Geeneissä iso riski alkoholismiin - miten huomioisitte kasvatuksessa?

Odottakaas vaan, kun lapsi alkaa olla aikuisuuden kynnyksellä. Siinä ei monen kohdalla vanhempien neuvot ja esimerkki auta, kun kavereiden vaikutus vahvistuu.

Itellä autto huono esimerkki... ei paljoa tee mieli kännäillä.

Geenit vetää, yrittää voi kasvattaa, mutta se on fifty-sixty kuten Matti sanoi.

Vaikea asia. Jos on iso geneettinen riski, ei periaatteessa kannattaisi juoda ollenkaan. Kohtuukäyttö ei välttämättä onnistu.

Täyden maallikon näkemys: olette toimineet varsin asiallisesti ja luoneet hyvää pohjaa lapsenne terveelle elämälle.

Minun molemmilla vanhemmillani on taipumusta addiktioihin (toisella suosikkina rahapelit, toisella alkoholi) ja minut tutustutettiin alkoholiin toisen vanhempani toimesta 16-vuotiaana seuraavasti: eräretken, jota olin odottanut pitkään, aikana iltanuotiolla istuskelu kääntyikin kossun kittaamiseksi. Päivä oli sujunut juuri toivomallani tavalla tähän saakka: melontaa, suunnistusta, ongintaa, leirin pystytystä... Ja sitten myrkynmakuista viinaa. Painoin noin puolet isäni kehon painosta eikä toleranssia ollut lainkaan. Varsin nopeasti oksensin nuotioon ja sain isän avustamana kömmittyä makuupussiin josta herätessäni huomasin että olin pyörinyt siellä koko yön vyötäisillä ollut puukko tupestaan irronneena vaatteiden ja ruumiinjäsenteni seassa, onneksi mitään pahasti vahingoittamatta.

Samaan aikaan äitini valutti rahojaan Veikkauksen peleihin, selittäen asiat aina parhain päin.

Nykyään (ikää 40) olen itse ongelmajuoja. En syytä geenejä mutta olen tietoinen siitä että minulle ei opetettu tunteiden hallintaa: minua yritettiin "reipastaa", siis yritettiin opettaa jättämään tunteet jotenkin huomioimatta ja hyväksymättä. Kun tunsin jotain tai olin jotain mieltä, oli aina jompikumpi vanhemmista kertomassa että olen väärässä tai vääränlainen.

Monien päihdeongelmien takana on suunnaton määrä itseinhoa ja häpeää, jo ennen päihteidenkäytön alkua. Viiden vuoden terapian jälkeen sanoisin, edelleen maallikkona, on että paras mitä lapselle voi tehdä on osoittaa että hän itse on arvokas, sellaisenaan, suorittamatta. Jos hän sattuu pärjäämään hyvin jossain asiassa niin hienoa sinänsä, mutta lapsi itse on arvokas ja jos hän on esim. kiukkuinen tai surullinen, hänellä pitää olla oikeus siihen.

Meidänkin suvussa on sukurasite. Isovanhemmat olivat raivoraittiita ja kovia kurinpitäjiä, mutta heidän jälkikasvustaan tuli useampia alkoholisteja, jopa rappioalkohoisteja. Sitten toisaalta tiedän useita tuttavia ja kavereita, joissa on liikakäyttäjäperheissä jo lapselle ostettu kaljoja perjantaisin ”että tiedetään ainakin paljon juo” ja tässäkin porukassa on jo alkoholismiin kuolleita. Ja sitten on sivistyneitä perheitä, jossa lapset ovat saaneet 18 täytettyään lasillisen ruuan kanssa, ja sitten kuitenkin myöhemmin sekakäyttäneet itseltään tajun kankaalle klubilla.

Ei kai siihen auta kuin tosi monimutkainen ja monipuolinen mielekkyyden tunteen rakentuminen kaikissa ikävaiheissa ja positiivinen sosiaalinen verkosto. Jota vanhempi ei voi 100-prosenttisesti rakentaa vaikka miten haluaisi. Mutta sitä yritän omien lasten kanssa edesauttaa.

Ei se kasvatus auta jos viinan himo on verenperintönä, valitettavasti.

Ei kermalikööriä tuttipulloon.

Vierailija kirjoitti:

Täyden maallikon näkemys: olette toimineet varsin asiallisesti ja luoneet hyvää pohjaa lapsenne terveelle elämälle.

Minun molemmilla vanhemmillani on taipumusta addiktioihin (toisella suosikkina rahapelit, toisella alkoholi) ja minut tutustutettiin alkoholiin toisen vanhempani toimesta 16-vuotiaana seuraavasti: eräretken, jota olin odottanut pitkään, aikana iltanuotiolla istuskelu kääntyikin kossun kittaamiseksi. Päivä oli sujunut juuri toivomallani tavalla tähän saakka: melontaa, suunnistusta, ongintaa, leirin pystytystä... Ja sitten myrkynmakuista viinaa. Painoin noin puolet isäni kehon painosta eikä toleranssia ollut lainkaan. Varsin nopeasti oksensin nuotioon ja sain isän avustamana kömmittyä makuupussiin josta herätessäni huomasin että olin pyörinyt siellä koko yön vyötäisillä ollut puukko tupestaan irronneena vaatteiden ja ruumiinjäsenteni seassa, onneksi mitään pahasti vahingoittamatta.

Samaan aikaan äitini valutti rahojaan Veikkauksen peleihin, selittäen asiat aina parhain päin.

Nykyään (ikää 40) olen itse ongelmajuoja. En syytä geenejä mutta olen tietoinen siitä että minulle ei opetettu tunteiden hallintaa: minua yritettiin "reipastaa", siis yritettiin opettaa jättämään tunteet jotenkin huomioimatta ja hyväksymättä. Kun tunsin jotain tai olin jotain mieltä, oli aina jompikumpi vanhemmista kertomassa että olen väärässä tai vääränlainen.

Monien päihdeongelmien takana on suunnaton määrä itseinhoa ja häpeää, jo ennen päihteidenkäytön alkua. Viiden vuoden terapian jälkeen sanoisin, edelleen maallikkona, on että paras mitä lapselle voi tehdä on osoittaa että hän itse on arvokas, sellaisenaan, suorittamatta. Jos hän sattuu pärjäämään hyvin jossain asiassa niin hienoa sinänsä, mutta lapsi itse on arvokas ja jos hän on esim. kiukkuinen tai surullinen, hänellä pitää olla oikeus siihen.

Aivan uskomattoman hyvin kirjoitettu. Koski syvälle. Kiitos. Todella toivon sulle hyvää; kaikin tavoin, henkisesti, fyysisesti, emotionaalisesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täyden maallikon näkemys: olette toimineet varsin asiallisesti ja luoneet hyvää pohjaa lapsenne terveelle elämälle.

Minun molemmilla vanhemmillani on taipumusta addiktioihin (toisella suosikkina rahapelit, toisella alkoholi) ja minut tutustutettiin alkoholiin toisen vanhempani toimesta 16-vuotiaana seuraavasti: eräretken, jota olin odottanut pitkään, aikana iltanuotiolla istuskelu kääntyikin kossun kittaamiseksi. Päivä oli sujunut juuri toivomallani tavalla tähän saakka: melontaa, suunnistusta, ongintaa, leirin pystytystä... Ja sitten myrkynmakuista viinaa. Painoin noin puolet isäni kehon painosta eikä toleranssia ollut lainkaan. Varsin nopeasti oksensin nuotioon ja sain isän avustamana kömmittyä makuupussiin josta herätessäni huomasin että olin pyörinyt siellä koko yön vyötäisillä ollut puukko tupestaan irronneena vaatteiden ja ruumiinjäsenteni seassa, onneksi mitään pahasti vahingoittamatta.

Samaan aikaan äitini valutti rahojaan Veikkauksen peleihin, selittäen asiat aina parhain päin.

Nykyään (ikää 40) olen itse ongelmajuoja. En syytä geenejä mutta olen tietoinen siitä että minulle ei opetettu tunteiden hallintaa: minua yritettiin "reipastaa", siis yritettiin opettaa jättämään tunteet jotenkin huomioimatta ja hyväksymättä. Kun tunsin jotain tai olin jotain mieltä, oli aina jompikumpi vanhemmista kertomassa että olen väärässä tai vääränlainen.

Monien päihdeongelmien takana on suunnaton määrä itseinhoa ja häpeää, jo ennen päihteidenkäytön alkua. Viiden vuoden terapian jälkeen sanoisin, edelleen maallikkona, on että paras mitä lapselle voi tehdä on osoittaa että hän itse on arvokas, sellaisenaan, suorittamatta. Jos hän sattuu pärjäämään hyvin jossain asiassa niin hienoa sinänsä, mutta lapsi itse on arvokas ja jos hän on esim. kiukkuinen tai surullinen, hänellä pitää olla oikeus siihen.

Aivan uskomattoman hyvin kirjoitettu. Koski syvälle. Kiitos. Todella toivon sulle hyvää; kaikin tavoin, henkisesti, fyysisesti, emotionaalisesti.

Ap

Kiitos! =) Sen verran välitän muista että omia "oppeja" ja käsityksiä tekee mieli jakaa siinä toivossa että ne voisivat jotain auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Odottakaas vaan, kun lapsi alkaa olla aikuisuuden kynnyksellä. Siinä ei monen kohdalla vanhempien neuvot ja esimerkki auta, kun kavereiden vaikutus vahvistuu.

No toisaalta se millaisten "kavereiden" seuraan yleensä hakeutuu riippuu myös siitä onko kotona hyvät oltavat vai ei. Kaikenlaisiin ääriliikkeisiin, ulkomailla mm. rikosjengeihin, hakeutuvat ihmiset rikkonaisista perheistä ja he julistavat että se sekalaisten rikollisten porukka on heidän "oikea perheensä".

Jos koti on turvallinen tukikohta jossa voi tuoda esiin ilon aiheiden lisäksi ongelmia ja voi luottaa että ne käsitellään asiallisesti, kaveripiiriksikin todennäköisesti valikoituu jotain muuta kuin pahimmista ongelmista kärsivää porukkaa. Jos tulee kotona hyväksytyksi, ei ole riippuvainen "kenen tahansa" hyväksynnästä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea asia. Jos on iso geneettinen riski, ei periaatteessa kannattaisi juoda ollenkaan. Kohtuukäyttö ei välttämättä onnistu.

Tää on hyvä näkökulma. Ja itse olen päätynyt käytännössä tähän. Yhden annoksen alkoholia (tyyliin onnittelumalja) voin ottaa. Enempää en halua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Odottakaas vaan, kun lapsi alkaa olla aikuisuuden kynnyksellä. Siinä ei monen kohdalla vanhempien neuvot ja esimerkki auta, kun kavereiden vaikutus vahvistuu.

No toisaalta se millaisten "kavereiden" seuraan yleensä hakeutuu riippuu myös siitä onko kotona hyvät oltavat vai ei. Kaikenlaisiin ääriliikkeisiin, ulkomailla mm. rikosjengeihin, hakeutuvat ihmiset rikkonaisista perheistä ja he julistavat että se sekalaisten rikollisten porukka on heidän "oikea perheensä".

Jos koti on turvallinen tukikohta jossa voi tuoda esiin ilon aiheiden lisäksi ongelmia ja voi luottaa että ne käsitellään asiallisesti, kaveripiiriksikin todennäköisesti valikoituu jotain muuta kuin pahimmista ongelmista kärsivää porukkaa. Jos tulee kotona hyväksytyksi, ei ole riippuvainen "kenen tahansa" hyväksynnästä.

Tän tyyppiseen minäkin uskon. Ainakin näin koen, että homma menee niin oikeaan suuntaan kuin voi.

Ap

Opettaisin kannabiksen kasvattamisen alkeet jo melko varhain ja kertoisin, että siinä on tulevaisuuden ala, jolta voi ansaita leipänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täyden maallikon näkemys: olette toimineet varsin asiallisesti ja luoneet hyvää pohjaa lapsenne terveelle elämälle.

Minun molemmilla vanhemmillani on taipumusta addiktioihin (toisella suosikkina rahapelit, toisella alkoholi) ja minut tutustutettiin alkoholiin toisen vanhempani toimesta 16-vuotiaana seuraavasti: eräretken, jota olin odottanut pitkään, aikana iltanuotiolla istuskelu kääntyikin kossun kittaamiseksi. Päivä oli sujunut juuri toivomallani tavalla tähän saakka: melontaa, suunnistusta, ongintaa, leirin pystytystä... Ja sitten myrkynmakuista viinaa. Painoin noin puolet isäni kehon painosta eikä toleranssia ollut lainkaan. Varsin nopeasti oksensin nuotioon ja sain isän avustamana kömmittyä makuupussiin josta herätessäni huomasin että olin pyörinyt siellä koko yön vyötäisillä ollut puukko tupestaan irronneena vaatteiden ja ruumiinjäsenteni seassa, onneksi mitään pahasti vahingoittamatta.

Samaan aikaan äitini valutti rahojaan Veikkauksen peleihin, selittäen asiat aina parhain päin.

Nykyään (ikää 40) olen itse ongelmajuoja. En syytä geenejä mutta olen tietoinen siitä että minulle ei opetettu tunteiden hallintaa: minua yritettiin "reipastaa", siis yritettiin opettaa jättämään tunteet jotenkin huomioimatta ja hyväksymättä. Kun tunsin jotain tai olin jotain mieltä, oli aina jompikumpi vanhemmista kertomassa että olen väärässä tai vääränlainen.

Monien päihdeongelmien takana on suunnaton määrä itseinhoa ja häpeää, jo ennen päihteidenkäytön alkua. Viiden vuoden terapian jälkeen sanoisin, edelleen maallikkona, on että paras mitä lapselle voi tehdä on osoittaa että hän itse on arvokas, sellaisenaan, suorittamatta. Jos hän sattuu pärjäämään hyvin jossain asiassa niin hienoa sinänsä, mutta lapsi itse on arvokas ja jos hän on esim. kiukkuinen tai surullinen, hänellä pitää olla oikeus siihen.

Aivan uskomattoman hyvin kirjoitettu. Koski syvälle. Kiitos. Todella toivon sulle hyvää; kaikin tavoin, henkisesti, fyysisesti, emotionaalisesti.

Ap

Kiitos! =) Sen verran välitän muista että omia "oppeja" ja käsityksiä tekee mieli jakaa siinä toivossa että ne voisivat jotain auttaa.

Tiesin, että näkemyksiä ja kokemuksia löytyy, koska suomalaiset&alkoholismi.

Mutta noin henkilökohtaisen tarinan jakamisesta en osannut odottaa. On raskasta tuoda mitään tuollaista ees takaisin mieleen.

Vaikka tekstisi ois ollut ainoa kommentti, se antoi moninkertaisesti sen mitä, mitä uskalsin toivoa.

Nöyräksi vetää. Ihan liikaa kellekään nuorelle tuo, ja ohjeesi (vaikka perusasioita) juuri tässä aihepiirissä uskomattoman arvokkaita.

Tässä maassa on niin monta sukua, jotka ovat ihan juomisen... raiskaamia. Mä en aio suostua siihen, et mitään ei voisi tehdä. Kyllä voi, on voitava.

Minä olen ollut ihan rehellinen. Olen kertonut lapsille, että mun vanhemmat ovat alkoholisteja, kuten kummankin heidän isä aikanaan ja ilmeisesti myös mun äidin äiti. Ja että sen vuoksi sekä minulla että heillä on ihan varmasti kovempi riski alkoholismiin.

Itse olen kohtuukäyttäjä, MUTTA tiedostava sellainen. Koko ajan mietin ja peilaan juomistani ns. normaaliin. Olen tarkoituksella vähintään 1kk vuodessa kokonaan juomatta ja muutoinkin juon vain 1-3 annosta kerralla ja vain harvoin enemmän (pari kertaa vuodessa). Lapsille haluan näyttää, että on ok juoda viiniä aterialla, mutta ei ole ok dokata päätä täyteen.

Avoimuudella tykkään pelata.

Lapset on jo aikuisuuden kynnyksellä, mutta aikanaan puhuin siitä, että alkoholia juodaan, koska siitä tulee mukava olo, mutta se saattaa viedä mukanaan ja sitten ei olekaan enää hauskaa.

Sen takia kerroin tämän, ettei kotoa saa sitä mallia että kaikki alkoholi on turmioksi ja eka kokeilu saakin ällistymään että asiasta on valehdeltu!

Eli siis... näytä itse mallia raittiudessa. Alkoholismista pitää puhua ja kertoa missä rajat menee, mitä haittoja viinasta on.

Pitäkää huolta toisistanne, tehkää nyt ensin hyvä lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Meidänkin suvussa on sukurasite. Isovanhemmat olivat raivoraittiita ja kovia kurinpitäjiä, mutta heidän jälkikasvustaan tuli useampia alkoholisteja, jopa rappioalkohoisteja. Sitten toisaalta tiedän useita tuttavia ja kavereita, joissa on liikakäyttäjäperheissä jo lapselle ostettu kaljoja perjantaisin ”että tiedetään ainakin paljon juo” ja tässäkin porukassa on jo alkoholismiin kuolleita. Ja sitten on sivistyneitä perheitä, jossa lapset ovat saaneet 18 täytettyään lasillisen ruuan kanssa, ja sitten kuitenkin myöhemmin sekakäyttäneet itseltään tajun kankaalle klubilla.

Ei kai siihen auta kuin tosi monimutkainen ja monipuolinen mielekkyyden tunteen rakentuminen kaikissa ikävaiheissa ja positiivinen sosiaalinen verkosto. Jota vanhempi ei voi 100-prosenttisesti rakentaa vaikka miten haluaisi. Mutta sitä yritän omien lasten kanssa edesauttaa.

I feel you! Jos jälkikasvumme sattuisivat olemaan samaa porukkaa, täältä saat ainakin vetoapua. En ole ostamassa teinille kaljaa, koska ”ensikänni kotona on turvallisempi”. Mut emme voi tosiaan silti tietää, mikä takaisi oikeat valinnat. Osin kyse on isosta, karusta arvonnasta.

Ap

Itse sanon, että päihteet tuovat paljon pahaa ja ettei päihteiden vaikutuksen alaisena olevaan voi luottaa eli juopot kadulla. Suoraa puhetta, että sukulainen kuoli, koska hänellä oli päihdeongelma ja muitakin ongelmia.

Huumekeskustelut vielä vaiheessa alle kouluikäisten kanssa. Mutta kehoitan nollatoleranssiin, jottei puhkeaisi moninaiset mielenterveysongelmat, joita suvussa ihanasti esiintyy.

Älä pidä piilossa alkoholistisukulaista vaan anna lasten (vähän vanhempana) nähdä tilanne ja puhu siitä. On luultavasti tehokkaampaa kuin tuntemattomien alkoholistien näkeminen.