Tuntuuko etäisä ”isältä”?

Up

Typerys

Vierailija kirjoitti:

Typerys

Yritätkö sanoa, että kyllä tuntuu isältä?

Miksi ei tuntuisi? On niitä muitakin kommunikaatiotapoja kuin kasvokkain näkeminen. Jo ala-asteikäinen pystyy itse soittamaan puheluita ja vastaamaan viesteihin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei tuntuisi? On niitä muitakin kommunikaatiotapoja kuin kasvokkain näkeminen. Jo ala-asteikäinen pystyy itse soittamaan puheluita ja vastaamaan viesteihin.

Tarkoitan tilannetta, joissa ei ole paljoa muuta kommunikaatiota. Esim. Lapsi vain käy yhden päivän kerrallaan isän luona, esim kahden viikon välein.

Miksi kysyn? Pohdin paljon vanhemmuudessa on kyse yhdessäolosta ja paljon vain tiedosta, että tuo on omaa sukua. Ja miten lapsi asian näkee.

Mulla ei ainakaan tuntunut. Näin isää 80-luvulla lapsena joka toisena viikonloppuna puolitoista päivää. Tykkäsin toki isästäni ja mielelläni sinne menin, mutta isä oli etäinen ja arjessa kadehdin kovasti toisten isiä.

Nyt aikuisena juttu on tasoittunut, kun olen etääntynyt äidistäni. Isäni kanssa vietän jopa mieluummin aikaa, joskin sitäkin harvakseltaan.

Ap jatkaa:

Jäin siis miettimään, mikä on se määrä, missä menee vanhemmuuden raja. Monet sanovat, että isä ei ole oikein ollut elämässä mukana, eikä siksi osaa isää kaivata. Mutta paljon on paljon? Kuinka vähän isää täytyy nähdä tuossa tapauksessa?

Kai se on jokin liukuma?

Kuka tahansa mies - tuttu mies - lähipiiriini kuuluva mies - mies jota kutsun isäksi - isä

Vai??

Minulla on sukklaispojat, joiden isä on ulkomailla töissä. Ollut aina. Käy Suomessa yhden viikonlopun kuukaudessa ja lomat. Ihan nämä lapset tuntuvat tämän miehen isäkseen mieltävän.

Voi hyvin tuntua jos suhde on muuten läheinen ja jos aikuinen itse on pitänyt huolta suhteestaan lapseen. Oman lapseni isä oli pari ekaa vuotta kokonaan pois, lapselle en edes puhunut hänestä mitään tuona aikana, ajattelin että keskustelemme asiasta kun hän itse huomaa että joillain on erilainen perhe kuin meillä. No, lapsi oli sen 2v kun tää siihen asti poissaollut halusikin alkaa tavata lasta. Sen sijaan että olisi koettanut järjestää esim ajan lastenvalvojalle, hän vei koko jutun suoraan oikeuteen ja vaati siellä huoltajuutta ja jo haaste sisälsi ihan käsittämätön määrän valheellisia väitteitä (äiti on aggressiivinen ja alkoholisti jne) vaikkemme olleet miltei kolmeen vuoteen ollut missään tekemisissä ja elämämme lapsen kanssa meni tosi hyvin eikä mitään ongelmia ollut.

Homma piti hoitaa sossulauman kanssa isän omien elämähallinta- ja mielenterveysongelmien takia ja nämä sossut olivat ihan ihmeissään ettei minulla ollut ollut esim lapselle esillä kuvia isästä jne.

Minun vastuullani siis olisi ollut aktiivisesti luoda lapselle kuvaa toisesta biologisesta vanhemmasta joka ihan itse oli muualla eikä luomassa lapseen suhdetta kun sille olisi ollut paras ja oikeastaan ainoa mahdollinen aika.

Nykyään lapsi on esikoulussa ja tapaa 2 pv/kk isää. Lapsi puhuu isästä etunimellä, tästäkin isä on ollut minulle vihainen ja syytellyt ties mistä vieraannuttamisesta ja suhteen vaikeuttamisesta jne. Suhde lapseen on kokonaan hänen vastuullaan, ei minun. Tämä tuntuu olevan monen etäisän ongelma, he kokevat että heillä ei ole asiassa mitään vaikutusvaltaa vaikka juttu on juuri päinvastoin. Jos vanhempi keskittyy omaan suhteeseensa lapsen kanssa eikä keskitä energiaa toisen vanhemman haukkumiseen, asiat sujuisivat etenkin lapsen kannalta niin paljon paremmin.

Toki tuen lasta asiassa ja olemme puhuneet paljon siitä miten perheet ovat erilaisia ja vanhemmat voivat eri tavoin olla läsnä ja että oli se tapa mikä vain, se ei ole lapsen syy vaan aikuiset itse tekevät mitä tekevät omista syistään. Oikeus määräsi meille pysyvät valvotut vaihdot sillä miehen vaikutus minuun on todella raju ja hän ei ole pystynyt hoitamaan mitään kohtaamistilanteita olematta aggressiivinen minua kohtaan.

Tätä taustaa vasten sanoisin että vuosia jo tämän isänsä tuntenut lapseni kyllä kai ihan tykkää isästään (innoissaan menee siksikin koska saa kuulemma joka kerta kaupasta mitä haluaa ja koko päivä on pelejä ja herkkuja jne) mutta esimerkiksi yöksi ei halua mennä. Isä tuntuu selvästi hiukan vieraalta ja lähinnä on kaveri eikä aikuinen lapsen mielestä.

Jos vanhempi itse on hoitanut suhteen lapseen huonosti ja aloittanut siihen panostamisen liian myöhään, kyllä se vaikuttaa asiaan varmasti pysyvästi.

Minun miehelläni on pari etälasta. Varsinkin se tyttö roikkuu miehessäni aina kiinni, kun harvakseltaan (1-3 vrk/ kk) näkee tätä. Mielestäni he kyllä kokevat tämän isäksi, mutta meidän koti ei kuitenkaan ole heidän kotinsa. Omasta mielestään ovat "isän luona yökylässä".

Up

Vaikea sanoa, kun on kokemusta vain yhdestä isästä eikä voi verrata.

Luulen, että se riippuu vähän siitäkin, onko koskaan asuttu yhdessä ja muistaako lapsi siitä yhdessä asumisesta mitään.

Erosin lasten isästä nuorimman ollessa 11v. Isä ei halunnut lähivanhemmuutta, vaikka tarjosin ja aluksi lapset asuikin isänsä luona. Pikkuhiljaa muuttivat luokseni. Nyt isä asuu kaukana. Isästä ei juuri puhuta. Lasten puheista olen ymmärtänyt ettei soittele kuin kerran kuussa. En tiedä tarkemmin. Lapsia on tavannut noi kolmen kuukauden välein päiväaikaan muutaman tunnin. Isän luokse eivät halua enkä tiedä onko isä edes kutsunut. Isällä on uusi puoliso.

Vanhin lapsi on jo omillaan. Elatus isän puolelta on loppunut eikä ole avustanut ajokortin, auton ym hankinnassa eikä lapsen muutossa omilleen. Melko etäinen tyyppi on. Itse en halua olla missään tekemisissä lasten isän kanssa.