Elämään pettyminen.

Suurin haaveeni oli jo teini-ikäisestä saakka löytää uskollinen kumppani, joka rakastaa ja jota itse rakastan. Jotenkin maalailin sellaiset pilvilinnat ja unelmat - mielestäni se oli elämäni päämäärä ja tarkoitus, tärkeintä kaikista mahdollisista asioista: olla yhdessä onnellinen ja saada lapsia.

Nämä unelmat eivät sitten koskaan toteutuneetkaan. Kohtasin pettäjiä pettäjien perään. Olin liian naiiivi ja sinisilmäinen, höynäytettävissä oleva.

Nyt nelikymppisenä on vain pohjaton pettymys elämään. Tajuan, että en koskaan saanut elämältä sitä, mitä halusin. Takerruin liikaa vain siihen omaan rakastumisen tunteeseeni, etten älynnyt, ettei minua kohtaan välttämättä tunnetakaan samoin. Tai että ne tunteet toiselta loppui. Sitten minua petettiin, useassa suhteessa.

Skippasin kaikki ne miehet, joihin en tuntenut suunnatonta vetoa (vaikka he olivat kiinnostuneet minusta). Takerruin vain siihen ajatukseen, mitä MINÄ tunnen, että menen yhteen vain sellaisen miehen kanssa, johon MINÄ rakastun palavasti. En halunnut samanlaista kuollutta tunnekylmää avioliittoa, kuten vanhemmillani oli. Olisi varmaankin pitänyt osata lukea paremmin niitä toisia osapuolia tai ainakin olisi pitänyt osata ymmärtää, että ihmiset puhuvat ihan paskaakin tai ovat vain imarreltuja minun tunteistani.
Miten tästä suosta voi nousta?