Löysin sielunkumppanin enkä pysty unohtamaan

Vierailija kirjoitti:

Joillakin ihmisillä on kyky nähdä ihminen kaikkien naamareiden takaa. Näkevät pahimmat pelot ja suurimmat toiveet ja halutessaan osaavat imarrella juuri oikeista naruista vetämällä ja kun haluavat loukata, tietävät miten toista lyödään vyön alle niin että tuntuu. Ei se ole mitään sielunkumppanuutta, toiset vaan ovat tarkkanäköisiä ihmisten suhteen. Persoonallisuushäiriöt saattavat auttaa tuossa tarkkanäköisyydessä, kun kaikkea ihmisten tekemistä on helppo analysoida kuin ulkopuolelta.

Voit uskoa että nämä ajatukset olen pyöritellyt moneen kertaan ja myös tavannut tyyppejä joista on myöhemmin paljastunut juuri tuollaista. Mutta tuo aiemmin mainitsemani ihminen ei vaikuta millään tavalla tuollaiselta pelurilta. Erilainen arki meidätkin varmaan erotti, ja varmasti minä olinkin ihastuneempi osapuoli.

Pointtini ei ole se että räytyisin loppuelämäni yksin häntä kaivaten, vaan se että kenenkään muun kanssa ei ole tuollaista olotilaa tullut ja ihan heti ensimmäisestä viimeiseen kohtaamiseen asti. Siksi toivo elää että sen kokisin vielä.

t. 4.

Outo käsitys sielunkumppanuudesta, jos elämän käytännön tasolla ei suju.

Minulle tulee näistä sielunkumppaitaan kaipaavista vähän sellainen olo, että on jääty koukkuun narsistiin tai muuhunlaiseen vastaavaan suhteeseen, joka muistuttaa riippuvuutta eikä parisuhdetta.

Tapasin itse "kaksoisliekkini" Tinderissä.

Salamarakastuminen ja hullaantuminen, yhteistä joulua Pariisissa suunniteltiin kk ensitapaamisesta. Rakkautta vannottiin jo ennen ekaa tapaamista, koska yhteys oli mystinen.

Vuoden yhdessäolon aikana (luojan kiitos oli etäsuhde) miehestä paljastui niin kipeitä asioita, pettämistä jne. ja selkeitä viittauksia persoonallisuushäiriöön (en tiedä mikä diagnoosi, mutta pettämisvimman perusteella jotain narskuhommia kenties). Mulla oli mystisiä vatsaoireita, stressiä, kiputiloja, aineenvaihduntaongelmia, turpoamista ja pahoinvointia, en yhdistänyt niitä toksiseen suhteeseen.

Mies koukutti intensiivisyydellä, syväporaavalla katseella (joka näytti valokuvissa pistävältä ja jotenkin häijyltä). Mies oli anteeksi pyydellessään aivan hurmaava ja valloittava, suuttuessaan uhmaikäinen lapsi.

Vuoristoratarakkaus päättyi välimatkan takia, koska voin paremmin ne ajat, kun ei nähty. Otin miehen suhteen loppuvaiheessa kuukaudeksi luokseni asumaan (hänellä asunnossa remontti), ja se kuukausi oli aivan karmea. 

Päätin suhteen, ja aidosti voin todella pahoin ja pari viikkoa eron jälkeen kaipasin aivan hulluna. Kaipasin, vaikka mies oli sairas. Kun lopulta blokkasin hänet joka kanavasta ja otin rohkeasti yhteyttä hänen exäänsä, josta mies puhui pakkomielteisesti läpi suhteemme, silmät avautuivat.

Mies oli piinannut tätä exäänsä kaksi vuotta, nainen oli sairastunut IBS:ään, kärsinyt oudoista oireista (psykosomaattisia), lihonut aineenvaihdunnan lamautumisen takia jne. samat oireet kun mulla. Nainen kertoi blokanneensa miehen kaikkialta ja silti mies lähetteli viestejä joitain kanavia pitkin, eri numeroista jne. Varoitti, että mulle tulee käymään samoin.

Mä en jaksa uskoa, että aikuinen, tasapainoinen ihminen hurahtaa näihin sielunkumppanuusjuttuihin. Jotain on pielessä. Me ollaan niin itsekeskeisiä lopulta, että rakastutaan kun joku liehittelee, kuuntelee ja imartelee. Oma itsetunto oli tän sekopään kohdatessa huono päättyneen pitkän suhteen takia. Huomio ja intensiivisyys imarteli ja ihastuin siihen, että muhun ihastuttiin.

Jäin sitten kaipaamaan sitä ihailevaa liehittelijää, peilikuvaani, en suinkaan sitä miestä. Nyt olen suhteessa, joka ei missään vaiheessa ole ole ollut liian hyvää ollakseen totta, vaan rakastan ihanaa, aitoa, itsepäistä ja itsenäistä miestäni, jonka seurassa tunnen syvää turvallisuuden tunnetta, en vuoristorataa. <3 Kaksoisliekkihöpinät aiemmin hävettävät minua, ja tuntuvat nyt tosi lapsellisilta.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee näistä sielunkumppaitaan kaipaavista vähän sellainen olo, että on jääty koukkuun narsistiin tai muuhunlaiseen vastaavaan suhteeseen, joka muistuttaa riippuvuutta eikä parisuhdetta.

Tapasin itse "kaksoisliekkini" Tinderissä.

Salamarakastuminen ja hullaantuminen, yhteistä joulua Pariisissa suunniteltiin kk ensitapaamisesta. Rakkautta vannottiin jo ennen ekaa tapaamista, koska yhteys oli mystinen.

Vuoden yhdessäolon aikana (luojan kiitos oli etäsuhde) miehestä paljastui niin kipeitä asioita, pettämistä jne. ja selkeitä viittauksia persoonallisuushäiriöön (en tiedä mikä diagnoosi, mutta pettämisvimman perusteella jotain narskuhommia kenties). Mulla oli mystisiä vatsaoireita, stressiä, kiputiloja, aineenvaihduntaongelmia, turpoamista ja pahoinvointia, en yhdistänyt niitä toksiseen suhteeseen.

Mies koukutti intensiivisyydellä, syväporaavalla katseella (joka näytti valokuvissa pistävältä ja jotenkin häijyltä). Mies oli anteeksi pyydellessään aivan hurmaava ja valloittava, suuttuessaan uhmaikäinen lapsi.

Vuoristoratarakkaus päättyi välimatkan takia, koska voin paremmin ne ajat, kun ei nähty. Otin miehen suhteen loppuvaiheessa kuukaudeksi luokseni asumaan (hänellä asunnossa remontti), ja se kuukausi oli aivan karmea. 

Päätin suhteen, ja aidosti voin todella pahoin ja pari viikkoa eron jälkeen kaipasin aivan hulluna. Kaipasin, vaikka mies oli sairas. Kun lopulta blokkasin hänet joka kanavasta ja otin rohkeasti yhteyttä hänen exäänsä, josta mies puhui pakkomielteisesti läpi suhteemme, silmät avautuivat.

Mies oli piinannut tätä exäänsä kaksi vuotta, nainen oli sairastunut IBS:ään, kärsinyt oudoista oireista (psykosomaattisia), lihonut aineenvaihdunnan lamautumisen takia jne. samat oireet kun mulla. Nainen kertoi blokanneensa miehen kaikkialta ja silti mies lähetteli viestejä joitain kanavia pitkin, eri numeroista jne. Varoitti, että mulle tulee käymään samoin.

Mä en jaksa uskoa, että aikuinen, tasapainoinen ihminen hurahtaa näihin sielunkumppanuusjuttuihin. Jotain on pielessä. Me ollaan niin itsekeskeisiä lopulta, että rakastutaan kun joku liehittelee, kuuntelee ja imartelee. Oma itsetunto oli tän sekopään kohdatessa huono päättyneen pitkän suhteen takia. Huomio ja intensiivisyys imarteli ja ihastuin siihen, että muhun ihastuttiin.

Jäin sitten kaipaamaan sitä ihailevaa liehittelijää, peilikuvaani, en suinkaan sitä miestä. Nyt olen suhteessa, joka ei missään vaiheessa ole ole ollut liian hyvää ollakseen totta, vaan rakastan ihanaa, aitoa, itsepäistä ja itsenäistä miestäni, jonka seurassa tunnen syvää turvallisuuden tunnetta, en vuoristorataa. <3 Kaksoisliekkihöpinät aiemmin hävettävät minua, ja tuntuvat nyt tosi lapsellisilta.

Tuollainen nyt on alunalkaenkin epäilyttävää. Itseni saa imartelulla vain epäluuloiseksi. Vähän tuon tyylistäkin miestä olen tapaillut, mutta kun en sinisilmäinen ole, en usko salamarakastumisiin ja muuhun hömppään.

Silti tämä yksi mies on tehnyt magneettisen tunteen, mielettömän vetovoiman, ilman unelmalomia ja palvontamenoja. Minut on hankalahkoa saada kiintymään, mutta niin hän vain kaivautui jonnekin sydämen sopukoihin mutkattomuudellaan ja pään sisään telepaattisuudellaan.

t. 4.

No olipa ihana mies, kun oli niin mystinen ja porautuvaa ja pettikin. On se oikea sielunkumppanuus näköjään mahtavaa. Olenpa iloinen, etten ole sellaista kokenut!

Ei ole sielunkumppani, vaan TWIN FLAME eli kaksoisliekki. 

Kaksoisliekkisuhteita on ilmestynyt maailmaan nyt hurjaa vauhtia ja ne pistävät ihmisen pään pyörällä tuhansia kertoja kovemmin kuin sielunkumppanisuhteet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee näistä sielunkumppaitaan kaipaavista vähän sellainen olo, että on jääty koukkuun narsistiin tai muuhunlaiseen vastaavaan suhteeseen, joka muistuttaa riippuvuutta eikä parisuhdetta.

Tapasin itse "kaksoisliekkini" Tinderissä.

Salamarakastuminen ja hullaantuminen, yhteistä joulua Pariisissa suunniteltiin kk ensitapaamisesta. Rakkautta vannottiin jo ennen ekaa tapaamista, koska yhteys oli mystinen.

Vuoden yhdessäolon aikana (luojan kiitos oli etäsuhde) miehestä paljastui niin kipeitä asioita, pettämistä jne. ja selkeitä viittauksia persoonallisuushäiriöön (en tiedä mikä diagnoosi, mutta pettämisvimman perusteella jotain narskuhommia kenties). Mulla oli mystisiä vatsaoireita, stressiä, kiputiloja, aineenvaihduntaongelmia, turpoamista ja pahoinvointia, en yhdistänyt niitä toksiseen suhteeseen.

Mies koukutti intensiivisyydellä, syväporaavalla katseella (joka näytti valokuvissa pistävältä ja jotenkin häijyltä). Mies oli anteeksi pyydellessään aivan hurmaava ja valloittava, suuttuessaan uhmaikäinen lapsi.

Vuoristoratarakkaus päättyi välimatkan takia, koska voin paremmin ne ajat, kun ei nähty. Otin miehen suhteen loppuvaiheessa kuukaudeksi luokseni asumaan (hänellä asunnossa remontti), ja se kuukausi oli aivan karmea. 

Päätin suhteen, ja aidosti voin todella pahoin ja pari viikkoa eron jälkeen kaipasin aivan hulluna. Kaipasin, vaikka mies oli sairas. Kun lopulta blokkasin hänet joka kanavasta ja otin rohkeasti yhteyttä hänen exäänsä, josta mies puhui pakkomielteisesti läpi suhteemme, silmät avautuivat.

Mies oli piinannut tätä exäänsä kaksi vuotta, nainen oli sairastunut IBS:ään, kärsinyt oudoista oireista (psykosomaattisia), lihonut aineenvaihdunnan lamautumisen takia jne. samat oireet kun mulla. Nainen kertoi blokanneensa miehen kaikkialta ja silti mies lähetteli viestejä joitain kanavia pitkin, eri numeroista jne. Varoitti, että mulle tulee käymään samoin.

Mä en jaksa uskoa, että aikuinen, tasapainoinen ihminen hurahtaa näihin sielunkumppanuusjuttuihin. Jotain on pielessä. Me ollaan niin itsekeskeisiä lopulta, että rakastutaan kun joku liehittelee, kuuntelee ja imartelee. Oma itsetunto oli tän sekopään kohdatessa huono päättyneen pitkän suhteen takia. Huomio ja intensiivisyys imarteli ja ihastuin siihen, että muhun ihastuttiin.

Jäin sitten kaipaamaan sitä ihailevaa liehittelijää, peilikuvaani, en suinkaan sitä miestä. Nyt olen suhteessa, joka ei missään vaiheessa ole ole ollut liian hyvää ollakseen totta, vaan rakastan ihanaa, aitoa, itsepäistä ja itsenäistä miestäni, jonka seurassa tunnen syvää turvallisuuden tunnetta, en vuoristorataa. <3 Kaksoisliekkihöpinät aiemmin hävettävät minua, ja tuntuvat nyt tosi lapsellisilta.

Tuollainen nyt on alunalkaenkin epäilyttävää. Itseni saa imartelulla vain epäluuloiseksi. Vähän tuon tyylistäkin miestä olen tapaillut, mutta kun en sinisilmäinen ole, en usko salamarakastumisiin ja muuhun hömppään.

Silti tämä yksi mies on tehnyt magneettisen tunteen, mielettömän vetovoiman, ilman unelmalomia ja palvontamenoja. Minut on hankalahkoa saada kiintymään, mutta niin hän vain kaivautui jonnekin sydämen sopukoihin mutkattomuudellaan ja pään sisään telepaattisuudellaan.

t. 4.

Niin siis jos suhde ei olisi alkanut ja päättynyt, en olisi kyennyt tietenkään näkemään asiaa näin. Et selvästi ole kuluttanut tuota tunnettasi loppuun, vaan olet jäänyt lillumaan epärealistiseen mielikuvaan ja fantasiaihmiseen, jota ei ole olemassa. On varmasti turvallista ajatella noin, että kyseessä on jotain yliluonnollisen maagista, mutta sen takia se on juuri mielikuvitusta ja oman pääsi rakentamaa illuusiota.

Jos olisit päässyt suhteeseen tuon ihmisen kanssa ja viettänyt hänen kanssaan vuosia, et puhuisi hänestä noin.

Ei ole olemassa 30v yhdessä olleita, mt-ongelmattomia pariskuntia, jotka houruavat jostain kaksoisliekistä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, joka on utopistisen mieletön. Terve suhde on kahden itsenäisen aikuisen rakentama kumppanuussuhde, jossa toinen nähdään ihmisenä, ei jumalolentona tai mystisenä kaksoisliekkinä.

Nyt tähän ketjuun tarvittaisiin vielä se yksi kohtaloaan itkevä jakojäännös surkuttelemaan, että naiset hakevat vain kemiaa ja kipinää ja intohimoa isoleukaisen lentäjän kanssa, tavallinen kiltti suomalainen mies ei kelpaa. 🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee näistä sielunkumppaitaan kaipaavista vähän sellainen olo, että on jääty koukkuun narsistiin tai muuhunlaiseen vastaavaan suhteeseen, joka muistuttaa riippuvuutta eikä parisuhdetta.

Tapasin itse "kaksoisliekkini" Tinderissä.

Salamarakastuminen ja hullaantuminen, yhteistä joulua Pariisissa suunniteltiin kk ensitapaamisesta. Rakkautta vannottiin jo ennen ekaa tapaamista, koska yhteys oli mystinen.

Vuoden yhdessäolon aikana (luojan kiitos oli etäsuhde) miehestä paljastui niin kipeitä asioita, pettämistä jne. ja selkeitä viittauksia persoonallisuushäiriöön (en tiedä mikä diagnoosi, mutta pettämisvimman perusteella jotain narskuhommia kenties). Mulla oli mystisiä vatsaoireita, stressiä, kiputiloja, aineenvaihduntaongelmia, turpoamista ja pahoinvointia, en yhdistänyt niitä toksiseen suhteeseen.

Mies koukutti intensiivisyydellä, syväporaavalla katseella (joka näytti valokuvissa pistävältä ja jotenkin häijyltä). Mies oli anteeksi pyydellessään aivan hurmaava ja valloittava, suuttuessaan uhmaikäinen lapsi.

Vuoristoratarakkaus päättyi välimatkan takia, koska voin paremmin ne ajat, kun ei nähty. Otin miehen suhteen loppuvaiheessa kuukaudeksi luokseni asumaan (hänellä asunnossa remontti), ja se kuukausi oli aivan karmea. 

Päätin suhteen, ja aidosti voin todella pahoin ja pari viikkoa eron jälkeen kaipasin aivan hulluna. Kaipasin, vaikka mies oli sairas. Kun lopulta blokkasin hänet joka kanavasta ja otin rohkeasti yhteyttä hänen exäänsä, josta mies puhui pakkomielteisesti läpi suhteemme, silmät avautuivat.

Mies oli piinannut tätä exäänsä kaksi vuotta, nainen oli sairastunut IBS:ään, kärsinyt oudoista oireista (psykosomaattisia), lihonut aineenvaihdunnan lamautumisen takia jne. samat oireet kun mulla. Nainen kertoi blokanneensa miehen kaikkialta ja silti mies lähetteli viestejä joitain kanavia pitkin, eri numeroista jne. Varoitti, että mulle tulee käymään samoin.

Mä en jaksa uskoa, että aikuinen, tasapainoinen ihminen hurahtaa näihin sielunkumppanuusjuttuihin. Jotain on pielessä. Me ollaan niin itsekeskeisiä lopulta, että rakastutaan kun joku liehittelee, kuuntelee ja imartelee. Oma itsetunto oli tän sekopään kohdatessa huono päättyneen pitkän suhteen takia. Huomio ja intensiivisyys imarteli ja ihastuin siihen, että muhun ihastuttiin.

Jäin sitten kaipaamaan sitä ihailevaa liehittelijää, peilikuvaani, en suinkaan sitä miestä. Nyt olen suhteessa, joka ei missään vaiheessa ole ole ollut liian hyvää ollakseen totta, vaan rakastan ihanaa, aitoa, itsepäistä ja itsenäistä miestäni, jonka seurassa tunnen syvää turvallisuuden tunnetta, en vuoristorataa. <3 Kaksoisliekkihöpinät aiemmin hävettävät minua, ja tuntuvat nyt tosi lapsellisilta.

Tuollainen nyt on alunalkaenkin epäilyttävää. Itseni saa imartelulla vain epäluuloiseksi. Vähän tuon tyylistäkin miestä olen tapaillut, mutta kun en sinisilmäinen ole, en usko salamarakastumisiin ja muuhun hömppään.

Silti tämä yksi mies on tehnyt magneettisen tunteen, mielettömän vetovoiman, ilman unelmalomia ja palvontamenoja. Minut on hankalahkoa saada kiintymään, mutta niin hän vain kaivautui jonnekin sydämen sopukoihin mutkattomuudellaan ja pään sisään telepaattisuudellaan.

t. 4.

Niin siis jos suhde ei olisi alkanut ja päättynyt, en olisi kyennyt tietenkään näkemään asiaa näin. Et selvästi ole kuluttanut tuota tunnettasi loppuun, vaan olet jäänyt lillumaan epärealistiseen mielikuvaan ja fantasiaihmiseen, jota ei ole olemassa. On varmasti turvallista ajatella noin, että kyseessä on jotain yliluonnollisen maagista, mutta sen takia se on juuri mielikuvitusta ja oman pääsi rakentamaa illuusiota.

Jos olisit päässyt suhteeseen tuon ihmisen kanssa ja viettänyt hänen kanssaan vuosia, et puhuisi hänestä noin.

Ei ole olemassa 30v yhdessä olleita, mt-ongelmattomia pariskuntia, jotka houruavat jostain kaksoisliekistä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, joka on utopistisen mieletön. Terve suhde on kahden itsenäisen aikuisen rakentama kumppanuussuhde, jossa toinen nähdään ihmisenä, ei jumalolentona tai mystisenä kaksoisliekkinä.

En edelleenkään pidä miestä jumalolentona, vaan hämmästelen sitä ennenkokematonta kemiaa meidän kahden ihan tavallisen ihmisen välillä.

Minulla on yli 10v parisuhde takana, tiedän hyvin mitä arkistuminen on. Exäni kanssa vain ajauduttiin yhteen ilman tuon kaltaista vetovoimaa ja arkistuminen tulikin sitten rytinällä, oli pakko erota kun alkoi olla muutakin ongelmaa kuin se arkistuminen.

Jos parisuhteeseen pääsisi ihmisen kanssa jonka kanssa tuntee tuon ihmellisen kemian, mikä tulee luonnostaan, ei esittämällä, niin arkistuminenkin olisi varmasti iisimpää mallia. Tosin minä en haaveilekaan suhteesta saman katon alla eläen rutiineita jakaen, mutta en taatusti lankea sydänjuuria myöten mihinkään lipeviin pelimiehiinkään. Sellaista aikani tapailin ja melko pian merkit huomasin, hieman huvittuneena ja uteliaisuuttani jatkoin tapailua. Tajusi ilmeisesti ettei minua pysty fuulaamaan ja häipyi kuin pieru saharaan.

t. 4.

Ei sielunkumppanini pettänyt vaan väliin tuli ulkoisia ja päänsisäisiä taakkoja, myös etäisyys. Tämän ihmisen kanssa on vaan olo, että puhutaan samaa kieltä. Kyllä hän osasi olla vaikeakin, todella. Itsekin osasin. Kaksi vahvatunteista pohdiskelijaa.

Joku väitti olevansa alkuperäinen.

Ap