Hei kaikki entiset eri tavoin kiusaamista tai kaltoinkohtelua kokeneet: ?

up.

Ei vaikuta juurikaan enää. Kyllä 10-15 vuodessa unohtaa. Joskus tulee jotain takaumia semmosissa hetkissä kun näkee jonkun jonnelauman mölisemässä jossain ja kävelen ohi, tulee mieleen koulutraumat ja kiusaamiset yms.

Minua kaduttaa, että olen oman pahimman luokan ahdisteluni kertonut niin monelle sellaiselle ihmiselle, jotka loppupeleissä eivät ole osoittautuneet sellaisiksi ihmisiksi, joille ei olisi alunperinkään kannattanut avautua.  Luulevat sitten kaikenlaista ja kääntävät asiat pahimmassa tapauksessa mullin mallin, ja ovat alkaneet sättimään minua eli uhria. 

Jos voisin ottaa pakkiliikkeen elämäni kulussa, niin jättäisin kyseisen ns. kiusimiskokemukseni kertomatta tietyille ns. viallisen luonteen omaaville henkilöille.

Mä en todellakaan märehdi. Olisi ehkä pitänyt käydä asioita läpi jossain terapiassa tms. mutta minä olen aina aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan kaikki satuttaneet asiat. En muista lapsuudestani paljonkaan. Olen unohtanut hyvät hetket samalla kun olen pyrkinyt unohtamaan ne satuttavimmat hetket. Mutta tottakai ne vaikuttivat siihen millainen minusta tuli. En voi luottaa ihmisiin enkä hakeudu heidän seuraansa, koska lapsena opin, että monet ovat ilkeitä pahantahtoisia, ja ne jotka eivät ole, ovat lampaita jotka pelkäävät niitä häijyjä ihmisiä. Valittavat mutta eivät uskalla vastustaa vääryyksiä.

Siitä olen ylpeä, että minusta kasvoi myötätuntoinen ja oikeudentajuinen ihminen, joka on aina heikompien puolella. Vaikka muuten pysyttelen syrjässä, olen työpaikallakin aina se, joka oikeasti puuttuu epäkohtiin, muiden valittaessa keskenään. En siedä enää yhtään itseeni ja muihin kohdistuvaa vääryyttä. Mutta en minä hyvin voi, ja syy siihen on menneisyydessä.

Minulla on viimeisestä kiusaamiskokemuksesta niin vähän aikaa, että vaikea vielä sanoa.

Työstän kyllä asioita, koska jos päähän nousee, vaikeaa niitä paetakaan. Tajuan, että minussa on jotakin joka vetää kiusaajia puoleensa. Kotoa opittu käytösmalli kenties, jonka on muututtava. Koitan työstää itseäni kasaan, pikkuhiljaa koen meneväni eteenpäin.

Luulen, että on eri vaiheita edessä, aktiivinen suru ja sen sallimisen tulla ulos. Pettymyksen käsittely sekä itseä, -miksi annoin näin tapahtua, että muita kohtaan -miksi tekivät niin. Myös vihan läpipäästäminen jne.

Toivon, että lopulta pääsen niin yli, ja että tunnistan kiusaajat ja osaan suhtautua siihen vahvemmin ettei enää vaikuta. Pikkuhiljaa pinta ja rajat kasvaa. Häiriökäytöksen tunnistan aika äkkiä enkä siedä myöskään kaltoinkohtelua, toleranssi on aika olematon.

Yritän keskittyä eteenpäin menoonja omaan elämään, mutta en halua kokemuksia sisään työntää, jotta ei purskahdan sitten joskus pihalle väärässä paikassa ja ajassa. Toisaalta en jaksa liikaa asioita vatvoa, koska muuten elän menneessä. Koitan elää nyt ja kun joku juttu nousee, antaa sen tunteen tulla ulos.

On tavallista mieluummin kuin epätavallista, että ihmisellä on yksittäinen trauma kuten kiusaaminen. Useimmat vain elävät elämää traumasta huolimatta.

On toki sanottu niinkin päin, että jokaisen aikuisen pitäisi joskus käydä terapiassa. Pärjäävilläkin trauma vaikuttaa jollain lailla, jos sitä ei ole käsitellyt.

Mielelläni käyn juttelemassa jollekulle, kun sopivan henkilön löydän. Apua hakiessa saattaa kohdata melko ymmärtämättömiä ammattiauttajia, jotka tekevät enemmän tuhoa, kuin auttavat. Aikuisiällä koettu kiusaaminen osaa olla niin salakavalaa, että sitä on vaikea tunnistaa ja kuulijan joskus vaikea uskoa. Hyviäkin ammattiauttajia on, mutta eiihan joka oksalla. Tämä on oma kokemukseni.

Joku Täällä sanoi, että katuu, kun on kertonut kiusaamisesta väärille ihmisille. Minulla sama kokemus, se käännetään vielä itseä vastaan. Vaikea löytää ystävää/ auttajaa, kenelle asiasta voi puhua. Silti olen huomannut, että puhuminen auttaa, Kun saa ” jauhettua loppuun asti” kokemuksen Sisuksista ulos. Se alkaa haalistua ja menettää voimaa. Tämä toki tapahtuu vain jos kuulija on empaattinen ja ymmärtää mistä kyse, että tilanne on korvaava. Vähättely, epäusko mitätöinti lyö vaan uusia haavoja.

Kokeilemalla löytää. Toisiin voi luotta arvoisiin ei. Jotkut asiat vaan käsiteltävä yksin.

Oma näkemys on, että suurin osa kiusaajista tarvitsisi terapiaa, mutta eivät koe olevansa terapian tarpeessa, vaan kokevat olevansa ok.

Omaa pahaa oloaan ja epävarmuuttaan, huonoa itsetuntoaan purkavat kiusaamalla ja laittamalla muita alas. Heillä ongelma, ei minulla. Silti minä menen terapiaan ja haen apua, tämä on joskus aiheuttanut katkeruutta. Saan sairaan leiman, vaikka minä en ole se joka toimii sairasti, vaan he.

Mistä lähtien muiden lyttääminen ja alaspainaminen on tervettä, ihaltavaakin ”johtaja ainesta” , ja se ettei niin tee on nössöä?

Itse ihalen empaattista johtajuutta, jossa johdetaan omalla esimerkillä. En parrasvaloissa olevaa johtajaa pidä juuri minään, jos mikään muu kuin. Valokeila ei kiinnosta.

Eturivin suosikki tytöt ja pomon parhaat kaverit, suosituimmat tyypit, usein niitä salakavalimpia kiusaajia. Toki muitakin löytyy. Eikä kaikki suositut ole kiusaajia, sekin voi olla syy kiusaamiselle. Oltava kuitenkin tarkkana, sillä usein se kiusattu näyttäytyy huonona tilanteesta johtuen, kun ei kykene puolustautumaan.