Lue keskustelun säännöt.
Miksi aina pitäisi ylentyä ja edetä?
26.11.2019 |
Mä olen vihdoin vuosien jälkeen päässyt töihin paikkaan, johon meneminen ei ahdista, työ on mukavaa ja työkaverit kivoja. Palkka nyt ei päätä huimaa, mutta ei tarvitsekaan.
Sitten eilen yksi työyhteisön jäsen sanoi mulle ja toiselle kanssani samaa työtä tekevälle, että jos me vaikka vuosi siinä tehtävässä jaksettais olla ennen kuin lähdetään elämässä eteenpäin. En mä halua eteenpäin tai parempiin hommiin! Nykyinen työ on juuri sopiva.
Tätä samaa oli ollessani nuorempi. Työskentelin koulunkäyntiavustajana koulussa. Kaikki vaan jankutti sitä, että kuinka menen opettajakouluun ja sitten kun olen opettaja niin sitä ja tätä. Minusta avustajan tehtävät oli kivoja! En oikeasti edes halunnut opettajaksi, mutta tajusin sen kirkkaasti vasta kandivaiheessa. Opettaminen ja esillä olo uuvuttaa mut kokonaan, nautin paljon enemmän yhden oppilaan kanssa kerrallaan työskentelystä. Hyväksyn sen, että avustajan palkka on paljon pienempi kuin opettajilla, koska vastuuta ja valmistelua ei ole läheskään niin paljon.
Samaa kuulee muillakin aloilla. Vartijat ovat wannabe-poliiseja, kaikki myyjät haluavat myymäläpäälliköiksi, lähihoitajat sairaanhoitajiksi ja sairaanhoitajat lääkäreiksi. Jotkut hommat lasketaan sellasiksi, ettei niitä tee kukaan muuten kuin opintoja rahoittaakseen, vaikka joku voi tehdä sitä duunia ihan mielellään kokopäiväisesti.
Surettaa. Mun elämänlaatu ja mieliala on paljon parempi, kun ei tarvitse stressata koko ajan. Mutta silti kaikki olettaa, että haluan johonkin ylemmäs koko ajan ja paremmille palkoille.
Kommentit (25)
Minä ymmärrän oikein hyvin, että jotkut haluavat edetä ja toiset eivät. Kysymys on vain työpaikasta, ei muusta. Koko ikänsä voi viihtyä samoissa hommissa. Uusissakin voi viihtyä.
Sen sijaan minua hämmästyttää se, että joka ikisen ihmisen odotetaan haluavan kehittyä ja kasvaa ja oppia ja vaikka mitä. Sitten paheksutaan niitä, jotka eivät Janoa Elämässä Kasvamista samalla tavalla kuin ne puuhahenkilöt, jotka täyttävät kansalaisopistojen syyskurssit pariksi kuukaudeksi ja aloittavat sitten uudenvuodenlupaustensa muassa uusia kesken jääneiden tilalle. Työelämässä paheksutaan niitä, jotka tekisivät mieluummin päivätyönsä pois alta ja jättäisivät väliin muodon-vuoksi-koulutukset ja tykypäivät, joissa piirretään maindmäppejä ja luodaan henkisen tason visioita ja jonotetaan sitä hemmetin laitoslounasta marjakurjen pienempi silkkihuivi kaulassa iloisena siitä, ettei tarvitse olla töissä.
Juu, olen vähän äkäisellä tuulella. Henkisen kasvun miettiminenkin saa sen aikaan. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ooooh ihana ketju! Minulla meni päälle 40v ikäiseksi ennenkuin tajusin että ei minun ole pakko edetä kokoajan urallani. Voin myös todeta että nyt on hyvä ja pysyä ko. tason tehtävässä.
Minulla (ja ehkä monella muullakin) tajusin sen vasta kun menin askelta liian korkealle. Niin korkealle kuin voi vaan päästä. Vielä korkeampi rooli olisi löytynyt vain vastaavasta roolista mutta isommasta pörssiyrityksestä.
Oliko kivaa saada 12000e/kk palkkaa. Oli. Oliko kivaa tietää että on henkilökohtaisesti vastuussa tietyistä asioista yrityksessä niin että jos asiakas tai työntekijä kokisi kokeneensa vääryyttä jos nostaisi syytteen yritystä vastaan minä olisin vastaamasta siitä oikeudessa. Ei yrityksen nimissä vaan omissani. Oliko kivaa kun joutui päivät pitkät ratkomaan ongelmatilanteita (muut hoitivat tietenkin ne helpot asia, minulle jäivät kaikista vaikeimmat). No ei.
Kun jäi lomalle ei ollut oikeasti lomalla. Jne jne. Ei ollut sen arvoista.
Downgradasin kaksi tasoa alaspäin toiseen yritykseen. Palkka tippui alle puoleen. Mutta voi hyvänen aika kun viihdyn työssäni! On aikaa taas perheelle ja omalle vapaa-ajalle. Aivan ihanaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aplla hyvä pointti.
Väitän et suuri osa työpahoinvoinnista sybtyy juuri siitä ettå työpaikan sisällä arvotetaan töitä apn kuvaamalla tavalla. Ehkä se entisajan työnteon mukavuus oli juuri sitä että oli ihan ok olla avustaja tai sihteeri tai vahtimestari.
Nykyään jos teet ns. tukitehtäviä pikasta riippumatta olet jonkinlainen kynnysmatto muille, jotka haluavat edetä, eikä laadukkaasti tehtyä avustavaa työtä arvosteta eikä sen tekijää.
Ymmärrän hyvin apn pointin. Ihmisarvo ei riipu tittelistä. Työelämä on raadollistunut. Voi olla myös työnantajan kannalta oarempi kun kyseessä kaikkien sota kaikkia vastaan. Hajota ja hallitse. Ei yhteistyö tai ammattiliitot ole enää kun kirosana,, ;)
Olen vähän eri mieltä. Ehkä filosofiselta kannalta olemme kaikki arvokkaita, mutta todellisessa elämässä toiset ovat arvokkaampia kuin toiset. Vai kumman pelastaisit palavasta talosta, agressiivisen huumeiden käyttäjän vai ahkeran yksinhuoltajan?
Ihanko oikeasti alapeukuttajat joutuisivat hirveästi pohtimaan kumpi ihminen on arvokkaampi? No pelastaisitteko mieluummin oman lapsenne vai jonkun randomin kakaran? Kyllä yksilön ihmisarvo on käytännössä melko subjektiivinen juttu.
Samalla tavoin työelämässä toiset tekevät tärkeämpää hommaa kuin toiset. Jos yhtä työtä varten joutuu käymään kouluja monta vuotta ja toista voi tehdä lukutaitoinen apina, on se koulutusta vaativa työ nyt vaan arvokkaampaa. Ihan jo sillä perusteella, että siihen on vaikeampi löytää porukkaa.
Ja teen itse sellaista apinahommaa.
Kyllä, jotkut tekevät tärkeämpää työtä, mutta tämäkin on suhteellista. Jos vaikkapa ison firman kaikki viemärit ovat tukossa, kumpi on sillä hetkellä tärkeämpi henkilö: putkimies, joka tulee rassaamaan p*skaröörit taas auki, vaiko firman iso pamppu, joka pelaa viikonloppuisin golfia presidentin kanssa?
Aihetta vähän sivuten, mieleen tulee nk. "Peter principle", jonka mukaan työntekijä saa ylennyksiä sen perusteella, miten hyvin menestyy työtehtävissään. Tämä johtaa ennen pitkää siihen, että on jumissa tasolla, jossa ei enää pärjää niin hyvin - jolloin tilanne on kaikkien kannalta huonompi, kuin jos olisi yhtä alemmalla tasolla.
Kuinka kauan olet nyt asunut siellä etelänmaassa? Miten sitten, kun vanhenet, onko sinulla siellä perhettä ja sukua, joka hoitaa?