Murkku uhmaa vain minulle ja isälleen ei, MIKSI?!

Vierailija kirjoitti:

Olet se keneen murkku luottaa.

Usein uhmaavat myös kovimmin samaa sukupuolta olevaa vanhempaa.

Olin sanomassa samaa. Yleensä henkisesti epäkypsät riehuvat eniten sille, joiden tukeen itse asiassa eniten luottavat. Reilua? No en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys otsikossa.

Olemme siis eronneet ja todella vaikeaa selittää lapsen isälle miten vaikeaa meillä on, kun kaikki h*lvetti näkyy vain kotona ja isällään ei ongelmia.

Syitä ja vinkkejä ja tutkimuksia kaipailen, turhauttavaa!

Asiat on siis aika hyvin, jos näin on. Koeta vaan kestää. Sinä ole nuorelle lähin ja luotetuin ihminen.

Myöhemmin kaikki rauhoittuu, pari kolme vuotta siinä menee.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi uhmaa sitä vanhempaa, kumpaan luottaa eniten. Voimia paljon, lohduttaudu sillä, että olet lapsellesi se kallio, johon hän pystyy luottamaan, joka on ja pysyy. Rakkaudesta sinuun.

No ei aina todellakaan näin. Lapsi voi myös uhmata enemmän sitä vanhempaa, joka lähtee lapsen uhmaan mukaan, ei kuuntele lasta oikeasti, jonka lapsi kokee epäreiluksi ja johon hän ei todellakaan luota. Yleensä silloin kun vanhemman ja lapsen välillä on jatkuva sotatila, asia on näin eikä todellakaan niin että lapsi nyt jotenkin välttämättä tahtoisi tapella sen rakkaimman ja luotettavimman vanhemman kanssa...

Toki jos uhma/teini-ikäinen ei näytä minkäänlaisia negatiivisia tunteita toista vanhempaa kohtaan, mutta toiselle näyttää, tällöin usein on kyseessä se, ettei toiselle vanhemmalle uskalla tunteita näyttää ja toiselle uskaltaa. Mutta melko wee tee-settiä mennä automaattisesti tuon vanhan käsityksen taakse että lapsi uhmaa vain sitä vanhempaa, jota rakastaa enemmän/johon luottaa.

Jos lapsi kiukkuaa ja ärisee pääsääntöisesti vain toiselle vanhemmalle ja toisella on jatkuvasti helpompaa, kannattaa tämän "huonon käytöksen uhrin" tarkastella vähän sitä, eroaako hänen oma toimintansa tuon toisen vanhemman toiminnasta. Usein sitä omalla toiminnallaan provosoi sen lapsen huonon käytöksen esiin ja silloin on ihan turha vetää harteille se supervanhemman viitta että voi kun lapsi nyt minua rakastaa kun uskaltaa näyttää negatiivisetkin tunteensa. Ei todellakaan vaan vanhemman oma toiminta saa lapsen pahan olon nousemaan pintaan ja kuohumaan yli. Siitä on hyvä vanhemmuus kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi uhmaa sitä vanhempaa, kumpaan luottaa eniten. Voimia paljon, lohduttaudu sillä, että olet lapsellesi se kallio, johon hän pystyy luottamaan, joka on ja pysyy. Rakkaudesta sinuun.

No ei aina todellakaan näin. Lapsi voi myös uhmata enemmän sitä vanhempaa, joka lähtee lapsen uhmaan mukaan, ei kuuntele lasta oikeasti, jonka lapsi kokee epäreiluksi ja johon hän ei todellakaan luota. Yleensä silloin kun vanhemman ja lapsen välillä on jatkuva sotatila, asia on näin eikä todellakaan niin että lapsi nyt jotenkin välttämättä tahtoisi tapella sen rakkaimman ja luotettavimman vanhemman kanssa...

Toki jos uhma/teini-ikäinen ei näytä minkäänlaisia negatiivisia tunteita toista vanhempaa kohtaan, mutta toiselle näyttää, tällöin usein on kyseessä se, ettei toiselle vanhemmalle uskalla tunteita näyttää ja toiselle uskaltaa. Mutta melko wee tee-settiä mennä automaattisesti tuon vanhan käsityksen taakse että lapsi uhmaa vain sitä vanhempaa, jota rakastaa enemmän/johon luottaa.

Jos lapsi kiukkuaa ja ärisee pääsääntöisesti vain toiselle vanhemmalle ja toisella on jatkuvasti helpompaa, kannattaa tämän "huonon käytöksen uhrin" tarkastella vähän sitä, eroaako hänen oma toimintansa tuon toisen vanhemman toiminnasta. Usein sitä omalla toiminnallaan provosoi sen lapsen huonon käytöksen esiin ja silloin on ihan turha vetää harteille se supervanhemman viitta että voi kun lapsi nyt minua rakastaa kun uskaltaa näyttää negatiivisetkin tunteensa. Ei todellakaan vaan vanhemman oma toiminta saa lapsen pahan olon nousemaan pintaan ja kuohumaan yli. Siitä on hyvä vanhemmuus kaukana.

Samaa mieltä. Monesti kyse on valtataistelusta.

Meillä poika uhmasi isäänsä, ja se päätyi teini-iässä välien katkaisuun moneksi vuodeksi. Teinin puolelta siis.

Nyt poika on aikuinen ja välit ovat korjaantuneet. Mutta ei täysin. Kuten poika itse sanoo, niin ei vieläkään luota isäänsä.

Eli tuo on vain sanahelinää, että lapsi uhmaa sitä turvallisinta aikuista.

Lapsi kunnioittaa isää ja ei kunnioita sinua. Saattaa myös syyttää sinua erosta, joka purkautuu kiukutteluna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi uhmaa sitä vanhempaa, kumpaan luottaa eniten. Voimia paljon, lohduttaudu sillä, että olet lapsellesi se kallio, johon hän pystyy luottamaan, joka on ja pysyy. Rakkaudesta sinuun.

No ei aina todellakaan näin. Lapsi voi myös uhmata enemmän sitä vanhempaa, joka lähtee lapsen uhmaan mukaan, ei kuuntele lasta oikeasti, jonka lapsi kokee epäreiluksi ja johon hän ei todellakaan luota. Yleensä silloin kun vanhemman ja lapsen välillä on jatkuva sotatila, asia on näin eikä todellakaan niin että lapsi nyt jotenkin välttämättä tahtoisi tapella sen rakkaimman ja luotettavimman vanhemman kanssa...

Toki jos uhma/teini-ikäinen ei näytä minkäänlaisia negatiivisia tunteita toista vanhempaa kohtaan, mutta toiselle näyttää, tällöin usein on kyseessä se, ettei toiselle vanhemmalle uskalla tunteita näyttää ja toiselle uskaltaa. Mutta melko wee tee-settiä mennä automaattisesti tuon vanhan käsityksen taakse että lapsi uhmaa vain sitä vanhempaa, jota rakastaa enemmän/johon luottaa.

Jos lapsi kiukkuaa ja ärisee pääsääntöisesti vain toiselle vanhemmalle ja toisella on jatkuvasti helpompaa, kannattaa tämän "huonon käytöksen uhrin" tarkastella vähän sitä, eroaako hänen oma toimintansa tuon toisen vanhemman toiminnasta. Usein sitä omalla toiminnallaan provosoi sen lapsen huonon käytöksen esiin ja silloin on ihan turha vetää harteille se supervanhemman viitta että voi kun lapsi nyt minua rakastaa kun uskaltaa näyttää negatiivisetkin tunteensa. Ei todellakaan vaan vanhemman oma toiminta saa lapsen pahan olon nousemaan pintaan ja kuohumaan yli. Siitä on hyvä vanhemmuus kaukana.

Tämä on totta. Sitten toisaalta, joskus ne tilanteet jotka kärjistyvät toisen kanssa aikuisen joustamattomuuteen ja toisen kanssa eivät, ovat sellaisia että pitääkin kärjistyä. Helppoa elää leppoisaa elämää jos ei vaadi lapsilta mitään (esim. että ruokaa ei syljetä suusta pöydälle ihan vain siksi että ärsyttää tai että sisaruksen juttuja ei hajoteta ajankuluksi), ja sitten se vaativa vanhempi (joka ei anna sylkeä pöydälle ja sen jälkeen jatkaa ruokailua normaalisti ja siivoa jälkiä lapsen puolesta ja joka suuttuu siitä jos toi sen omaa tuhotaan huvikseen) aiheuttaa konflikteja olemalla niin joustamaton ja vaativa.

Meillä koululainen ei uhmaa isäänsä, jonka vaihtoehdot on 1) leikkiä kuuroa tai 2) ladella rangaistuksia varoittamatta - ja niistä ei jousteta jälkikäteen piiruakaan vaikka osoittautuivat epäreiluiksi. Isällä on kieltämättä paljon pidempi pinna, hän ei koskaan menetä malttiaan tai huuda ja siitä häntä ihailen. Minä taas en katso lapsen perseilyä yhtä pitkälle läpi sormien, ja ärsyynnyn turhan helposti ja minusta saa mukavasti reaktion aikaiseksi, mutta olen myös se joka kuuntelee, juttelee jälkikäteen ja myöntää kun on itse ollut epäreilu. Se jonka kainaloon lapsi tulee ja jonka hän huutelee vielä illalla käymään huoneessaan ennen nukkumaanmenoa ja jonka seuraan lapsi on aina hakeutunut kun on huono fiilis.

Isä häippäs jo kun ei ollut tyytyväinen äitiin. Uskaltaako murkku antaa isälle aihetta tyytymättömyyteen?