Mitä rehellisesti ajattelette kun vanhempanne kuolevat/kuolivat?

Vierailija kirjoitti:

Helpotusta. Jouduin aika paljon uhraamaan aikaani ja rahaani heidän takia.

Kuinkahan paljon vanhempasi joutuivat uhraamaan aikaansa ja rahojaan sinuun?

Vierailija kirjoitti:

Nyt vasta? Jo oli aikakin.

Mitä tarkoitat? Olen tuntenut koko ajan näin, mutta sitä ei korrektia sanoa ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt vasta? Jo oli aikakin.

Mitä tarkoitat? Olen tuntenut koko ajan näin, mutta sitä ei korrektia sanoa ääneen.

Muistan kuinka vanhempani iloitsivat niiden kuolemasta jotka perivät, eivät siis mitään pulmusia olleet.

En tiedä. Olen todella etäinen (keskenään eronneiden) vanhempieni kanssa. Jaksoin nuorempana yrittää, mutta torjunta lopetti sen lyhyeen. Alkoholismin, mielenterveysongelmien ja traumaattisen lapsuuden lisäksi puuttuu yksinkertaisesti rakkaus. Minulla ei ole ollut oikein merkitystä kummallekaan. Meillä ei myöskään ole mitään yhteistä, ovat kuin vieraita ihmisiä minulle. Uskon että välinpitämättömyys on pakottanut tekemään paljon sellaista surutyötä etukäteen, mitä moni tekee vasta vanhemman kuoltua. Vähän pelkäänkin miten reagoin, voin olla todella kylmä, helpottunut tai surullinen.

Tunnen surua ja ikävää, erityisesti ikävää. Äitini oli monisairas ja autettava viimeiset parikymmentä vuotta. Siksi olimme paljon yhdessä. Hän oli päästään terävä ja ajassa kiinni. Hän oli stadilainen, pitkän työhistorian omaava, kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostunut autoileva mummi. Yritän olla edes vähän yhtä hyvä äiti omille lapsilleni kuin hän minulle.

Olin aikoinani isän tyttö ja siksi isän kuolema oli myös raskas menetys. Siitä on 20 vuotta.

Jonkin verran tunnen surua kun äiti kuolee. Panostan tähän aikaan kun hän on olemassa, teemme asioita yhdessä ja autamme toisiamme. Mutta se että äiti kuolee aikuiselta ihmiseltä, olen 49v., on minusta sen verran normaalia etten osaa nähdä sitä suurena henkilökohtaisena tragediana.  Tilanne olisi toinen jos menetys olisi tullut lapsena tai teini-iässä.

Isä taas kuoli kun olin 9v. ja se oli suuri tragedia.  Silloin maailmani romahti kyllä.

Olen aika nuori ihminen, jolla ei ole mitään läheisiä ihmisuhteita ja oikeastaan vanhemmat ainoat läheiset. Nyt isovanhemmat kuolivat ja silloinkin tunsin sellaista kauhea, että taas joukkomme pienentyi ja se oli todella lamaannuttava tunne. Sen jälkeen isäni kerran sanoi, että jos sinä et nyt saa läheisiä ihmisiä elämääsi niin olet sitten ihan yksin kun me ( eli vanhemmat) kuolemme. Ymmärrän sen mitä hän ajoi takaa, mutta aika kurjasta sanottu ja olenhan minä sitä miettynyt monia kertoja ja että jään sitten yksin tähän maailmaan. Välit vahnempiin eivät ole mitkään kovin hyvät muutenkaan ja oikeastaan he eivät ole auttaneet minua paljonkaan, kun olisin apua tarvinnut. Silti pidän yhteyttä heihin, koska minulla ei muitakaan ja oikeasti olemme silti jonkinlainen "tiimi" kuitenkin ja he sitten auttavat välillä jossain.

Oikeasti toivon, että he elävät silti pitkään, koska oikeasti minä kuitenkin tarvin heitä ja jos heille nyt tapahtuisi jotain niin en tiedä miten jatkaisin, kun koko elämä muutenkin näyttää aika synkältä kun sitä oikeasti miettii. En tiedä miten hoidan tämän elämän kunnolla loppuun ja oikeastu vältän miettimistä näitä juttuja ihan sen takia, kun en voi ajatella kuin vähän aikaa eteenpäin. Jos olen miettimään kymmeniä vuosia niin iskee sellainen ahdistus etten kestä enää. Ja tietenkin tiedän, että elämän pitäisi muuttua, mutta oikeasti olen yksinäinen ja sukukin niin etäinen, että tuntuu kuin minulla ei mitään sukua olisikaan. 

Äitini on itsekäs narsisti joka on käyttänyt minua psyykkisesti hyväkseen koko elämäni ajan. Kun hän kuolee, tunnen tietysti jonkin verran surua, mutta myös vapautusta sekä tyydytystä perinnöstä. Anteeksi rehellisyyteni. Kun isäni kuoli, ymmärsin, miten äitini oli mustamaalannut häntä, tunsin aitoa surua siitä, että isäsuhdettani oli sabotoitu vuosikausia.

Äitini menehtyi neljä vuotta sitten sairastettuaan puolitoista vuotta. En tuntenut oikein mitään. Hän oli alkoholisti ja koen, että hän pilasi lapsuuteni. Isäni elää vielä ja kun hän kuolee, niin se tulee olemaan kova paikka, en halua edes ajatella asiaa. Surettaa jo etukäteen ja tuntuu pahalta katsoa hänen vanhenemistaan, vaikka hän terve ja pirteä onkin.

Elämä jatkuu. Molemmat on vielä hengissä, muttemme ole läheisiä.

M24

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen että on valetta kaikki puheet ja tutkimukset viinan tappavuudesta. Pitkän elämän elävät alkoholistitkin.

Kyllä näin on, minun molemmat alkoholistivanhemmat lähentelee jo 80v ja varsinkin äitini juo päivittäin, juonut jostain 25v lähtien. Juo kylläkin lähinnä keskikaljaa, niin ehkä se osaltaan vaikuttaa, että on vielä hengissä.

Miksi niin moni kokee, että isän kanssa välit huonot? Toivon itse, että olen läheinen poikani kanssa niin kauan kuin elän. Ainakin tällä hetkellä hän rakastaa vielä minua ja haluaa olla enemmän kanssani kuin äitinsä. Kohtelen poikaani suurella rakkaudella, joten ehkä se vaikuttaa. T. 44-v valkoinen heteromies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpotusta. Jouduin aika paljon uhraamaan aikaani ja rahaani heidän takia.

Kuinkahan paljon vanhempasi joutuivat uhraamaan aikaansa ja rahojaan sinuun?

Kyllä on tuo inhottava ihminen, joka omista rakkaista vanhemmistaan noin ilkeästi ajattelee. Vanhemmat kaikkensa lapsen eteen tehneet ja siinä kiitos. Kaikkea se leipä elättää. En haluaisi tuollaista ihmistä omaan lähipiiriin.

Helpottaisi jos olisi oma perhe ja elämä kuin muillakin eikä näin elämätön ja vanhemmissaan roikkuva kuten olen ja vanhempieni kuolema tulee olemaan suhteettoman kova pala todennäköisimmin.

Voi olla, että tulen äitiäni jonkin verran suremaan ja ehkä jopa ikävöimään. Isääni välit ovat aina olleet omituiset, en usko että surisin häntä yhtä lailla. Molemmilla vanhemmillani on kyllä sama ongelma, etteivät he osaa kohdata lapsiaan aikuisina ihmisinä, vertaisinaan. Erityisesti isäni on pakko aina tuntea olevansa auktoriteetti, tästä syystä en mielelläni vietä aikaa hänen kanssaan.

Todennäköisesti molemmat vanhempani tulevat elämään vielä 20-30 vuotta, ellei jokin sairaus tai tapaturma vie. Kaikkiaan toivon, että isäni kuolee ensin, en tosiaan haluaisi vierailla vain hänen luonaan tai kutsua vain häntä kylään. Äitini kanssa suhteemme on parempi ja luontevampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpotusta. Jouduin aika paljon uhraamaan aikaani ja rahaani heidän takia.

Raha raha raha, kiire kiire kiire, raha raha raha, kiire kiire kiire.

Niin. Kun on päivätyö 8h, kolme kouluikäistä lasta, okt, lasten harrastukset (omiin ei aikaa) ja sairas vanhempi, joka nielaisee ison osan ajasta. Jatkuva huoli ja riittävää kotiapua ei saa. Puoliso reissutöissä joten ma-pe saa aika hyvin juosta että kaiken ehtii.

Rahaakin palaa kun pitää paikata kodinhoitoa siivousavulla, välillä hommata lastenhoitoapua, rempata vanhemman koti esteettömäksi jne jne.

Että j””””sustele vaan kiire kiire kiire raha raha raha. Vanhempi oli rakas enkä halunnut hylätä häntä, mutta kyllähän se kuolema oli hiukan helpotuskin.

-eri