin tosissani itseni tappamista, kokeilin mm. miltä puukko tuntuu, kun sillä leikataan rannetta auki.  Isäpuoleni oli päässyt tavoitteeseensa siinä, että en pitänyt lopulta itseäni yhtään minään, olin turha ihminen, muiden kiusana ja vaivoina elämässä ja olemassa. Nykyään en pidä mitään yhteyttä isäpuoleen, yhteydenpito loppui siihen, kun muutin pois kotoa. Ja kotoa muutto tapahtui melko yllättäen, kun huoneeni oli annettu isäpuolen lapselle kesälomani aikana,  olin tuolloin käymässä sukulaisteni luona eri kaupungissa.

Näin isäpuoleni sattumalta pari vuotta sitten. Pieni ja lihava mies. Möllötti minua auton ikkunasta hämmentyneen näköisenä. Ei tervehditty.  Olen myös kuullut, että hän on sairastunut vakavaan sairauteen. Ja voin myöntää, ettei se tieto herätä minussa mitään tuntemuksia. Asia on minulle yhdentekevä, valitettavasti.

Up