Mitä rehellisesti ajattelette kun vanhempanne kuolevat/kuolivat?

Nyt vasta? Jo oli aikakin.

Isä kuoli 84-vuotiaana syöpään. Diagnoosi oli tehty jo muutama vuosi aikasemmin ja ei tullut yllätyksenä. Syöpää ei lähdetty hoitamaan oli isäni tahto ja tietysti järkeväkin ratkaisu resurssoinnin kannalta yhteiskunnassa. 

Sanotaan kuin Kaija Koo, että ikävä jäi. Mutta niin luonnollista ja hän oli jo kymmenen vuotta yli keskimääräisen miesten elinajanodotteen ikäluokassaan elänyt. 

Oli läheinen kyllä, mutta vanhetessaan hieman höpertynyt ja tullut jyrkäksi ja välillä inhottavaksikin. 

Äiti elää vielä, on nyt 89-vuotias. Välit ovat neutraalit. Jos ja kun hän lähiaikoina kuolee, niin kovin kummoista surua en tule tuntemaan. Tyhjä paikka elämässäni toki ja tulen jotain kaipaamaan. 

Kun isä kuoli oli päällimmäisenä suru kun ei saatu puhuttua menneisyyden kipeitä asioita halki, jäljelle jäi vaan liuta kysymyksiä. Ja kaduttaa ja harmittaa kun ei voi enää puhua eikä tullu puhuttua kun oli elossa.

Äitin kuolema tulee oleen tosi kipee paikka, en tiedä miten siitä selviää.

Järkytyin, koska tottakai tiesin että äitini vanhenee ja joskus aika jättää, mutta kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen eikä kuitenkaan ollut mitenkään sairas, niin kaikki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Äitini oli oikeastaan ainoa osa turvaverkostoani eli ainut läheinen.

Isän kuolemaa en sure, se oli helpotus, hänelle itselleenkin.

Omat vanhemmat virheitä tehneet ja myös auttaneet, itse autan heitä siinä että saavaat kotonaan olla mahdollisimman pitkään. Muita ei ole, isä juoppo ja sama räyhääjä vieläkin +70v äiti siinä sivussa elelee ja välillä touhuavat yhdessäkin vaikka viina on läsnä ja paha olo. Potkaisivat minut ulos 16v ja silti ollaan ihan hyvissä väleissä. En tiedä kun aika koittaa mitä mietin. M45. Tuskin juhlin mitenkään ja jatkan matkaa.

Äitini on minulle tärkeä. Edelleen joku tukikallio, vaikka olen jo aikuinen ja äiti itsekin. Tulen tuntemaan itseni todella yksinäiseksi ja avuttomaksi, kun hän on poissa. Isä on myös hyvä isä ja tärkeä, mutta ei samalla tavalla kuin äiti.

Kiinnostava lukea näitä. Luin just englanninkielisiä palstoja, joissa tuntemattomat kirjoittivat, miten vaikealta ja tyhjältä tuntuu vanhemman kuoleman jälkeen. Joillakin ei työt suju, koska koko ajan itkettää.

Aloin lukea tuosta aiheesta, koska isäni kuoli hiljattain. Töissä olen kertonut siitä vain harvoille. En halua tehdä siitä numeroa. Pomo tietenkin tietää. On pakko välillä olla töistä pois, kun on käytännön asioita, jotka on hoidettava.

Oon itkenytkin, vaikka isäsuhde oli aika usein vaikea monista syistä. Tai ehkä juuri siksi.

Äiti kuoli muutama vuosi sitten. Hänenkään kuolemastaan en paljon puhunut työkavereille.

Mutta oon alkanut ihmetellä, koska olen muuttunut. Jotenkin turta olen ollut molempien kuoleman jälkeen, eikä se turtumus ole mennyt ohi. Huumori on kadonnut, en enää hassuttele enkä naura yhtään niin paljon kuin ennen. Ihmettelen, mitä tämä on. Tunnen, että minusta on tullut vakavampi ja ikävämpi. Tunne ei ole varsinaisesti surua, vaan eräänlaista henkistä puutumusta.

Kun äitini kuolee, tulen suremaan todella pitkään.

Kun isäni kuolee, tulen varmaan olemaan vähän surullinen siitä että häntä ei koskaan ole kiinnostanut oikeasti tutustua minuun. On itse kokenut että hänen kuuluu olla mulle auktoriteetti, vielä nytkin kun olen lähes 40. Koskaan ei olla käyty yhtäkään kunnon keskustelua, koska "keskustelut" on sitä että hän pitää yksinpuhelua ja opettaa/neuvoo/määrää minua kuulematta mitään mitä minä sanon. 

Voisko noi alapeukuttajat laittaa edes lyhyen kommentin miksi

Ajattelen että on valetta kaikki puheet ja tutkimukset viinan tappavuudesta. Pitkän elämän elävät alkoholistitkin.

Helpotus, nyt on kärsimys loppu itse kullakin ja vapaa.

Minä soisin että vanhempani kuolisivat. Ovat yli ysikymppisiä, äiti muistisairas ja isän terveys muuten

huono. Eivät pääse ulkoilemaan enää mutta omassa kodissa halutaan vaan sinnitellä. Apuja saavat kyllä

ja me lapset käymme säännöllisest mutta elämä on surkeaa tuhraamista. Toivottavasti ei itse elä noin

vanhaksi!

Jos äitini kuolee ennen isääni, tunnen turhautumista siksi, ettei hän omaa typeryyttään ja heikkouttaan päässyt koskaan hirviöstä eroon.

Jos isäni kuolee ennen äitiäni, ostan pullon kallista skumppaa, vedän sen huiviin ja käyn kusemassa haudalle.

Kyllä, olen pahoinpidelty ja hyväksikäytetty, äiti ei koskaan minua auttanut.

Isä kun kuoli, niin ajattelin, että oli hänelle hyvä, ettei tarvinnut höperönä olla, just alkoi sekoomaan. Ajattelin että aika ikävä elämä oli, jos ei ois joutunu sotalapseksi, alku ois ollu paljon parempi. Tai edes aikuisena saanu apua, koko meidän perhe ois voinu paremmin.

Olen siinä iässä että isovanhempani ovat vielä elossa joten heidän kuolemansa tulee todennäköisesti ensin. En usko että se vaikuttaa minuun mitenkään, yhden väkivaltaisen isovanhemman kuolema tulee olemaan varmaan helpotus.

Omat vanhempani ovat minulle melko etäisiä, joten en usko että heidänkään kuolemansa tulee olemaan mitenkään mailmaani mullistavia tapahtumia.

Isä kuoli, kun olin kolmekymppinen. Surin kaikkea sitä, mitä emme enää voineetkaan tehdä yhdessä ja enemmän surin sitä, ettei isä ollut enää tekemässä samoja asioita poikieni kanssa. Itse tunsin hyvin voimakkaasti, että nyt on pakko olla se aikuinen, en voi enää tukeutua isään.

Olen vanhemmiten tajunnut kuinka epäreiluja vanhempani olivat minulle. Ei mitään ihan jatkuvaa hakkaamista mutta sairaalloista kontrollointia ja satunnaista väkivaltaa varsinkin äitini taholta on ollut aina tähän ikään asti (48v). Äitini on ammatiltaan sairaanhoitaja jotka aina oletetaan poikkeuksellisen empaattisiksi mutta kaippa ne niidenkin paineet on jonnekin purettava.

Ovat suoraan sanoneet usemman kerran kuinka iso pettymys olen ollut heille, vanhemmiten olen tajunnut kuinka epäreiluja syytöksiä; mm. en tullut samalla kellonlyömällä sukujuhliin kuin he yms. pazshkaa. Sellaisia syytöksiä mitkä nyt aikuisena tuntuvat todella naurettavilta ja ehkä perimmäinen syy moitteissa on ollut se etten ole tehnyt enää aikuisiällä tismalleen kuten he ovat käskeneet.

Isäni aivan onneton lapatossu joka äitini provosoimana tehnyt kaiken mitä äitini on käskenyt. Hänellä on nyt sydänvika.

Uskon että 20 vee sitten vanhempieni pois lähtö olisi ollut katastrofi. Nyt ei enää. Minun voimavarani ovat jossain ihan muualla kun äiti-lapsisuhteessa.

Isäni kuoli tapaturmaisesti, kun olin 10-vuotias. Siitä on aikaa 20 vuotta ja edelleen suren ja itken sitä silloin tällöin, tietysti erityisesti kuoleman vuosipäivinä. Nytkin kyyneleet valuvat jo pelkästään muistellessani isääni. Isäni oli lämmin, kaikkien rakastama ihminen, joka teki paljon pienen paikkakuntamme eteen ja muistan, kuinka hautajaisiin kokoontui paljon nuorisoa, joita isäni oli auttanut.

Isäni kuoleman jälkeen vieraannuimme äitini kanssa toisistamme ja niin julmaa kuin se onkin sanoa, en usko, että äitini kuolema (toivottavasti vielä kaukana tulevaisuudessa) koskettaa läheskään samalla tavalla.

Tuntuu varmaan siltä kuin koko elämä loppuisi itseltäkin. Ollaan läheisiä ja joka päivä tekemisissä ja nähdään. Molemmat ovat meidän tukipylväitä/kallioita. Sanoinkuvaamattoman suuri tyhjiö jäisi. Sama sisarusteni suhteen joiden kanssa ollaan ihan parhaita kavereita. Asutaan siis sisarusten ja vanhempien kanssa kaikki 3km säteellä ja ollaan kaikki läheisiä ja tekemisissä toistemme kanssa.

Menetin isäni jo lapsena onnettomuudessa ja olen surrut sitä vanhempana paljon. Olisi ollut ihanaa, jos olisin saanut pitää hänet elämässäni edes aikuiseksi asti. Äiti on minulle myös tosi rakas ja isän kuoleman johdosta hän ollut tärkein ihmiseni suuren osan elämääni. Vaikka minulla on jo omakin perhe, äiti on minulle edelleen hyvin läheinen ja soittelemme melkein joka päivä. En osaa edes kuvitella elämääni ilman häntä. Jos  - ja todennäköisesti näin tapahtuukin - hän kuolee ennen minua, tulen olemaan surun murtama pitkään. Ja kyllä, tulen perimään häneltä myös omaisuutta, mutta jäisin mieluummin vaikka ilman, jos sillä saisin pitää äidin pidempään luonani.