En tule selviämään tästä erosta

Tiedätkös kuule..

Äidilleni ja isälleni tuli ero 25 vuoden avioliiton jälkeen. En voi itse kuvitellakaan mikä sydäntä raastava suru ja pettymys! Kuulema ei ollut toisia kuvioissa, arki vaan kävi liian raskaaksi. Isäni päätyi tuskissaan viemään hengen itseltään. Siitä on lähemmäs 20 vuotta ja edelleen ikävöidään, se musertava suru kun itkusta ei tullut loppua kesti monta vuotta.

Sydämeni särkyi uudestaan kun äitini sanoi kerran näinkin pitkän ajan jälkeen, että isäni on ainoa jonka ottaisi takaisin. Mikä taakka.

Koetan sanoa sitä, että elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikesta voi selviytyä, olosuhteet ja ihmiset muuttuu. Ihmiset selviää vuosikymmenien liitoista, eroista, sodista, onnettomuuksista, menetyksistä, siksi koska se on tarkoitus. Elää vaan.

Onni ja hymy kyllä tulee joskus takaisin, sun täytyy toistaseksi jaksaa vain päivä kerrallaan.

Olet hyvä mies, kuulostat empaattiselta ja viisaalta. Se ei nyt lohduta mutta et tule ikuisesti olemaan yksin, elämä voi heittää sun eteen mahdollisuuksia ja ihmeellisiä ihmisiä just silloin kun et osaa odottaa.

Keskity itseesi, koeta vaikka väkisin tehdä jotain mistä olet joskus nauttinut, pura sydäntäsi paperille ja ihmisille. Puhu ja käsittele asioita niin paljon kun on tarpeen, jossain vaiheessa tulet kyllä huomaamaan että elämä lutviutui sittenkin ihan hyvin.

Olet harvinainen mies siinä suhteessa että käsittelet asioita etkä hyppää oitis uuteen sänkyyn ja suhteeseen, se on oikein, sä kasvat ja eheydyt.

Paljon voimia sulle, oot hieno ja hyväsydäminen mies! Takaisin jos voisin <3

Minulla ei ole mitään kokemusta tuollaisesta, mutta sanoisin myös, että älä muuta kauas. Pidä hyvät suhteet lapsiisi ja heidän takiaan asialliset välit myös entiseen vaimoosi. 

Tapahtuneesta on aikaa vasta vähän, on ihan luonnollista, että on paha olo. Nyt on vielä kaamos, joka saattaa synkistää alhaista mielialaa entisestään.

Anna ajan kulua ja pidä huolta itsestäsi ja lapsistasi. Ethän sinä ole kuitenkaan heitä menettänyt, vaikka noin surullisesti kävikin. 

Aloittaja vastaa: Kiitos kaikista tsemppaavista viesteistä ja kyllä täytyy sanoa, että tuo sinun nro 23 tekstisi.... No on kovaa luettavaa. Osanotto sinulle, vaikka aikaa onkin jo kulunut. Tuo on juuri se syy, miksi en itselleni varmaankaan ehkä koskaan voisi kuitenkaan mitään tehdä, vaikka huonoja ajatuksia onkin ollut. Läheisille taakka olisi raskas, liian raskas.

Tällä hetkellä on niin saamarin huono olla, eikä olo ole helpottunut vaikka on jo muutama kuukausi kulunut. Nukkuminen on huonoa, on rytmihäiriöitä tullut yms. Ikää on reilusti alle 50. 

Elämä meni nyt vaan niin totaalisen pieleen. Eihän sitä kukaan erota halua, eikä sitä varten naimisiin mene, mutta ei sitä silti omalle kohdalleen usko tulevan. Ja etenkin, kun ero tuli varoittamatta, ilman mitään riitoja tms. Koen ydinperheen hajoamisen hirmuisen raskaana ja vaikeana ymmärtää, että miksi niin piti toisen tehdä.. Nää on näitä jätetyn ajatuksia, jotka on varmaan monelle tuttuja. Avioliitto oli itselle tärkeä. Joskus vaimon kanssa puhuttiinkin liiton aikana, kun ihmiset nykyään eroaa niin helposti. Ettei niin pitäisi tehdä. Ja nyt vaimo teki saman. Surullista on.

Olen niin pahoillani. Sinä kyllä selviät, päivä kerrallaan, sulla on kuitenkin lapset, älä luovu niistä. Vielä tekee kipeää, mutta ajan kanssa helpottaa, sulla on elämää, niin on mahdollisuuksiakin. Vaimosi teki aivan helvetin paskamaisesti. tsemppiä. <3

Tsemppiä, ap.

Sinun täytyy yrittää muuttaa ajatuksesi sellaisiksi, että nyt on tämä ja tämä on nyt.

Muuta en osaa sanoa, koska tiedän, että eroprosessi on pitkä ja työläs... mutta kyllä siitä selviää voittajana.

Sulla on nyt aivan kamalan kovat ajat, otan osaa.

Pystytkö puhumaan kenellekään? Miehillä on tapana kantaa kaikki yksinään ja koettaa olla niin piirun vahvoja, vaikka ei meinaa henki kulkea.

Oletko käynyt lääkärissä? Ajattelin tuota jos et saa nukuttua, uni on elintärkeää. Suru, stressi ja masennus rasittaa tutkitusti sydäntä myös ihan fyysisesti. Olisi kovin tärkeää, että löytäisit positiivisiakin asioita elämääsi, sydämesi on kovilla. Oletko saanut syötyä kuitenkin? Liikutko ollenkaan?Keskusteluapuakin on saatavilla, älä jää yksin!

Hyvä että kirjoitit tänne, olisi mukava jutella kanssasi.

Toivon kovasti voimia sulle, kyllä sä selviät!

Hyvin vastaavanlaisen kokemuksen läpikäyneenä suosittelen keskusteluapua ja sitä, että annat itsellesi aikaa toipumiseen.

Hyvää vertaistukea ja itsehoitoa on lukea kohtalotovereiden tarinoita ja pitää itsensä kiireisenä niiden asioiden parissa, jotka antavat edes jonkunlaista mielihyvää.

Pidä yhteys lapsiisi ja tapaa heitä mahdollisimman usein. Asumisasiaa ja paikkakuntaa miettisin ehkä enemmänkin lasten kannalta, mutta ehkä sinun olisi hyvä perustaa oma koti ja irrottautua exäsi piiristä. Sillä tavalla unohdat entisen elämäsi ja pääset irroittautumaan exästäsi. Haavat umpeutuvat sillä tavoin nopeammin ja saat paremmin perspektiiviä nykyiseen tilanteeseen.

Sinä selviät - joskus kriisien myötä elämä muuttuu aiempaa paremmaksi, vaikka siinä kriisin keskellä sitä on todella vaikea uskoa.

Yritä silti tehdä niitä samoja juttuja mistä ennenkin tykkäsit, esim harrastukset, lukeminen, tai mitä nyt onkaan :) Osta itsellesi jotain kivaa.

Toivon sinulle myös nyt voimia tähän tilanteeseen. Toivottavasti jaksat kuitenkin olla lastesi elämässä mukana ja he varmaan arvostavat sitä sitten myöhemmin. Tuntuu myös todella pahalta puolestasi ja tulee mieleen omien tuttujen tilanne, kun heille kävi oikeastaan hyvin samalla tavalla. Siihen tuli vielä ikävät riitelyt lapsista mukaan  ja senkin takia toivon, että pidätte kuitenkin asialliset välit jos mahdollista, etteivät lapset kärsisi tilanteesta niin paljon. Ymmärrän silti todellakin kuinka pahalta tuo kaikki tuntuu.

Pääset yli, helppoa se ei ole mutta varmasti pääseet kun vain otat sen asenteen. Lapset ovat edelleen sinun lapsiasi aivan niin kuin ennenkin, ei se rakkaus mihinkään katoa vaikka et heitä näkisikään päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi lähes samoin vajaa kaksi vuotta sitten. Miehen sivusuhde tuli ilmi. Tein sikäli samoin kuin sinä, että jätin kaiken, otin vain vaatteet ja jotain pientä ja lähdin.

Meillä oli yhteiseloa takana 32 vuotta ja luojan kiitos lapset jo aikuisia.

Voimat riitti juuri ja juuri siihen lähtemiseen, mihinkään jakoihin ei olisi voimat riittäneet.

Melialavaihtelut olivat aivan hirvittäviä, mutta aikaa myöten sieltä tuli myös se vihan tunnekin, joka pikkuhiljaa alkaa väistyä.

Joka ikinen päivä edelleen joudun päättämään että selviän ja minähän selviän. Niin tulet sinäkin selviämään, mutta vain ajan kanssa

Muista, että ositus pitää tehdä eron jälkeen, ellet halua ongelmia tulevaisuudessa lapsillesi.

Pitää vielä kirjoittaa, etät toivon sinun menevän sitten juttelemaan jollekin jos tuntuu ettet enää kestä. Nuo rytmihäiriöt ja se ettei pysty nukkumaan ovat kuitenkin todella ikäviä juttuja kertovat ahdistuksesta. Jopa lääkitys on sitten parempi kuin se, että kestää niin paljon ja kauan. 

Moni erokriisissä kamppaillut on kehunut Bruce Fisherin kirjaa Jälleenrakennus.

Esim kirkko järjestää eronneille tukiryhmiä ja heille on ihan seminaarejakin. Toivon yerveytesi takia että otat yhteyttä lääkäriin unen ja sydämesi takia, ja myös mielenterveytesä. Netistä vois löytyä juttuseuraa? Kamalinta on jäädä yksin neljän seinän sisään vain ajatukset seurana.

(Tai sit tee niinkuin muutkin, tinderit tulille, kännit ja baarista laastarihoito!)

Vitsi vitsi. Arvostan sua kun ajattelet etkä ole sortunut pettämisestä huolimatta haukkumaan, se osoittaa että kyllä sä pärjäät ja onnistut <3

Tsemppiä ap:lle. Ero tuntuu paskalta, ja sulla tulee varmasti olemaan paska olo vielä pitkään. Käyt läpi kriisiä, ja uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen vie aikaa. Myös koko identiteettisi on tavallaan muuttunut ja se sekoittaa koko elämän, se on aivan normaalia eron sattuessa.

Muistan kun itse erosin, tuntui etten päässyt elämässä eteenpäin. Jossain vaiheessa aloin vertailla oloani nyt ja kk sitten ja huomasin että olen saanut esim nukuttua paremmin, jo se antoi toivoa että ehkä asiat ovatkin edes hiukan paremmin vaikka ei siltä tunnu.

Lupaan että olosi vielä helpottuu.

Aloittaja vastaa: Laihduin tuossa n 3 kk aikana kymmenkuntakiloa... 84 kilosta tultiin 73 kiloon aika rapsakkaa vauhtia. Toki muutama niistä kiloista oli ihan jees lähteäkin, mutta aika vauhdilla painoa lähti. Nyt on tullut pari kiloa takaisin.

Töissä olen käynyt paria lyhyttä sairaslomaa lukuunottamatta. Nää rytmihäiriöt, kammiolisälyönnit, on uus juttu, sain niihin beetasalpaajaa tarvittaessa otettavaksi. Mitään Opamoxeja tms. en suostunut ottamaan, on aika kova kynnys sellaisiin. En sitä tarkoita, että jos joku niitä käyttää ja tarvitsee, että olisi jotenkin huono tai jotain... Itselle tuntuu vaan niin kovin vieraalta, kun  ei ole koskaan mitään mielenterveydenongelmia aiemmin ollut. Nyt ottaa koville, tiedän ja tunnen sen kyllä.

Olen käynyt joitakin musiikkikeikkoja kuuntelemassa, "ottanut omaa lomaa" ja käynyt hotellissa pari kertaa... Ongelma on, ettei saa niistä silleen mitään fiilistä irti nyt, vaikka tietenkin tavallaan kiva on käydä.  Liikun sen mitä nyt on jaksanut. Työni vaatii vähintään kohtuullista kuntoa, joten ei tässä nyt ihan rempallaan ole kunnon puolesta.

Joku kirjoitti tuossa, että sumussa kulkemista.. Sitä se on, siltä se tuntuu. Kun voisikin olla vihainen vaimolle, mutta kun ei pysty. Se voisi auttaa erotyössä, mutta en vaan vihaa voi tähän keksimälläkään tehdä. Pitkissä liitoissa voi käydä niin, että tekee virheen.. Ihminen on erehtyväinen. Anteeksiantaminen kuuluu avioliittoon ja ajattelen tässäkin tapauksessa niin, että koska vaimoni katui, halusi jatkaa ja oli pahoillaan, olisin voinut yhdessä jatkaa.  Olen todella surullinen, kun hän sitten kuitenkin muutti mielensä.. Ei tuollaisesta kriisistä heti yli voi päästä, jos hän sitä odotti. 

Sellasta eroa ei varmaan olekaan, jossa ei kumpikin osapuoli tuntisi ainakin jonkunlaista kipua. Sattuu hitosti, kun joutuu luopumaan yhteisistä unelmista, tulevaisuudesta, toisen läheisyydestä ja kaikesta kivasta mitä on ollut yhdessä, ja lopulta siellä taustalla välkkyvästä toivosta, että yhdessä voitaisi sittenkin jatkaa. Usein se ratkaisuntekovaihe ja joku viikko välittömästi sen jälkeen on raskaimpia, mutta ihminen on siitä ihmeellisesti rakennettu olento, että sitten pamahtavat kaikki suojamekanismit ja selviytymiskeinot päälle, ja jotenkin sitä vaan huomaa mennä laahustaneensa eteenpäin, päivä ja hetki kerrallaan. Jollakin se voi olla ihan robottimaista toimintaa, varsinkin jos on lapsia, on pakko pysyä arjessa ja rutiineissa kiinni. Tavallaan lapsista on siis apua siinä, että pysyy tolkussaan. Lapset kuitenkin pysyy, kaikkea ei ole menetetty.

JATKUU

Itkut on vaan itkettävä. Vaikka aluksi se itku voi tuntua ihan epätoivoiselta ja siltä että olo vaan pahenee, se kuitenkin auttaa siinä selviytymisessä. Ajan mittaan se itku muuttuu selvästi helpottavaksi. Jos alkaa pidätellä surua, vihaa, omia pelkojaan sun muuta mitä ero tuottaa, sitten ei olla kovin vahvalla pohjalla. On vaan uskallettava tuntea ne tunteet, kohdata ne ja samalla vahvasti uskoa siihen, että se kipu ei kertakaikkiaan kestä kuin aikansa, tulee päivä kun se loppuu. Sittenkin, vaikka hetkittäin tuntuu, ettei mitenkään voi jaksaa eteenpäin. Sellasina hetkinä ei kannata ajatella yhtään edes seuraavaa päivää, vaan mennä ihan hetki kerrallaan eteenpäin. Se hetki ja hetkessä läsnäolo ja niiden pakollisten kuvioiden hoitaminen siinä saattaa sua vaikeimpien hetkien yli, eikä sille tulevaisuuden murehtimiselle pidä antaa sijaa. Sitten jonain päivänä kun on vahvemmilla, voi antaa tulevaisuuden ajatuksille ja muulle tilaa, mutta ensi alkuun on vain oltava itselleen mahdollisimman armollinen. Eroprosessi on muutenkin tarpeeksi raskas, ilman että alkaa miettiä miten huomisesta selviää. Pidä ohjenuorana sitä, että tän päivän mä selvitän, tän päivän mä jaksan. Tai tämän yhden hetken. Huominen kantaa huolen itsessään kuten sanotaan. Keskimäärin erosta toipuminen vie tommoset kaks vuotta, mutta ei siitä ajasta ole kuin ne ekat kuukaudet sellasia, että se eroasia pyörii mielessä jatkuvasti. Sit pikkuhiljaa huomaa et tulee ensin pieniä hetkiä, kun ei olekaan ajatellut eroa tai sitä entistä kumppaniaan. Pikkuhiljaa ne hetket pitenee, ja muuttuu päiviks, ja sit viikoiks. Sitä vaan huomaa että on selvinnyt. Kun luottaa vaan siihen, että se musta on mentävä läpi, mutta sen takana odottaa aurinko ja ihan kiva tulevaisuus. Ehkä parempikin kuin se on ollut tähän asti. Se, että rakastaa vielä toista erotessa, tekee asioista kipeämmän, mutta samalla lailla siitä kuitenkin selviää. Ajan mittaan kun se rakkaus ei saa vastinetta, se vaan katoaa, vaikka siinä voi tietysti mennä aikaa. Eikähän se rakkaus sinänsä satuta, vaan se, ettei saa vastarakkautta. Joskus voi jäädäkin tietty rakkauden tunne exää kohtaan, mutta se ei enää lopulta ole kivuliasta, eikä uutta elämää rajoittavaa, se jää vaan elämään omaa elämäänsä sinne jonnekin sydämen nurkkaan. Mun lähipiirissä on tapahtunut paljon eroja ja olen itsekin kokenut jo useamman, mutta en tiedä yhtäkään joka ei lopulta olisi selvinnyt. Ja jokainen on löytänyt maata jalkojensa alle ja uuden kumppaninkin jota rakastaa. Sitten kun on ollut siihen valmis. Kärsivällisyyttä, rehellisyyttä itselle ja omille tunteille sä tarvit ja paljon kuuntelevia korvia ja ystäviä joille saat purkaa tuskaasi. Jos ei ole sellaisia luottoystäviä, perheasianneuvottelukeskus on hyvä paikka käydä purkamassa niitä päällimmäisiä tunteita pois. Se kaikki mielessä pyörivä ,kiertävä ja ahdistava on saatava purettua, puhumalla tai vaikka kirjoittamalla, sillä tavalla parhaiten ja nopeiten selviää. Tsemppiä vielä sulle, ja rohkeutta käydä eroprosessi läpi!

Nyt sattuu niin prkeleesti, tottakai se koskee. Ja niin sen pitääkin! Mutta anna sen sattua, se osoittaa että sulla on tunteet ja osaat arvostaa.

Kipu kyllä loppuu, siitä on todisteeksi maailma täynnä ihmisiä.

Pidä toistaiseksi etupäässä huolta itsestäsi. Oli kiva kyllä että oot käynyt keikoilla ja hotellissa :) ootko musiikki-ihminen? Kanavoi olosi siihen. Laula ja kirjoita.

Olisi kiva kuulla susta vielä.

Oot hieno tyyppi, sä kyllä selviät! :)

Älä rakas AP-rukka huoli ainakaan siitä että yksin jäisit, tässäkin ketjussa olis monta naista valmiina lohduttamaan! 😋

Aloittaja vastaa: Huomenta vaan. Niin hassua, kun se tavallaan onkin, niin kyllä sitä on käynyt usein tässä mielessä sekin, että jääkö sitä nyt yksin? Ettei enää voi löytää mistään ketään.. 11 vuotta olen nukkunut toisen vieressä, elänyt hyvää perhe-elämää. Olen sellainen, että tykkään antaa hellyyttä, pitää hyvänä. On ollut vaikeaa jäädä yksin, kun joutuu nukkumaan yksin, eikä ole sitä omaa rakasta vieressä.

En edes tiedä, mistä voisi alkaa uutta etsimään, sitten kun sen aika on. Ravintolasta etsiminen tuntuu aika vieraalta ajatukselta... Treffipalstat, Tinderit samoin. Kyllähän sitä ajoittain tuli liiton aikanakin ravintolassa käytyä, mutta ei sieltä sellaista seuraa ollut etsimässä, vaan hauskaa pitämässä kavereiden kanssa. Ravintolassa usein käyminen ei oo oikein se mun juttu.