Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun näkee ettei vauva kehity aikataulussa...
17.11.2019 |
...pitääkö siitä mainita vai olla hiljaa ja 1) toivoa että tilanne itsekseen yhtäkkiä parantuu tai 2) hymistellä myöhemmin että ”oi kun ikävä, en mitenkään huomannut kyllä että olis ongelmia”.
Kyseessä läheinen ihminen ja hänen 6kk ikäinen vauva jolla ongelmia syömisessä, nukkumisrytmissä, ei ota kontaktia ihmisiin, ei pysy paikallaan hetkeäkään, on hyvin itkuisa, kavahtaa kosketusta ja syliä, ei vielä osaa kääntyä selältä vatsalle.
Vauva on hyvin toivottu ja pitkään tehty lapsettomuushoidoilla ja vanhemmat ovat tietenkin onnensa kukkuloilla. Koska kyseessä on ensimmäinen lapsi eivät näe että vauva ei kehity ja kommunikoi kuten normaalisti vauvat tekevät. Vauvalla on jatkuvasti katse kuin juuri nukahtavalla vauvalla joka toljottaa eteenpäin mitään näkemättä kun on niin väsynyt.
Neuvolassa ovat kommentoineet lähinnä ”oho, onpas Elmeri väsähtäneen oloinen, taisi juuri herätä päikkäreiltä kun ei oikein saada kontaktia juuri nyt vaikka kiemurteleekin koko ajan sylissä eikä ole hetkeäkään rauhassa, no jotkut vauvat ovat aktiivisia liikkujia”. ”Ai ei käänny vielä no vielä ehtii, jaa ei suostunut rinnalle kuin 3kk ja pulloakaan ei haluaisi imeä vaan itkee sitä ja kiinteät eivät onnistu yhtään, nooooo...jotkut lapset ovat vaikeita ruokailun kanssa”. Jne jne.
Tuntuu pahalta katsoa kun 6kk vauva katsoo läpi eikä reagoi mitenkään vaikka olisi vauvan nenän edessä ja koittaisi kaikilla mahdollisilla tavoilla saada vauvan huomion.
Vaan ollako tosiaan hiljaa vaiko sanoa jotain? Muutaman kerran olen jotain pientä vinkannut esim. ”Onpa Elmeri hiljainen eikä oikein ota kontaktia” johon vanhemmat eivät ole reagoineet mitenkään. Pitäisikö sanoa suoremmin vai olla vaan täysin hiljaa.
Ja niin...Elmeri ei ole vauvan oikea nimi jos nyt joku pelkää että Elmerin vanhemmat tämän lukevat.
Kommentit (49)
On totta että autismin kirjolle aikainen kuntoutus on tärkeää. Mutta moni kirjoittaja nyt aivan totaalisesti unohtaa, että lapsuusiän autismi jää äärimmäisen harvoin diagnosoimatta kun tilanne on sellainen, ettei jo vauvana ota katsekontaktia. Neuvolassa on erityiset seulat autismia ajatellen ja nimenomaan vuorovaikutusta ja katsekontaktia seurataan.
Lapsuusiän autismi diagnosoidaan lähes aina viimeistään 2-vuotiaalle. Siitä ei tarvitse olla huolissaan, etteikö lapsuusiän autismi tulisi huomatuksi ja kuntoutus alkaisi ajoissa. Suurempi huoli on tulevatko hyvän toimintakyvyn omaavat autistit diagnosoiduksi (ent. asperger) alle kouluiässä - yleensä eivät..
Joten pitäisin mölyt mahassa. Me kerroimme autismiepäilystä esimerkiksi lähisuvulle vasta kun tutkimukset alkoivat. Ja osalle heistäkin vasta kun diagnoosi oli tehty. Ihan sen takia, koska lapsellakin on oikeus yksityisyyteen. Kerroimme vain niille jo epäilyistä, joihin luotimme täysin ja joilta koimme saavamme tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun 4 lastani olivat hitaita vauvana. Kontakti toki ottivat mutta ei mitään kiirettä esim kääntymiseen.
Esikoispojan kun laittoi 11 kuisena selälleen lattialle pysyi siinä kunnes joku tuli ja käänsi:) Ihan fiksu ja urheilullinen tuli, insinööri nykyään ja ihanien pienten rauhallinen isi.
Kuopus ei oppinut koskaan ryömimään eikä konttaamaan ja nousi tukea vasten seisomaan kun oli 10 kk. Lukion ka hipoo ysiä ja on pelannut vuosia mm käsipalloa.
Kaikki ovat lähteneet kävelemään 18 kk iässä.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät, mitä neuvolassa on sanottu?
Tätä minäkin ihmettelen, jos vanhemmat noin tarkkaan kertovat, niin tokihan he silloin epäilevät itsekin jotain.
Sukulaislapsi ei ottanut katsekontaktia puolen vuoden iässä. Syynä oli fyysinen vaiva, jonka sai korjattua. Aina ei ole kyse autismista.
Olen ollut samantapaisessa tilanteessa kuin ap. On siinä vähän avuton olo, kun selvästi näkee, että kaikki ei ole normaalia, mutta vanhemmat vain intoilevat lapsestaan ja riemuitsevat niistä olemattomista "osaamisista". Toki vanhempien kuuluukin suhtautua omaan lapseensa yltiöpositiiviesti. Mutta tekee se neuvottomaksi, kun ei voi varmaksi tietää ovatko vanhemmat niin pihalla oikeasti vai ovatko vain tietoisesti päättäneet olla raportoimatta ongelmista lähipiirille.
Vielä kun tietää itse, että neuvolat eivät aina ole ihan riittävän ammattitaitoisia, niin jännityksellä saa seurailla milloin ääni muuttuu kellossa. (Oman lapsen ongelmia vähäteltiin neuvolassa, kunnes itse väänsin neuvolantädille rautalangasta, että lapsella on ongelma. Sai sitten ryhmäterapiaa ja toimintaterapiaa hyvin tovin.)
Meillä sitten alkoi kyllä tapahtua ja lapsi sai terapiaa jo reilusti alle 1-vuotiaana. Silloin lopetin itse huolehtimasta, kun oli selvää, että lapsi on erityistarkkailun alla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samantapaisessa tilanteessa kuin ap. On siinä vähän avuton olo, kun selvästi näkee, että kaikki ei ole normaalia, mutta vanhemmat vain intoilevat lapsestaan ja riemuitsevat niistä olemattomista "osaamisista". Toki vanhempien kuuluukin suhtautua omaan lapseensa yltiöpositiiviesti. Mutta tekee se neuvottomaksi, kun ei voi varmaksi tietää ovatko vanhemmat niin pihalla oikeasti vai ovatko vain tietoisesti päättäneet olla raportoimatta ongelmista lähipiirille.
Vielä kun tietää itse, että neuvolat eivät aina ole ihan riittävän ammattitaitoisia, niin jännityksellä saa seurailla milloin ääni muuttuu kellossa. (Oman lapsen ongelmia vähäteltiin neuvolassa, kunnes itse väänsin neuvolantädille rautalangasta, että lapsella on ongelma. Sai sitten ryhmäterapiaa ja toimintaterapiaa hyvin tovin.)
Meillä sitten alkoi kyllä tapahtua ja lapsi sai terapiaa jo reilusti alle 1-vuotiaana. Silloin lopetin itse huolehtimasta, kun oli selvää, että lapsi on erityistarkkailun alla.
On hyvä muistaa, että kun omalla lapsella on ongelmia, niin niitä näkee herkemmin toisten lapsissa. Perheen ulkopuolinen on hyvin harvoin niin paljon läsnä lapsen jokapäiväisessä arjessa, että ilman ammattitaitoa pystyy arvioimaan toisen lapsen yksilöllistä kehitystä. Päiväkodissa on tällaiseen usein otolliset olosuhteet, kun lasta nähdään päivittäin vertaisryhmässään. Sen sijaan kerran viikossa kyläilevä sukulainen ei pysty yleensä arvioimaan onko kaikki ok
Ei voi sanoa mitään. Ei vaikka kyseessä olisi kaikkein läheisimmän ystävän lapsi ja lapsen äidin kanssa olisi tunnettu jo yli 30 vuotta.
Tiesin jo lapsen ollessa 6 kk, että jotain on vialla. Neuvolassa vaihtuivat työntekijät, ja lapsen perhe joutui monista eri syistä usein perumaan neuvola-ajan. Viimein kolmivuotisneuvolassa eli lapsen ollessa 3 v ja 4 kk tuli lähete terapiaan. Ja kun lapsi meni viimein päivähoitoon 3 v 6 kk iässä tuli sieltäkin useampikin huolestunut huomio.
Ehkä olen surkea, mutta en millään osannut kertoa asiasta. Yritin kyllä, mutta kaikki kiertäen kaartaen hellävaraisesti yritetyt puheet olivat liian yleisluontoisia ja rohkeus ei vain riittänyt suorempaan puheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni vauva oli mielestäni ihan kummallinen verrattuna omaani, 1,5 -vuotiaana ei osannut kuin istua ja tollotti vain paikoillaan. Silmissä aivan tyhjä katse. Itki hirveästi aina, ei nukkunut kunnolla. Olin ihan varma että ei ole normaali lapsi. Niinpä vain on nykyään fiksu ja täysin normaali nuori mies. Onneksi en sanonut mitään.
Alue: Aihe vapaa
Ap selvästi taipumusta narsismiin. Kaipaa jatkuvaa hyväksyntää ja ihailua.
Kerronko suoraan, vai olenko hiljaa. Hmmmm....